Ydin, 5/1992

Balkania, siivuina

Tapani Lausti

Drago Milicicin nimi tuskin jää historiaan. Mutta tämän 23-vuotiaan reserviläisen muuntuminen rauhallisesta nuoresta miehestä mielettömäksi tappajaksi on entisen Jugoslavian pelottavia ihmiskohtaloita. Milicic ampui kuoliaaksi kolme muuta sotilasta Bijeljinan kasarmissa (Bosniassa) ja tämän jälkeen tyttöystävänsä perheen. "Kuusi viatonta uhria lisää kauhistuttavan serbokroatialaisen sodan tuhansiin hengenmenetyksiin ei kenties vaikuta merkittävältä", kirjoittaa tapauksesta belgradilaisen Politika-lehden toimittaja Aleksandra Mijalkovic.

Ja jos Milicic olisi tunnettu vaarallisena ja tasapainottomana nuorena miehenä tai jos hänet olisi jotenkin provosoitu väkivaltaiseen tekoonsa, "Bijeljinan tapaus" olisi tuskin päässyt uutisiin. Mutta Milicic oli tavallinen ja normaali nuori mies, kun hänet kutsuttiin Jugoslavian armeijaan. Sota teki hänestä hillittömän tappajan. Hänen näkemänsä kauhut veivät hänet monien muiden tavoin sen rajan yli, jonka toisella puolella aiemmin rauhanomaisista kansalaisista, irtirepäistynä mukavasta kotielämästään, tulee kiihkeitä vihollisia ja viimein naapureidensa tappajia. (East European Reporter, touko-kesäkuu 1992)

Mijalkovicin artikkelin otsikko oli "Vukovar-syndromi". Artikkeli kuvaa näet myös sitä psykologista tuhoa, jota sodan kauhut, väkivaltaisuuksien todistaminen ja silvottujen ruumiskasojen näkeminen aiheuttavat ihmismielessä. Nämä kauhut nähdeiden ihmisten mielenrauha on kadonnut loppuelämäksi. Vaikeinta sota on ollut suoraan kodeistaan rintamille raastetuille keski-ikäisille miehille. Monet heistä eivät ymmärrä eivätkä hyväksy, jossa kahden kansallisuuden edustajat teurastavat armotta toisiaan. He puhuvat samaa kieltä, serbokroatiaa, ja kuuluvat käytännöllisesti katsoen samaan kulttuuriin.

Vukovar, jonka nimen psykiatrit ovat antaneet sodan kauhujen aiheuttamalle ahdistukselle, on nyt raunioina. Se oli aiemmin kosmopoliittinen ja vauras 52 000 asukkaan, Kroatiaan kuuluva kaupunki, jossa kroaatit ja serbit, unkarilaiset ja saksalaiset elivät sulassa sovussa. Avioliitot yli uskonrajojen olivat tavallisia. Monissa perheissä vietettiin sekä katolista että ortodoksista Pääsiäistä. Tämä rauha särkyi, kun opportunistiset poliitikot Belgradissa (Slobodan Milosevic) ja Zagrebissa (Franjo Tudjman) alkoivat lietsoa järjestöntä kansalliskiihkoa. Sovinnossa yhdessä eläneet serbit ja kroaatit usutettiin toistensa kimppuun.

Vukovarissa kuoli tuhansia ihmisiä. Serbejä ja kroaatteja lepää nyt rinnan ikuisessa rauhassa kaupungin hautausmaalla. Jäljellä oleva väestö koostuu lähes yksinomaan serbeistä. Vukovar on osa "Krajinan serbitasavaltaa". Kansallinen puhdistus on pantu täytäntöön. Vukovarissa elokuussa vieraillut ranskalaisen viikkolehden L`Expressin (27.8.1992) toimittaja Marc Epstein pani merkille, että kaupunginosien nimet on serbialaistettu. Epstein kysyy, ovatko Vukovarin serbit nyt onnellisia etnisesti puhdistetussa rauniokaupungissaan. Ei, päin vastoin. He keskustelevat puhelimitse Zagrebiin muuttaneiden kroatialaisten ystäviensä kanssa. Kukaan ei ylistä kaupungin "vapauttamisen sankareita".Eräs nainen sanoi Epsteinille, etteivät he häpeä tapahtunutta, koska kroaattikiihkoilijoiden vihan aalto pakotti serbialaiset puolustamaan itseään. Yhteinen elämä kävi yht'äkkiä mahdottomaksi. Mutta jonkinlainen kollektiivinen ahdistus vaivaa ihmisiä. He eivät saa nukutuksi ja mielellään valvovatkin välttääkseen painajaisunia.

