Ydin, 3/1999

Kolmannen tien “edistyksellinen sota”

Teksti: Tapani Lausti

Samalla kun Naton ilmaiskut tuhosivat Jugoslavian infrastruktuuria ja surmasivat viattomia siviilejä, ne levittivät epäilyjä johtavien amerikkalaisten ja eurooppalaisten poliitikkojen arviointikyvystä. Voimapolitiikan sokaisemat kommentaattorit puolestaan luonnehtivat Kosovon albaanien asemaa kammottavalla tavalla pahentaneita pommituksia “humanitaariseksi väliintuloksi”. Olimme kuulemma astumassa uuteen aikakauteen, jossa suurvallat viimein asettuvat diktaattoreita vastaan sanoen, että “nyt riittää”. Taistelu läntisen sivistyksen arvojen puolesta oli tullut uuteen vaiheeseen, väitettiin.

Bill Clintonin kamppaillessa arvovaltansa palauttamiseksi seksiskandaalien jälkeen tämän uuden uljaan maailman eturivin propagandisteiksi asettuivat Britannian pääministeri Tony Blair ja ulkoministeri Robin Cook, molemmat maansa rauhanliikkeen entisiä aktivisteja. Nyt jos koskaan orwellilaisesta hokemasta “sota on rauhaa” tuli karmealla tavalla totta.

Blair julisti: “Meidän on astuttava uudelle vuosituhannelle, millä diktaattorit tietävät, etteivät he saa rauhassa panna toimeen etnisiä puhdistuksia tai sortaa kansojaan rangaistuksetta. Tässä konfliktissa emme taistele alueesta vaan arvojen puolesta. Uuden internationalismin puolesta, missä ei enää suvaita kokonaisten etnisten ryhmien raakaa sortoa. Maailman puolesta, missä ei ole piilopaikkaa tällaisiin rikoksiin syyllistyneille.” (Newsweek 19.4.1999)

Olisi voinut kuvitella, että Blairin ja Cookin puheet tulivat Steven Spielbergin elokuvien käsikirjoittajien kynästä. Kielenkäyttö ilmaiskujen jatkuessa oli täysin vailla historian tajua. Observerin veteraanikolumnisti Alan Watkins kirjoittikin (25.4.1999) Blairin puhuvan ikäänkuin Serbian diktaattori olisi valloittanut Reininmaan, liittänyt alueeseensa Tshekkoslovakian, tunkeutunut Puolaan, hyökännyt Britanniaa vastaan ja vallannut Ranskan — ja suunnitteli nyt marssimista Venäjälle.

Oli kuin Blair olisi humaltunut omista puheistaan. Taas kerran hän eli sarjakuvamaailmassa. Slobodan Milosevic oli koko maailmaa uhkaava hirmuvaltias, jota vastaan oli lähetettävä hyvyyden kaikki käytettävissä olevat voimat. Kun Milosevic olisi nujerrettu, albaanipakolaiset saatettaisiin Naton rohkeiden sotilaiden avulla kauniissa järjestyksessä takaisin koteihinsa. Se että heidän maansa oli liki läpeensä tuhottu, jäi jotenkin huomiotta tässä kauniissa tapahtumasommitelmassa.

Newsweekin artikkelissa Britannian pääministeri puhui ylenkatseellisesti Naton toiminnan osakseen saamasta “tavanomaisesta arvostelujen ryöpystä”. Sen takana oli Blairin mukaan mm. ihmisiä, joiden on vaikea hyväksyä tosiasiaa, että Yhdysvalloilla ja Britannialla on nyt toisen maailmansodan jälkeen syntynyt johtajasukupolvi, joka edustaa politiikan “edistyksellistä puolta”.

Robin Cook antoi oman panoksensa “edistyksellisen sodan” propagandalle vertaamalla Kosovoa 30-luvun Espanjaan: “Serbia on monella tavalla 90-luvun Espanja. Ero on, että silloin Euroopan muut maat eivät toimineet, mikä oli väärin. Olisi ollut paljon parempi, jos he olisivat ryhtyneet päättäväiseen toimintaan.” (New Statesman 3.5.1999)

On mahdollista olettaa, että Blairin ja Cookin — kenties Clintoninkin — vaikuttimet ovat olleet rehellisiä. Silloin on kuitenkin tehtävä se johtopäätös, että heidän käsityksensä maailman realiteeteista ovat täysin voimapoliittisen propagandan indoktrinoimia.

