Ydin, 5/1998

Ulrich Beckin vapauden lapset  


Ulrich Beck: Democracy without Enemies, Polity Press 1998.

Päättymässä oleva vuosisata on ollut mullistusten aikaa. Siitä huolimatta aina kun olot vaikuttavat rauhallisilta, intellektuellit valtaa merkillinen älyllinen levollisuus. Nykyhetki projisoidaan kauas tulevaisuuteen. Kapitalismi on ikuinen järjestelmä; meneillään olevat häiriöt ovat vain kuoppia tiellä lopulliseen globalisoitumiseen. Brittiläisen Tony Giddensin kaltaiset johtavat yhteiskuntatieteilijät uskovat Tony Blairin ja Bill Clintonin “kolmannen tien” olevan jotakin älyllisesti jännittävää, olkoonkin, että Giddens on sittemmin varoittanut Blairia tyytymästä joukkotiedotusvälineiden manipulointiin. Yhteiskuntatieteilijät eivät muusta puhu kuin maailman radikaalista muuttumisesta, mutta silti vanhat kategoriat — perhe, avioliitto, työpaikan hierarkiat, teollinen organisaatio, parlamentaarinen demokratia, päätöksenteon struktuurit — nähdään pysyvinä.

Kenties käsitystämme sosiaalisesta todellisuudesta köyhdyttää yhteiskuntatieteilijöiden itsepintainen vimma lokeroida kaikki elämä teollisuusyhteiskunnan varhaisemmasta vaiheesta periytyviin kategorioihin. Tosiasiassa yhä useammat ihmiset ovat haaveissaan jo karanneet karsinoistaan ja uhkaavat myös toteuttaa unelmiaan toisenlaisesta elämästä. 60-luvulla alkanut asennevallankumous elää ja on voimissaan, vaikka jälkijättöisesti organisoitu yhteiskunta vahvistaa kuvitelmaa sosiaalisten rakenteiden ja järjestelyjen ikuisuudesta. Sosiologit vahvistavat tätä jälkijättöisyyttä tuijottamalla silmänsä sokeiksi perinteisiin instituutioihin ydinperheestä teollisuusyrityksen organisaatioon.

Saksalainen ajattelija Ulrich Beck lähestyy näitä kysymyksiä englanniksi käännetyssä esseekokoelmassa purevuudella, mikä on puuttunut hänen tunnetumman yhteistyökumppaninsa Giddensin viimeaikaisista puheenvuoroista. Beckin teksteissä on enemmän potkua ja huumorintajua.

Vaikka Beckin tekstejä paikoin rasittavat tarpeeton käsiteviidakko ja koukerokielisyys, niistä syntyy vaikutelma, että hänellä on sormi ajan hermolla. Hän ymmärtää ihmisten vapaudenkaipuun. Kun konservatiivit puhuvat ‘arvojen rappiosta’ Beck leimaa tämän “vapauden peloksi, myös vapauden lasten peloksi, lasten, joiden täytyy kamppailla sisäistetyn vapauden nostattamien uusien ja erilaisten ongelmien kanssa”. Beck ymmärtää nuorempien ikäluokkien näennäisen epäpoliittisuuden takana piilevää syvää tyytymättömyyttä. Nuoria arveluttaa poliitikkojen vaisu reaktio polttaviin kysymyksiin, olipa kyse globaalisesta ympäristötuhosta, työttömyyden synnyttämästä toivottomuudesta tai aidsin aiheuttamasta uhasta. Nuoret ovat Beckin mukaan epäpoliittisia varsin poliittisella tavalla. He kavahtavat järjestäytyneen politiikan äärimmäistä ikävystyttävyyttä, mutta ovat valmiita ottamaan osaa mielenosoituksiin ja tapahtumiin, joissa yhdistyvät poliittiset kysymykset ja mielikuvitus:

“Vapauden lapset harjoittavat etsiskelevää, kokeilevaa moraalia, joka sitoo yhteen näennäisesti toisensa pois sulkevia asioita: egoismin ja altruismin, itsensä toteuttamisen ja aktiivisen myötäelämisen. Lopulta näin asetetaan kyseenalaiseksi julkisen edun haltijoiden yksinoikeus määritellä mitä julkinen etu on.”

Näin kovasti mainostettu ‘arvojen rappio’ itse asiassa luo suuntauksia ja edellytyksiä, jotka auttavat yhteiskuntaa hallitsemaan tulevaisuutta. Itsensä kehittämistä korostavien arvojen ja demokratian ihanteen välillä on Beckin mielestä piilevä sukulaisuussuhde. Uudessa asennemaailmassa vanhojen pinttymien ote on heikentynyt. Vaurauden kasvua ei nähdä enää yksipuolisesti kaiken määrällisenä lisäämisenä. Aineelliset uhrautumisetkin siedetään, kun niihin liittyy mahdollisuus itsensä kehittämiseen ihmisenä. Suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan on lisääntynyt.

Vapaaksi palkkaorjuudesta

Työelämän muutosten ymmärtämistä hämärtävät joukkotyöttömyys ja työsuhteiden epävarmuus. Pelon ja toivottomuuden takana piilee kuitenkin mahdollisuus vähittäiseen vapautumiseen palkkaorjuudesta.

Esseessä työn kulttuurisen evoluution näkymistä Beck muistuttaa, että maailmansodan jälkeinen konsensus piti itsestään selvänä tietynlaisia odotuksia työn organisaatiosta. Työntekijät eivät pitäneet minään omien luovien pyyteittensä alistamista työelämän yhdenmukaistetuille vaatimuksille ja standardisoiduille työprosesseille. Vastineeksi odotettiin koko työiän kestävää täysipäiväistä työsuhdetta.

Teknologian korvatessa kasvavassa määrin ihmistyövoimaa työnantajat ja ammattiliitot ovat pakotettuja arvioimaan uudelleen työn organisoimiseen liittyviä ongelmia. Työn ja työttömyyden raja alkaa hämärtyä ja työsuhteet saavat yhä yksilöllisemmän sisällön. Samalla elämänodotukset monipuolistuvat. Vaikka työsuhteiden epävarmuus aiheuttaa stressiä, ihmiset kokevat olevansa oikeutettuja itsenäisempiin elämäntapoihin. Yksi-ilmeisen työvoiman tilalle alkaa tunkeutua elämää laaja-alaisemmin pohtivia ihmisiä, jotka haluavat saada tyydytystä työstä, eikä sen tarvitse välttämättä olla perinteistä palkkatyötä. Yhä useammilla ihmisillä on rohkeutta valita itselleen sopiva elämäntyyli. Tylsä elämä on stressaavaa.

TAPANI LAUSTI

                          

[home] [archive] [focus]