Oliko siis serbien ja kroaattien karkaaminen toistensa kurkkuihin väistämätöntä? Näillä kansallisuuksilla on tietenkin kollektiivisessa muistissaan esimerkkejä menneisyyden hirmuteoista. Kroatialaisten Ustasha-fasistien serbeihin kohdistama raakuus toisen maailmansodan aikana hätkähdytti saksalaisia SS-upseereitakin. Kun tämän päivän Saksa tunnusti itsenäisen Kroatian, monet serbit muistivat, miten Saksa maailmansodan aikana tuki fasistista Kroatiaa. Kroaatit taas muistavat, miten he menettivät lopulta suuria osia alueistaan serbeille. He eivät myöskään ole unohtaneet, miten enimmäkseen serbeistä koostunut Titon vastarinta-armeija murhasi sodan loppuvaiheissa ottamiaan kroatialaisia vankeja. Näitä muistoja elvyttämällä ja manipuloimalla voidaan lietsoa pelkoa ja vihaa. Kun väkivaltaisuudet on provosoitu alkuun leimaamalla naapurit paholaiseen rinnastettaviksi vihollisiksi, atavistiset tuntemukset saavat helposti otteen rauhallisistakin ihmisistä.

Hermofysiologia tietää jotakin tästä prosessista. Matti Bergström ja Jorma Sauvala kuvaavat ihmisen käyttäytymisen taantumista näin: "Kun jokin sosiaalinen konfliktitilanne ei purkaudu rationaalisen kielellisen viestinnän avulla, konfliktinosapuolet ajautuvat helposti voimakkaasti emotionaaliseen tilaan ja alkavat vastaavasti hakea sopivia emotionaalisia käyttäytymismalleja. Mikäli emotionaalinenkaan vuorovaikutus ei kykene ratkaisemaan kriisiä, voi vuorovaikutuksessa olevien yksilöiden muodostama kollektiivinen psyyke ajautua primitiiviselle, vaistonvaraisten käyttäytymismallien hallitsemalle alueelle, jolla yksilöt pyrkivät vaikuttamaan jäykkien, stereotyyppisten toimintojen avulla. (Aivot ja evoluutio, WSOY 1986, s. 187)

Entisen Jugoslavian kansalaisten mielialojen virittäminen uuteen vihaan alkoi jo vuosia sitten. Vreme-lehden toimittaja Petar Lukovic sanookin meneillään olevan sodan alkaneen tavallaan viisi vuotta sitten. Puhuessaan elokuun lopun Balkanin konferenssin rinnalla pidetyssä varjokokouksessa Lontoossa Lukovic sanoi Belgradin television aloittaneen kansalliskiihkoisen propandan vuoden 1987 aikana. Väkivaltaisuuksien alettua serbien mieliä kiihotettiin tarkoitushakuisilla televisioraporteilla, joissa aina näytettiin yksinomaan serbien silvottuja ruumiita.

Cambridgessä asuva bosnialainen Indijana Harper kertoo järkyttyneensä käydessään kolme vuotta sitten kotikaupungissaan Sarajevossa. Koska hän on valmistunut Belgradin yliopistosta, hän luki vanhasta tottumuksesta vanhan opiskelukaupunkinsa lehtiä. "Ne olivat täynnä mitä iljettävintä serbialaista kansalliskiihkoa ja suvaitsemattomuutta. Vaikka se silloin vielä koski vain erimielisyyksiä serbien asemasta Kroatiassa, tiesin, että myös Bosnia-Hertsegovina oli vaarassa."

