Olli Tammilehdon kirjoituksia ja alustuksia **** 28.2.2019 **** TL:n etusivulle

Kaikkien kansojen murhaajat kulkevat liipaisin herkässä

Olli Tammilehto

Daniel Ellsberg: The Doomsday Machine: Confessions of a Nuclear War Planner. Bloomsbury, 2018, 420 s.

Daniel Ellsbergin uusi kirja on äärimmäisen tärkeä – ehkä tärkein, mitä tiedän. Se varoittaa lastemme ja meidän kaikkien henkeä uhkaavasta akuutista vaarasta: ydinsodasta, joka on sen aiheuttaman äkillisen ilmastonmuutoksen takia paljon pahempi ja jonka todennäköisyys on äärimmäisen herkäksi viritetyn laukaisukoneiston takia paljon suurempi, kuin mitä meistä juuri kukaan on kuvitellut.

Ellsberg tuli tunnetuksi vuodettuaan vuonna 1971 Vietnamin sotaa käsittelevät Pentagonin paperit julkisuuteen. Hän työskenteli 1960-luvulla Yhdysvaltain hallituksen ja ydinasevoimien konsulttina ja osallistui itse ydinsodan suunnitteluun. Tämän jälkeen hän on vuosikymmeniä tutkinut ydinasepolitiikkaa ja ydinsodan vaikutuksia.

Ellsberg oikaisee monia ydinsotaan liittyviä harhoja. Yksi sellainen on käsitys, jonka mukaan siviilien joukkomittainen tappaminen olisi jollakin tavalla luonnollinen osa modernia sodankäyntiä. Todellisuudessa vielä toisen maailmansodan alussa kenraalitkin pitivät kaupunkien tuhopommituksia murhina. Kuitenkin kun lentäjät eivät uusilla pommikoneillaan osuneet sotilaskohteisiin yöllä ja olivat vihollisen armoilla päivällä, ryhdyttiin tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja. Hampuriin, Dresdeniin, Tokioon ja moniin muihin kaupunkeihin kohdistuneet joukkomurhat valtuuttaneilla poliitikoilla ja kenraaleilla olikin sitten moraalittomuuden kannalta lyhyt matka ydinaseiden käyttöön Hiroshimassa ja Nagasakissa.

Valtavien ydinarsenaalien ylläpidon oikeutuksena uskotaan olevan niiden pelotevaikutus. Ellsberg osoittaa kuitenkin vakuuttavasti, että USA:n ja ilmeisesti myös Venäjän ydinasejärjestelmien ensisijainen tehtävä on ehkäisevän ensi-iskun suorittaminen: uskottaessa vastapuolen olevan käynnistämässä ydinasehyökkäystä esimerkiksi konfliktin kärjistyessä lähetetään ydinohjukset tuhoamaan vihollisen ydinaseita ja komentokeskuksia. Näin ajatellaan voitavan pienentää siedettäväksi omalle maalle koituva tuho. Tämä on kuitenkin monista syystä äärimmäisen vaarallinen illuusio.

Kirjan mukaan jo 1950-luvulla presidentti Eisenhower delegoi "ydinsotanapin" painamissoikeuksia kenraaleilleen ja nämä edelleen alaisilleen. Tämä käytäntö on jatkunut sekä Yhdysvalloissa että Venäjällä näihin päiviin asti. Siksi komentokeskuksien tuhoaminen ei hyödytä mitään. Ydinohjukset lähtevät liikkeelle ilman presidentin tai ylimmän sotilasjohdon valtuutustakin – ja ainakin Venäjällä joissakin tapauksissa jopa automaattisesti, kun laitteet ovat havainneet Moskovaan kohdistuneen ydinhyökkäyksen. Koska huomattava osa ydinohjuksista on sukellusveneissä tai liikkuvilla alustoilla, on käytännössä mahdotonta tuhota niitä kaikkia, ennen kuin ne ehditään laukaista.