Ihmisoikeuksia täällä, aseidenvientiä tuolla

Saattaa olla, että miehet ovat läpeensä kyynisiä — sitä itse tiedostamatta. Brittikommentaattoreita on kiehtonut kovasti Milosevicin psyyke. Se vaikuttaa kuitenkin kammottavuudessaan perin yksioikoiselta verrattuna Blairin ja Cookin ajatusmaailman mystilliseen monikerroksisuuteen. Tarvitaan mielen joustavuutta, jos tänään voihkii ihmisten kärsimyksiä yhdellä alueella ja huomenna allekirjoittaa aseidenvientilupia toiselle alueelle, missä väestöä sorretaan lännen siunauksella.

Arvoituksen ratkaisemiseksi voimme kokeilla vaikkapa Noam Chomskyn eräässä haastattelussa (8.4.1999) esittämää analyysia siitä, mikä on humanitaarinen kriisi suurvaltojen kyynisessä ajattelussa:

“Humanitaarisella kriisillä tarkoitetaan teknisessä mielessä jossain esiintyvää ongelmaa, joka uhkaa vauraiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten etua. Niinpä levottomuudet Balkanilla todella uhkaavat rikkaita ja vaikutusvaltaisia ihmisiä, nimittäin Euroopan ja Yhdysvaltain eliittejä. Humanitaarisista ongelmista Balkanilla tulee näin ollen humanitaarinen kriisi. Mutta jos ihmiset teurastavat toisiaan Sierra Leonessa tai Kongossa, se ei ole humanitaarinen kriisi. Itse asiassa Clinton yksinkertaisesti kieltäytyi myöntämästä suhteellisen vähäpätöistä 100.000 dollarin summaa rauhanturvajoukoille Kongon tasavallassa. Raha olisi voinut ehkäistä valtavan joukkomurhan. Mutta nuo kuolemat eivät muodostaneet humanitaarista kriisiä. Sitä eivät olleet myöskään monet kuolemat ja murhenäytelmät, joihin Yhdysvallat on suoraan osasyyllinen: esim. joukkomurhat Kolumbiassa tai teurastukset ja karkotukset Kaakkois-Turkissa, joita molemmissa tapauksissa pannaan toimeen Clintonin ratkaisevalla tuella.”

Tällainen todellisuuspohjainen analyysi olisi järkevää ajattelua arvostavassa maailmassa itsestäänselvyys. Sen sijaan joukkotiedotusvälineiden enemmistö toistaa kolmannen tien’ propagandistien puolustelua, jonka mukaan Nato ei voi puuttua kaikkiin kriiseihin kaikkialla, mutta parempi aloittaa jostakin. Historiassa kääntyy nyt uusi sivu, meille vakuutetaan. Yhdysvaltain vaikuttimien puhtautta osoittaa, ettei sillä muka ole strategisia etuja ajettavanaan Balkanilla. Kukaan ei ollut huomannut kertoa tätä amerikkalaisen Balkan Action Councilin johtajalle James Hooperille, joka kehotti viime helmikuussa pitämässään puheessa ihmisiä hyväksymään sen tosiasian, että “Balkan on alue, jolla Yhdysvalloilla on strategisia etuja; se on niin sanoakseni uusi Berliini, koekenttä, jossa mitataan Naton ja Yhdysvaltain johdon päättäväisyys”. (Diana Johnstone, NATO’s Humanitarian Tiger, ZNet Commentary 24.3.1999)

Blair ja Cook väittävät, että Naton toiminta Jugoslaviassa on opetus maailman diktaattoreille. Nämä eivät voi enää toimia pelkäämättä lännen sotilaallisia kostoiskuja, miehet väittävät. Jälleen totuus on jotakin muuta. Maailman viimevuotisten kriisipesäkkeiden todellinen opetus on, että niin kauan kun hallitukset alistuvat Yhdysvaltain käskyvaltaan, oman väestön sortaminen on sallittua. Vasta niskuroiminen Washingtonin herroja vastaan laukaisee Naton sotilaalliset reaktiot.