Slobodan Milosevic oli alkanut haaveilla Serbian alueellisesta laajentamisesta. Jugoslavian hajoaminen loi tähän haaveeseen kiireen tuntua. Milosevic itse pani hajoamisen alulle viemällä Kosovon albanialaisilta itsehallinto-oikeudet. Näin Jugoslavian vaivoin tasapainoitettu korttitalo alkoi horjua. Milosevic löysi Kroatian presidentiksi valitusta Franjo Tudjmanista vertaisensa. Nämä kaksi entistä kommunistia siirsivät autoritaariset vaistonsa kommunismista kiihkeään nationalismiin, siirtymä, joka itse asiassa on vallan luonnollinen, koska marxismista johdetut aatteet olivat alun alkaenkin vain alastoman vallankäytön ylle heitettyä verhoa.

Milosevic ja Tudjman yrittivät jopa eräässä vaiheessa sopia Bosnia-Hertsegovinan jakamisesta Serbian ja Kroatian kesken. Milosevicin ja Tudjmanin vihanlietsonta synnytti osittain aiheellista, osittain järjetöntä mielten kuohua useilla alueilla, joissa serbit tai kroaatit olivat vähemmistönä ja pelkäsivät nyt joutuvansa vainon kohteeksi. "Vihollisen" paholaistaminen loi pohjaa silmittömille raakuuksille.

Titon aikoinaan luoma käsitys kansan puolustussodasta oli johtanut siihen, että aseita — myös raskasta aseistusta — oli kaikkialla. Näistä jännitystiloista purkautunut kansallisen puhdistuksen aalto on hätkähdyttänyt ulkopuolista maailmaa. Mutta useimmat vuosisatamme kansallismieliset liikkeet ovat elätelleet vaihtelevalla vakaumuksella ajatusta kansallisesta puhtaudesta. Hitlerin juutalaisvainoissa ajatus kehitettiin kollektiiviseksi hulluudeksi. 40-luvulla Hitlerin ja Stalinin pakkotoimet muuttivat monia etnisesti kirjavia alueita yhdenmukaisemmiksi. Näin kävi esimerkiksi Puolasa, Tshekkoslovakiassa ja Valko-Venäjällä.

Mutta enemmän tai vähemmän puhtaan kansallisvaltion ajatus ei ollut vieras Rooseveltille ja Churchillillekään. He uskoivat, että vain etnisesti yhdenmukainen kansallisvaltio voiolla vahva ja vakaa. Liittoutuneiden toimesta 10-12 miljoonaa ihmistä ajettiin kodeistaan vuosina 1944-47. Brittiläinen journalisti Neal Ascherson (Independent on Sunday, 9.8.1992) palautti hiljattain mieliin, miten Britannian valvoman "Operaatio Pääskysen" aikana 1,3 miljoonaa saksalaista siviiliä siirrettiin kodeistaan Puolaan liitetyltä alueelta brittien valvomalle Saksan vyöhykkeelle. Churchill oli mielissään siitä, että modernit olosuhteet tekivät suurimittaiset väestönsiirrot mahdollisiksi. (Epäselväksi jää, miten kuljetuksiin käytetyt lämmittämättömät karjavaunut edustivat uutta aikaa.)

Omana aikanamme kansallisen puhtauden ajatus on saanut epämiellyttävän ilmiasun miltei kaikkialle Eurooppaan levinneestä muukalaisvihasta. "Saksa saksalaisille", huusivat mellakoitsijat Rostockissa elokuun lopulla. On kuin järjen valo olisi sammumassa osissa Eurooppaa myöhäiskapitalististen yhteiskuntien ajelehtiessa kohti ennalta arvaamattomia oloja. Eurobyrokraattien ajattelun energia on ehtymässä samassa tahdissa kuin Kylmän sodan jälkeinen jäiden sulaminen on rohkaissut kansallismielisiä taisteluhuutoja.