Toisaalta ajatuksen ydinsodasta selviytymisestä tekee vielä epärealistisemmaksi ilmiö, joka tunnetaan nimellä ”ydintalvi”: Suurten kaupunkien tuhoaminen vetypommeilla nostaisi stratosfääriin valtavia savu- ja nokipilviä, jotka pimentäisivät auringon vähintään kymmeneksi vuodeksi. Näin ollen paineaalloilta, tulipaloilta ja säteilyltä säästyneet ihmiset ja useimmat muut eläimet kuolisivat nälkään. Hyvällä tuurilla muutamia ihmisiä voisi säilyä hengissä, mutta nämä eivät todennäköisesti kokisi itseään onnekkaiksi yrittäessään elää tuhotulla maapallolla.

Kuitenkin juuri tämä irrationaalinen ja tieteellisten tosiseikkojen kanssa ristiriidassa oleva selviytymisilluusio on saanut suurvallat kehittämään äärimmäisen herkän ydinsodan laukaisukoneiston. Se voi panna ydinsodan liikkeelle paitsi vihollisen toimien väärintulkinnan myös pienen teknisen häiriön seurauksena. Stanley Kubrickin elokuvassa ”Tohtori Outolempi” vain Neuvostoliitto oli rakentanut ”tuomiopäiväkoneen”. Todellisuudessa molemmat suuret ydinasevallat ovat luoneet sellaisen.

Tuomiopäiväkoneen käynnistymisen todennäköisyyttä lisää vielä se, että ydinaseet eivät suinkaan ole olleet käyttämättöminä Nagasakin pommituksen jälkeen. Ellsbergin mukaan ainakin Yhdysvallat on 1940-luvun lopulta lähtien vähän väliä uhkaillut ydinaseettomia maita tuomiopäivän pommeillaan. Vaikka jotkut näistä uhkauksista ovat olleet hämäystä, osalla on tarkoitettu täyttä totta. Uhkauksia ei ole pantu toimeen, koska valtiot ovat taipuneet USA:n tahtoon. Kun jokin maa sinnittelee vastaan eikä noudata epäoikeutettuja vaatimuksia, seurauksena saattaa olla ketjureaktio, joka johtaa tuomiopäiväkoneen laukaisemiseen.

Kirjan mukaan tuomiopäiväkoneiden nopea purkaminen on ihmiskunnan henkiinjäämisen kannalta ensisijainen tehtävä. Se tapahtuisi ottamalla pois käytöstä kaikki maalta laukaistavat ja suurin osa mereltä laukaistavista strategisista ydinohjuksista. Jos ydinpelotetta halutaan tämän jälkeen ylläpitää, siksi riittäisivät muutamien sukellusveneiden ohjukset.

Ellsberg ymmärtää hyvin, etteivät hänen kirjoituksensa riitä käynnistämään tuomiopäiväkoneiden purkamista: ydinsota-armeijoiden ja aseteollisuuden ylläpitämisestä hyötyvät liian monet vaikutusvaltaiset tahot. "Ydintuomiopäivän" torjumiseen tarvitaan voimakasta kansanliikettä, minkä syntymistä kirja pyrkii edistämään. Liike tarvitsee kuitenkin myös muiden asiantuntijoiden panosta. Ellsberg yllyttää suurvaltojen virkamiehiä ja sotilaitta vuotamaan julkisuuteen tietoja nykyisen ydinsotastrategian mielipuolisuudesta. Hän katuu syvästi, ettei itse vuotanut jo 1970-luvun alussa ydinsota-asiakirjoja, jotka hän oli kopioinut samaan aikaan kuin Pentagonin paperit.


28.02.19

Arkisto: Olli Tammilehto, Kansainvälinen politiikka, Yhdysvallat, Venäjä, Phyllis Bennis, Jean Bricmont, Noam Chomsky, Patrick Cockburn, Marjorie Cohn, Mark Curtis, Robert Fisk, Chris Hedges, Diana Johnstone, Robert Parry, John Pilger

 

[home] [archive] [focus]