Yhdysvaltain osoittama kansainvälisen oikeuden halveksunta on myös rohkaiseva esimerkki nykyisille ja tuleville hirmuhallitsijoille. Kansainvälinen tuomioistuin, YK ja muut kansainvälistä järjestystä ylläpitävät instituutiot nähdään Washingtonissa halveksittavina esteinä amerikkalaisen maailmanvallan mielivallalle.

Omantunnon pommi-iskut

Huomattava osa vasemmistoa ei ole ymmärtänyt näitä realiteetteja. Balkanin “edistyksellinen sota” on hajottanut sen rivit. Monet ovat viljelleet historiallisesti kyseenalaisia Hitler-vertauksia. Heidän Kosovon pakolaisia ja serbialaisten joukkojen hirmutekojen uhreja kohtaan julkisesti osoittama sympatiansa on merkillisellä tavalla ristiriidassa heidän välinpitämättömälle suhtautumiselle ilmaiskujen serbialaisia siviiliuhreja kohtaan. Onko jonkinlaista freudilaista torjuntaa, että he syyttävät — yleensä epäoikeudenmukaisesti — pommi-iskujen arvostelijoita välinpitämättömyydestä albaanipakolaisia kohtaan? Cook syytti ilmaiskujen vastustajia “osasyyllisyydestä etnisiin puhdistuksiin”.

Britannian ulkoministeri toisti toistamistaan, että Milosevic on syypää siviiliserbien kuolemaan. Nato ei voinut seurata toimettomana albaanien kamalaa kohtelua, hän jankutti. The Timesin kolumnisti Simon Jenkins (5.5.1999) totesi lopputuloksena olleen kuitenkin, että itse asiassa “sallimme” Kosovon etnisen puhdistuksen, mutta “rauhoitimme omaatuntoamme ilmaiskuilla”. Hän muistutti, että “sallimme” myös paljon pahempia kauheuksia toisella Euroopan rintamalla, Kaukasuksella.

Robin Cook oli aina tukehtua närkästykseensä, jos toimittajat uskalsivat vihjata pommitusten itse asiassa laukaisseen albaanien joukkokarkotukset ja niihin liittyneet hirmuteot. (Kukaan ei kiistänyt, että hirmutekoja pantiin toimeen myös ennen ilmaiskuja.) Samaan aikaan Nato-joukkojen komentaja, kenraali Wesley Clark puhui kuitenkin avoimesti siitä, miten ilmaiskujen odotettiinkin johtavan tilanteen pahenemiseen.

Balkanin asiantuntija Misha Glenny totesi: “Milosevic tiesi, ettei Jugoslavia kyennyt vastaamaan sotilaallisesti Naton toimiin. Siksi hän valitsi albaanipakolaiset tärkeimmäksi aseekseen länttä vastaan. Serbijoukkojen karkottamat pakolaisaallot sodan ensimmäisinä kymmenenä päivänä paljastivat Naton poliittisen johdon kammottavan valmistautumattomuuden operaatioonsa. Vihaiset keskinäiset syyttelyt kaikuvat edelleen liittoutuman keskuudessa mahtipontisten poliitikkojen yrittäessä kätkeä omaa taitamattomuuttaan väittämällä, että Milosevic suunnitteli joka tapauksessa joukkokarkotusta. Jos nuo poliitikot todella uskovat tämän, he eivät ole ymmärtäneet lainkaan serbijohtajan poliittista psykologiaa. Pakolaiset ovat osa sotaa (eivät etnisen puhdistuksen ennalta suunniteltua ohjelmaa); heillä haluttiin kylvää kaaosta Naton keskuuteen. Tarkoituksena oli myös horjuttaa pakolaisia vastaanottaneiden maiden vakautta.” (The Observer 18.4.1999)

