Yle/Eurooppalaisia puheenvuoroja, 5.8.2015 **** Etusivulle

Varoitus äärikeskustasta

Esa Aallas

Tariq Ali, The Extreme Centre: A Warning. Verso 2015.

Vielä sitä saattaa vanha radikaalikin innostua. Näin kävi kolmasti kesällä Skotlannissa ennen syksyn 2014 itsenäisyysäänestystä vierailleelle yli 70-vuotiaalle Tariq Alille.
Älykkääksi pomminheittäjäksi eräässä tämän Extreme Centre - A Warning -teoksen (Äärikeskusta-varoitus) arvioista luonnehdittu Ali aisti niin kaduilla ja kokouksissa, kodeissa ja kirkoissa sekä pubeissa innostavan ilmapiirin.

"Kohtasin Skotlannissa elävän yhteiskunnan. Puoleen vuosisataan en ollut kokenut mitään vastaavaa Euroopassa, vaikka vuosikymmenten mittaan olen osallistunut mieleenpainuviin mielenosoituksiin, lakkoihin ja kiistoihin, joihin on liittynyt tappioita ja voittoja. Skottien kiinnostus yhteisiin yhteiskunnallisiin asioihin palasi äänestyksen myötä. He havahtuivat ymmärtämään, kuinka tärkeitä he ovat itselleen. Suurimissa kaupungeissa Glasgowissa ja Edinburghissa virisi asukkaiden välinen yhteisöllisyys. Yhtäkkiä he huomasivat ja halusivat keskustella toistensa kanssa yhteisistä asioistaan. Jopa Lontoosta paikalle vaivautuneet toimittajat huomasivat tämän."

Muutoksen tuuli puhalsi veteraaniradikaalin mukaan Glasgowin aukiolla, kun Skotlannin kansallispuolueen puheenjohtaja Nicola Sturgeon vaati ydinaseiden poistamista skottien maaperältä. Sen sijaan vanhassa, kolkossa Englannissa kolme johtavaa puoluetta - konservatiivit, labour ja liberaalidemokraatit - vastustivat Skotlannin itsenäistymistä samoin kuin kaikki Yhdistyneen kuningaskunnan valtamediat - poikkeuksena The Sunday Herald. Alin mielestä brittiläisen äärikeskustan pinnallinen, mutta voittoisa kampanja perustui pelon lietsontaan.

"Vasta viime vaiheessa kun ennuste näytti pahalta, kuutisenkymmentä koskaan aiemmin Skotlannissa käymätöntä parlamenttijäsentä pakkautui pohjoisen junaan valistamaan skotteja äänestämään oikein lupaillen Skotlannille oikeuden päättää itse melkein kaikesta muusta paitsi turvallisuuspolitiikasta. Samankaltaisesti eurooppalainen äärikeskusta on peloitellut kreikkalaisia. Berliiniä, Brysseliä ja Pariisia myöten helleenejä varoiteltiin äänestämästä Syrizaa, etteivät menettäisi eläkkeitään, eivätkä lääkkeitään apteekkien hyllyiltä. Kuitenkin kreikkalaiset olivat jo saaneet tuta miltä äärikeskustan kuritus tuntui ja tottelemattomina - kuin itsenäisyyttä kannattaneet skotit - äänestivät Syrizan valtaan."

Kuusikymmenlukulaisten aatelistoon lukeutuva Tariq Ali syntyi feodaaliseen ylimyssukuun vuonna 1943, tuolloin Brittiläisessä Intiassa sijainneessa, nykyisin Pakistaniin kuuluvassa Lahoren kaupungissa. Pakistanin sotilasdiktatuuria nuorukaisena vastustanut Ali sai vihiä pidätyksestään ja ehti pakoon Englantiin. Oxfordissa opiskellut valittiin tuota pikaa yliopiston opiskelijajärjestön puheenjohtajaksi. Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten kärkihahmoiksi nopeasti noussut Ali kiivaili Henry Kissingerin kanssa ja ehti ystävystyä niin murhatun kansalaisoikeustaistelija Malcom X:n kuin niinikään murhatun John Lennonin kanssa. Lennonin sanotaan saaneen Alin tapaamisesta idean lauluunsa Power to the People.

Tusinan poliittisia teoksia julkaissut aktivisti on kirjoittanut seitsemän romaania. Niistä luetuin (Shadow of the Pomegranate) kertoo maurien islamilaisen Granadan kaatumisen jälkeen suvaitsemattoman kristinuskon paineessa eläneestä muslimiperheestä. Romaani kääntyi myös urduksi Pakistanissa, jossa ateisti Alin kirjoitukset pysyivät kiellettyinä 90-luvulle saakka.

Farkuissa ja villapaidassa esiintyvä Ali on suosittu luennoitsija. Esimerkiksi viime juhannuksenamme hän alusti Ateenan maatalousyliopiston vastarintafestivaaleilla. Mies kuuluu 60-luvulla perustetun New Left Review -aikakauslehden kantaviin voimiin yhdessä sitä päätoimittavan puolisonsa Susan Watkinsin kanssa. Ali myös toimittaa venezuelalaisen teleSURin englanninkielisen verkkokanavan asiaohjelmia. Lopettaen omien sanojensa mukaan heti jos joutuu tekemään viihdettä. Tämän teoksensa tekijä omistaa Venezuelan syöpään 2013 menehtyneelle presidenti Hugo Chavezille - ensimmäiselle äärikeskustan kukistaneen liikkeen johtajalle .