Etniset konfliktit eivät ole Balkanin yksityisoikeutta. Slovenialainen, Ljubljanan yliopiston filosofi Slavoj Zizek (The Guardian, 28.8.1992) varoittaakin ulkomaailmaa liioitelluista kuvitelmista Balkanista väkivaltaisuuksien loputtomiin kierteisiin tuomittuna alueena. Zizek muistutti, että Euroopan hallitusten päätökset konfliktin eri vaiheissa edesauttoivat taistelujen leviämistä. Hän kysyy, eikö muu Eurooppa itse asiassa vain näe entisessä Jugoslaviassa oman itsensä toisessa ilmenemismuodossa. Hän uskoo, että suurin este rauhan tiellä eivät ole vanhakantaiset etniset intohimot Balkanilla vaan Euroopan tapa tuijottaa lumoutuneena näiden intohimojen temmellystä. Zizek pitää Jugoslavian murhenäytelmän määräävänä tekijänä vanhojen valtarakenteiden säilymistä Serbiassa ja Montenegrossa nationalismin kaapuun puettuna.

"Sillä hetkellä, kun todella demokraattiset voimat vahvistuvat Serbiassa, kansallisten intohimojen liekit sammuvat itsestään parissa viikossa", Zizek kirjoittaa.

Demokratia on kuitenkin perin vierasta entisestä Jugoslaviasta eronneiden maiden poliitikoille. Albert Mrgole Ljubljanan yliopistosta valitti Lontoon varjokokouksessa uusien valtioiden panevan kaiken energiansa sotilas- ja poliisikoneistojen rakentamiseen.

"Todistamme tuhoamiseen perustuvien sosiaalisten rakenteiden luomista. Etninen puhdistus leimaa kansallisvaltion ajatusta. Äänestäjillä ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa. Minkäänlaisia poliittisia aloitteita ei sallita, elleivät ne lähde kansallisvaltion, kansallisen yhtenäisyyden ajatuksesta. Tämän naamion takana riehuu sotakoneisto."

Monet Balkanin valtioiden demokraatit korostavatkin demokraattisten reformien kiireellisyyttä. Demokratian ja vähemmistöongelmien keskinäistä vuorovaikutusta havainnollistaa tilanne Kroatiassa. Franjo Tudjman tarjoutui takaamaan serbien vähemmistöoikeudet vasta jouduttuaan kansainvälisen painostuksen kohteeksi. Mutta vieläkään ei vaikuta siltä, että Kroatianhallitus sallisi serbien itse määritellä omat kansalliset intressinsä. Kun Zagrebin yliopiston professori Milorad Pupovac sanoi julkisesti, että kysymys serbivähemmistön oikeuksista on Kroatian demokratian koetinkivi, häntä vastaan nostettiin syyte valtion herjaamisesta. Äärimmäinen nationalismi ja stalinismi käyttävät usein samaa kieltä.

Tapasin Pupovacin Lontoon varjokokouksessa elokuussa. Hän sanoi heti olevansa tietoinen siitä, miten Suomessa on ratkaistu ruotsinkielisen vähemmistön asema. Hän veti taskustaan Ahvenanmaan asemaa selostavan vihkosen.

"Teillä Suomessa oli mahdollista ratkaista vähemmistökysymys suvaitsevaisuutta osoittaen. Serbien asema Kroatiassa on paljon vaikeampi. Mutta uskon teidänkin kokemuksenne ennen pitkää auttavan meitä omien ratkaisujemme löytämisessä. Kroaattien ja serbien on pakko lopulta tehdä kompromisseja, elleivät he halua jatkaa taisteluja ikuisesti."

"Balkanin niemimaa on alue, jossa ei vallitse riittävää perustuslaillista konsensusta. Kaikki ajavat siellä omia tavoitteitaan ja etujaan. He ovat valmiita pakkokeinoihinkin ppäämäärään pääsemisen jouduttamiseksi. Yksikään kansallinen ryhmä ei ole valmis tunnustautumaan vähemmistöksi. Joillakin kansallisuuksilla on vaikeuksia oman identiteettinsä ylläpitämisessä suhteessa ulkopuolisiin. Tämän vuoksi kaikki Balkanin osapuolet tarvitsevat kansainvälisen yhteisön välitystä oikeudenmukaisen tasapainon luomiseksi."