Ihmisoikeuspommit

Vaikka Britannian laatulehdet — Independent on Sundayta lukuunottamatta — hyväksyivät pääkirjoituksissaan ilmaiskut, yleisönosastoissa ihmeteltiin yleisesti niiden mielekkyyttä. Ilmaiskujen käyttämisessä ihmisoikeuksien puolustamiseen onkin jotakin perin ristiriitaista. Niillä ei voi helpottaa sortajan ikeen alla elävien ihmisten asemaa. Milosevicin vastainen demokraattinen oppositio nujertui ensimmäisen pommin pudottua. Tämän ei olisi pitänyt olla kenellekään yllätys. Tel Avivin pommittaminen tuskin helpottaisi palestiinalaisten asemaa tai Jakartan pommittaminen itätimorilaisten kärsimyksiä.

“Humanitaarinen väliintulo” voi myös olla vain yhdensuuntaista. Suurvallat voivat puuttua pienten maiden asioihin, mutta pienillä mailla ei ole mahdollisuuksia pommittaa Washingtonia maan etnisten vähemmistöjen kärsimysten “helpottamiseksi”. Suurvaltojen johtamassa maailmassa YK on monine puutteineenkin tärkeä pienten maiden oikeuksien puolustaja.

Totuuden vääristely on saattanut Kosovon tragediaa alusta alkaen. Clinton, Blair ja Cook toistelivat vakuutustaan, että diplomaattisten neuvottelujen tie oli kuljettu loppuun ennen kuin Nato teki päätöksensä pommi-iskuista. Tosiasiat osoittavat muuta. Naton Milosevicille asettamat ehdot eivät voineet mitenkään johtaa sopimukseen. Niissä vaadittiin koko Jugoslavian alistamista Naton jonkinasteiseen valvontaan. YK:sta ei haluttu puhua, vaikka Serbian parlamentti osoitti kiinnostusta maailmanjärjestön alaisia rauhanturvajoukkoja kohtaan. Washingtonille oli tärkeätä jälleen kerran osoittaa, että sen tahtoa ei pidä uhmata. Ei haittaa, vaikka amerikkalaisia päätöksentekijöitä pidettäisiin vähän hulluina, sanottiin taannoisissa strategisissa suunnittelupapereissa. Pelon lietsominen auttaa muita ymmärtämään, että Yhdysvaltain uhmaaminen johtaa kohtalokkaisiin seuraamuksiin.

Washingtonin erehdys oli kuitenkin usko siihen, että Milosevic antaisi periksi muutaman ilmaiskun jälkeen. Kosovon albaanit ja serbialaiset siviilit saivat maksaa kalliin hinnan tästä kahden hulluuden yhteenotosta. Lopullinen järkevän ajattelun pilkka oli väite, että ilmaiskuilla haluttiin edesauttaa vakaita oloja Balkanilla. Tosiasiassa koko alue saattaa ajautua vaarallisiin kouristuksiin.

Independentin kirjeenvaihtaja Robert Fisk — joka todisti Serbiassa ja Kosovossa sekä Naton pommien että serbijoukkojen aiheuttamia kauheuksia — totesi ajan olevan kypsä Atlantin liiton lakkauttamiselle. Liittoutuman aiheuttama katastrofi Balkanilla on lopullisesti todistanut, ettei sillä ole mitään rakentavaa tehtävää. (The Independent 13.5.1999)


Ks. myös:

EU preferred to NATO on crisis management

30 November 1999

Finland urged to support UN

19 October 1999

Defence plans alarm small EU countries

16 October 1999

Aftermath of Kosovo: Europe takes military route to security

October 1999

Can the Nordic region show the way to Kosovo?

October 1999

Ex-president criticises West's policies in Yugoslavia

31 August 1999

Non-aligned countries face problems with EU defence

13 July 1999

Non-aligned countries watch warily as NATO sidelines UN

May 1999

Finland agonises over Kosovo

May 1999

Intellectuals divided by events in Yugoslavia

27 April 1999

Debate about Finnish neutrality in New Europe intensifies

January 1999

[home] [archive] [focus]