"Parin vuosikymmenen ajan olen pitänyt latinalaisen Amerikan bolivarilaista esimerkkiä - puutteistaan huolimatta - parempana mallina myös Euroopalle nykyisen uusliberalismin sijaan. Venezuelassa liike vastusti onnistuneesti julkisten palvelujen yksityistämistä sekä köyhimpien asemaa huonontavia rakenteellisia hankkeita vastoin kansainvälisen valuuttarahaston ohjeita. Samankaltainen liike esti veden jakelun yksityistämisen Boliviassa ja sähkön Perussa. Euroopassa savupiipputeollisuuden alasajo mursi vanhan työväenluokan selkäytimen ja nujersi sekä demoralisoi ammattijärjestöt. Tänään ne on kytketty osaksi äärikeskustaa. Niiden protestit tuppaavat jäämään rituaalisiksi marsseiksi tai päivän työnseisauksiksi vailla todellista vaikutusta. Petetyt, pätkätyötä tekevät ja työttömät nuoret kokevat etteivät äärikeskustan puolueet halua muutosta. Äärikeskustan kanssa veljeilemättömän vasemmiston uupuminen saa monet kannattamaan äärioikeistoa."

Alin mielestä 25 vuotta sitten ei kaatunut vain neuvostojärjestelmä Berliinin muureineen vaan myös sosialidemokratia. Koska sosialidemokratialla ei ollut tarjota vaihtoehtoa voittoisalle kapitalismille. Eikä aina edes päättäväisyyttä puolustaa aikaansaatuja sosiaalisia ohjelmia. Täten sosialidemokratiasta alkoi tulla tarpeeton, perinteisille kannattajilleen vain pelkoa tarjoava liike. Haastamattomasta kapitalismista tuli aiempaa haluttomampi toteuttamaan mitään sen äärikeskustalaisen vasemmistosiiven esittämistä uudistuksista. Uusliberaali järjestelmä suosii ja tukee äärikeskustaa, jossa keskustaoikeisto ja keskustavasemmisto salaisessa yhteisymmärryksessään säilyttävät kapitalismin diktatuurin.

"Rahan ja vallan yhteiselo on edennyt monissa maissa äärimmäisyyksiin. Järjestelmän eteen työskentelevät poliitikot edustavat politiikan nykyistä valtavirtaa, äärikeskustaa, niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa. Ennen pitkää poliitikot omaksuvat kapitalismin kansalaisten tarpeiden yläpuolelle asettavan autoritaarisen asenteen eivätkä kyseenalaista yritysvaltaa. Raha korruptoi entisestään äärikeskustan poliitikkoja. Politiikasta moni siirtyy yrityskonsultiksi. He alkavat vältellä laskeutumista pankkiirien, yritysjohtajien, virkarälssin, palvelualttiin mediaväen ja avustajiensa ympäröivästä maailmasta kansan pariin, keskustelemaan suuren enemmistön eriasteisesti jakamista yhteisistä kokemuksista kuten toimeentulosta, työttömyydestä, pätkätöistä, asuntovelasta, asunnottomuudesta tai palvelujen ja hyödykkeiden saatavuudesta ja laadusta. Siis neljänä toisen maailmansodan jälkeisenä vuosikymmenenä välttämättöminä pidetyistä seikoista."

Teos sisältää pitkän nimiluettelon ensin poliitikkoina ja sen jälkeen yritysmaailmassa vaurastuneista briteistä, esimerkiksi ministereinä terveyspalvelujen yksityistämistä ajaneista nykyisistä terveysalan yritysjohtajista. Alin mielestä julkista puolta rankaisevista, yksityisistä finanssialoitteista on tullut normi. Julkisen puolen puolustajia, hyödykkeiden valtiollisen omistajuuden puolestapuhujia, julkisen asuntotuotannon alasajon vastustajia pidetään vanhoillisina dinosauruksina. Rooman muinaista valtakuntaa laajempaa Euroopan Unionia Ali pitää äärikeskustan tukialuksena. Sen komentosillalla vaaleitta valitut byrokraatit kehottavat itsenäisiä hallituksia tekemään sitä ja olemaan tekemättä tätä. Korvaten eräissä tapauksissa pääministerit asettumalla itse niiden asemaan.

