Ydin, 4/1991

Turha ja hirvittävä sota


Victoria Brittain (toim.): The Gulf Between Us. The Gulf War and Beyond.
Virago Press 1991.

Yksi vavahduttavimmista Persianlahden sodan muistoista oli se tapa, jolla maansiirtokoneet työnsivät identifioimattomien irakilaisten sotilaiden ruumiita hät'hätää eräämaahiekkaan kaivettuihin joukkohautoihin. Tämä Geneven konventiota rikkonut menettely symbolisoi räikeällä tavalla paitsi kuolleiden suurta lukumäärää myös lännessä yleistä välinpitämätöntä ja rasistista asennetta kaukaisen kansan kärsimyksiä kohtaan.

Guardianin ulkomaantoimituksen varapäätoimittaja Victoria Brittain ottaa tämän muistikuvan toimittamansa kirjan lähtökohdaksi. Brittain sanoo halunneensa mahdollisimman nopeasti tuoda irakilaisten traumaattiset kokemukset länsivaltojen kansalaisten tietoon, koska nämä ymmärsivät niin huonosti tämän laittoman ja moraalittoman sodan luonnetta.

Englantiin levisi sodan jälkeen jotenkin vaisu ilmapiiri sodan seurauksia arvioitaessa. Joukkotiedotusvälineiden valtava sotilaallinen innostus — jota Guardianin kolumnisti Edward Pearce kirjassa purevasti ivaa — näkyy nyt hiljaisena henkisenä krapulana. Lähi-itä on palautettu ulkomaansivujen rutiiniaiheeksi. Pääkirjoituksissa vältellään sodan hirvittävän hinnan pohtimista. Kirjoittajien on vaikea myöntää, että sota vain syvensi alueen ongelmia, ei tuonut luvattuja ratkaisuja.

Eräs anglikaanikirkon piispa vakuutti minulle kesäkuussa kirkon sotaa tukeneen kannan olleen "ehdottomasti oikean". "Jos Irakia ei olisi pysäytetty, se olisi viikkojen sisällä nielaissut Saudi-Arabian ja Jordanian ja sitten Israelin. Olisimme ajautuneet maailmanpaloon", hän väitti.

Tämä Irakin mahdin hurja liioittelu oli jo ennen sotaa olennainen osa propagandaa, jolla amerikkalaisia ja brittejä muokattiin sodalle suosiolliseksi. Tässä onnistuttiin niin hyvin, että monet kriittisetkin ajattelijat menivät lankaan.

Erityistä hämmennystä Englannin kriittisen vasemmiston keskuudessa herätti tunnetun Lähi-idän tuntijan Fred Hallidayn asettuminen tukemaan sotaa. Sodan aikana Hallidayn purevimpia arvostelijoita oli hänen vanha ystävänsä Alexander Cockburn.

Brittainin kirjassa Cockburn yhdessä Andrew Cohenin kanssa sivaltaa vielä kerran Hallidaytä. He sanovat tämän perustelleen kantaansa sillä, ettei Saddam Hussein osoittanut minkäänlaista neuvotteluhalua. Cockburn ja Cohen käyvät läpi kaikki Bagdadista tulleet neuvottelualoitteet, jotka Washingtonissa aina leimattiin välittömästi hyödyttömiksi. George Bush ei edes halunnut tutkia tarjouksia. Hinta oli 100 000 kuolonuhria, Cockburn ja Cohen kirjoittavat.

Kirjan avainartikkelissa — "The Unnecessary War" — Cockburn ja Cohen analysoivat Yhdysvaltain osuutta Saddam Husseinin tukemisessa. Mielenkiintoinen kysymys on, missä määrin Washington itse asiassa rohkaisi Irakin diktaattoria käyttämään asevoimaa kiistassaan Kuwaitin kanssa.

Cockburn ja Cohen kommentoivat asiaa näin: "Ellei yhdy salajuoniteoriaan, jonka mukaan Yhdysvallat halusi Irakin hyökkäävän Kuwaitiin voidakseen sitten murskata Saddam Husseinin, yksinkertaisin selitys on varmaankin se, että Bushin hallitus yritti pakottaa Kuwaitin hallitusta sävyisempään asenteeseen öljyn hintaa koskevassa kiistassa ja mahdollisesti vuokraamaan Irakin niin kovasti havittelemat kaksi saarta syväsataman rakentamiseksi Persianlahdella. Irakhan oli joka tapauksessa Yhdysvaltain liittolainen ja jo vakavasti otettava kauppakumppani. Yhdysvaltain hallitus, joka oli voimakkaasti kallellaan öljylobbyn suuntaan, ei myöskään mitenkään vastustanut korotusta hintoihin, jotka olivat reaalisesti laskien ajautuneet vuoden 1973 tason alapuolelle. Valtaamalla koko Kuwaitin Saddam Hussein meni liian pitkälle Yhdysvaltain sallimalla tiellä."

Nämä reaalipoliittiset laskelmat jäivät täysin käsittämättä niiltä kenties hyvää tarkoittaneilta kansalaisilta, jotka näkivät sodassa jonkinlaisen Yhdistyneiden kansakuntien ihanteiden toteuman. Näyttihän YK kerrankin asettuvan voimaperäisesti vastustamaan kansainvälisen oikeuden rikkomusta.

YK:n palveluksessa 70-luvulla toiminut toimittaja Barbara Rogers yrittää palauttaa näin ajatelleet maan pinnalle. Rogersin mukaan Irakin vastaisessa sodassa ei ollut kysymys YK:n sääntöjen mukaisesta rauhanturvatoimesta. Peruskirjan 42. artikla edellyttää, että turvallisuusneuvosto itse johtaa tällaista toimintaa ja päättää, miten se organisoidaan. Irakin vastaiseen "liittoutumaan" osallistuneilla mailla ei ollut minkäänlaista aikomusta edes selostaa tapahtumien kulkua turvallisuusneuvostolle.

Rogers lainaa arvostettua amerikkalaista kansainvälisen oikeuden tuntijaa Richard Falkia. Tämä pitää levottomuutta herättävänä vaikutelmaa, että Yhdistyneet kansakunnat on muunnettu käytännössä Yhdysvaltain ulkopolitiikan työkaluksi. Näin sen tuleva uskottavuus on asetettu vaakalaudalle.

Rogers ei usko, että Yhdysvallat edes halusi pakotteiden onnistumista, vaikka ne ehtivät jo osoittautua tehokkaiksi. Kansainvälisten pakotteiden menestyksellinen käyttö olisi ollut valtava rohkaisu YK:lle. Mutta se olisi uhannut vakavalla tavalla Yhdysvaltain etuja, eikä vähiten Lähi-idässä.

"Voisi sanoa, että Yhdysvaltain johtama liittoutuma lähti sotaan mm. estääkseen YK:ta muodostumasta liian tehokkaaksi rauhan puolustamisessa", Rogers kirjoittaa.

                                                    Tapani Lausti

                                                           Lontoo

[home] [archive] [focus]