Pupovac uskoo, että elämä Kroatiassa olisi köyhempää ilmanserbivähemmistöä aivan samalla tavalla kuin Serbia ilman kroaatteja olisi runneltu valtio. Vähemmistöt tarvitsevat hänen mielestään kansainvälisesti taattuja sopimuksia varmistamaan oikeuden omaehtoiseen organisoitumiseen.

Pupovac johtaa Kroatian serbien demokraattista foorumia. Liike lupasi antaa tukensa itsenäiselle Kroatialle sillä edellytyksellä, että valtio on demokraattinen ja hyväksyy poliittisen ja kulttuurisen moniarvoisuuden. Tudjman ei kuitenkaan ole halukas antamaan puhevaltaa toisinajatteleville. Myös Serbiassa keskitetyt vallankäytön rakenteet ovat ottaneet tuekseen kansallisen kiihotuksen. Slobodan Milosevic tarvitsee autoritaarisia otteita vallassa pysymiseksi. Tunnettu elokuvaohjaaja Dusan Makavejev sanoo Milosevicin onnistuneen yhdistämään toisen luokan kommunistibyrokraatin ideologian nationalistisiin uskomuksiin.

Monet entisen Jugoslavian kansalaiset kieltäytyvät uskomasta, että väkivallan kierre oli väistämätön. Lontoon varjokokoukseen osallistunut Serbian reformipuolueen edustaja Vesna Pesic sanoo, että vielä vuosi sitten rauhanomaisia ratkaisuja ajaneet ryhmät olivat varsin voimakkaita niin Belgradissa kuin Sarajevossa. Mutta ne kyettiin marginalisoimaan. Useat varjokouksen osanottajat valittivat EY-maiden ja Yhdysvaltojen sivuuttaneen täysin demokraattiset oppositioliikkeet.

Vojvodinan sosialidemokraattista liittoa edustava Nenad Canak pohti puolileikillään kuinka paljon lentotukialusten seisottaminen entisen Jugoslavian rannikon tuntumassa maksaa. Canak huokaisi, miten paljon rauhanliikkeet olisivat voineet saada aikaan samalla rahalla. Joku toinen valitti, että ellet turvaudu väkivaltaan, Euroopan yhteisö ei kiinnitä sinuun mitään huomiota.

Petar Lukovic kysyi, miksi EY ja YK edelleen pitävät Milosevicin ja Tudjmanin kaltaisia sodanlietsojia vakavina neuvotteluosapuolina. Lukovic luonnehti heitä traagisiksi hahmoiksi, joiden vallanjano on vaatinut yli 100 000 ihmisen hengen. Hän vaati pysyvälle Rauhan ja ihmisoikeusvaltuuskunnalle virallista asemaa kansainvälisessä neuvotteluprosessissa. Monet tarkkailijat pelkäävät sodan leviämistä Kosovoon ja Makedoniaan ja lopulta koko Balkanin niemimaalle.

Samalla muualle Eurooppaan on levinnyt pahaenteinen ilmapiiri. Toisen maailmansodan jälkeen ihmismieliä kahlinnut, aineellisen yltäkylläisyyden jatkuvaa kasvua luvannut ideologia on kuluttanut voimansa loppuun. "Reaalisosialismi" on tuhonnut miljoonissa ihmismielissä ajatuksen vaihtoehtoisesta yhteiskunnasta. Suuret väestöryhmät elävät täydellisen näköalattomuuden tilassa. Järjenvastaisuus viihtyy ilmapiirissä, missä kansalaiset eivät enää tiedä, mistä ollaan tulossa ja minne ollaan menossa. Yhteiskunnasta tulee kansalaisilleen arvoitus. Irrationaalinen ilmapiiri voimistaa kuvitelmia kansallisen yhtenäisyyden onnellistuttavasta vaikutuksesta. Toisrotuisista, toisuskoisista, toisen kielisistä, toisen värisistä tehdään syntipukkeja taloudellisen epätasa-arvon ja ahdingon syitä etsittäessä. Ehkä Slavoj Zizek on oikeassa. Jugoslavia on Eurooppa toisenlaisessa ilmiasussa. Muu Eurooppa tuijottaa kuin hypnotisoituna kuiluun, joka voi avautua missä hyvänsä.

3.9.1992

See also:

[home] [archive] [focus]