"Ranskalaisen Jacques Delorsin varhaiset yritykset sosiaalisesta Euroopasta törmäsivät uudelleen virinneeseen fanaattiseen Washingtonin konsensukseen, jonka mielestä uusliberaali kapitalismi on ainoa oikea tie eteenpäin. EU:n piti hyväksyä uudet säännöt: yksityistää kotona, sotia ja miehittää ulkona. Neuvostoliiton romahdettua niin pohjoismaat kuin Itä-Euroopan taannoiset satelliittivaltiot ovat omaksuneet mielihyvin Yhdysvallat isännäkseen. Niiden tulee nyt todistaa olevansa tottelevaisia vasallivaltioita. Nykyisin eurokodissa määrää mistään muusta kuin finanssipääomasta välittämätön pankkiirien Eurooppa. Saksan johtama äärikeskusta palkitsi yhtä takuumaataan, rikkaiden rahanpesukeskusta Luxemburgia valituttamalla sen entisen pääministerin Jean-Claude Junckerin Euroopan neuvoston puheenjohtajaksi."

Vuoden 2008 talouskriisiin turtuneet äärikeskustalaiset törmäsivät valmistautumattomina. Saksan, Ranskan ja Britannian pankit pelastaneen talouskurin seurauksena ei voitu enää naamioida markkinoiden ja demokratian vastuun välisiä jännitteitä. Naamion pudottua ihmiset, etenkin petetyt nuoret, marssivat kaduilla ja miehittivät rahan linnakkeiden portteja ennakoiden tulevia äärikeskustan haastajia kuten Kreikan Syrizaa ja Espanjan Podemosta, mutta myös valtioiden ikeessä elävien kansakuntien nousua, kuten kataloonien Espanjassa, skottien Britanniassa ja kurdien Turkissa. Läheskään kaikki eivät suinkaan ole innostuneet uusista liikkeistä ja toiminnasta, Ali muistuttaa. Päinvastoin suuri vähemmistö, usein jopa enemmistö, jättää ne väliin samoin kuin äänestämisen eurovaaleissa. Varttunut radikaali murehtii myös sitä, kuinka kapitalismin voittokulun myötä moni kriittinen yksilö on kääntänyt selkänsä menneisyydelle, sen painajaisille mutta myös utopioille.

"He sulkevat silmänsä ja mielensä kriiseiltä, ahneudelta ja siihen liimautuneelta korruptiolta. He uskottelevat itselleen ja muille Yhdysvaltain sotilasmahdin ja ideologisen hallinnan olevan välttämättömyyksiä nykyiselle olotilalle. He nyökyttelevät rikkiviisaiden asiantuntijoiden, poliitikkojen sekä television ilmastoitujen studioiden aamulähetysten juontajien vakuutteluille, ettei vaihtoehtoa ole eikä sitä edes haluta. Eräät elävät jonkinlaisessa nihilismin ja itsepetoksen tilassa. Moni on myös laiskistunut ja vetäytynyt syrjään. Takkinsa kääntäneet kirjoittavat uusiksi mennyttä toimintaansa tehden pilaa radikalismistaan. Eikä heidän kääntymistään voi täysin erottaa lisääntyneestä uskonnon, kuninkaallisten ja kuuluisuuksien palvonnasta, eikä kuluttamisen ja pornografian kasvusta."

Onpa Ali itsekin julkaissut 90-luvulla itseironisen teoksen aiemmasta toiminnastaan trotskilaisessa liikkeessä, joka osoittautui kyvyttömäksi arvioimaan itäblokin hajoamista. Kirjoittajan mukaan Venäjän vallankumous 1917 johtui imperialististen valtojen käymästä sodasta ja tsaarin Venäjän erityisistä olosuhteista. Kuuban voitokas kumous 1959 sai aikaan kiinnostuksen aallon kautta Latinalaisen Amerikan. Silti se ei ollut sellaisenaan vietävissä maanosan muihin maihin ottamatta huomioon paikallisia olosuhteita ja Yhdysvaltain voimakasta vaikutusta niihin. Mutta maailma yllättyi niin Chavezin voitosta Venezuelassa, kuin Evo Moralesin Boliviassa ja Rafael Correan Ecuadorissa sekä vähemmässä määrin Lula da Silvan voitosta Brasiliassa. Samoin kuin Euroopan äärikeskusta Syrizan voitosta. Tehden sen johtajasta Alexis Tsiprasista nopeasti uusimman mörkönsä. Uusliberalismin vyöryttämistä raiteiltaan Euroopasta kirjoittaja pitää kuitenkin kaikkea muuta kuin helppona tehtävänä. Vaikka vauraita on vähän ja meitä paljon, niin vaurailla ovat aseet tukenaan. Siksi muutosta kannattavat tarvitsevat liittolaisia niin ylhäältä ja alhaalta, katsoo Tariq Ali päättämällä pamflettinsa Leninin reilut sata vuotta sitten (1913) - ennen ensimmäisen maailmansodan alkamista - antamaan varoitukseen:

”Ei yksin sorto, vaikka kuinka pahakin, johda aina vallankumoukselliseen tilanteeseen. Eikä useimmissa tapauksissa kumoukseen riitä se, etteivät alimmat luokat halua enää elää vanhaan malliin. Välttämätöntä on myös se, etteivät ylemmät luokat kykene enää käskemään ja hallitsemaan vanhaan malliin.”

 

Arkisto: Esa Aallas, Tariq Ali, Britannia, Euroopan unioni, Venezuela, Latinalaien Amerikka

 

[home] [archive] [focus]