YLE/Ajantasa, 12.10.2006
Hannu Reime
Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Pohjois-Korea ilmoitti maanantaina, että se on räjäyttänyt ensimmäisen ydinpomminsa. Hannu Reime pohtii ydinaseitten leviämistä sinne, missä niitä ei ennen ole ollut.
Norjan suurkäräjien Nobel-komitea ilmoittaa huomenna puolilta päivin Suomen aikaa, kenelle se on päättänyt myöntää Alfred Nobelin säätämän rauhanpalkinnon tänä vuonna. Jokasyksyisistä Nobel-tunnustuksista rauhanpalkinto on se, jota aina odotetaan suurimmalla mielenkiinnolla. Se on palkinnoista kiistellyin ja poliittisin.
Rauhanpalkintoviikko alkoi tänä vuonna uutisella, joka ei kerro rauhallisemmasta maailmasta. Pohjois-Korean ensimmäinen ydinkoe ei ollut enää yllätys, mutta vakavasti tieto on otettu vastaan maailmalla ja ennen kaikkea Pohjois-Korean naapurimaissa. Jos ilmoitus pitää paikkansa eikä ole bluffia — ja oletettavasti se on totta — silloin maailmaan on saatu yhdeksäs ydinasevaltio, kahdeksas maa, joka on tehnyt ydinkokeen.
Pohjois-Korean pommi ei asiantuntijoitten mukaan ilmeisesti ollut kovin suuri. Koeräjäytys viestii kuitenkin siitä, että lähes 40 vuotta sitten solmittu ydinsulkusopimus ei ole onnistunut estämään ydinaseitten leviämistä maihin, joilla niitä ei ollut silloin, kun sopimus vuonna 1968 solmittiin. Sen allekirjoittivat silloiset tunnustetut ydinasevallat: Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Britannia, Ranska ja Kiina. Sittemmin ovat ydinlatauksen laukaisseet Intia, Pakistan ja nyt siis Pohjois-Korea.
Yhdeksäs ydinasevalta on Israel, joka ei kuitenkaan sellaiseksi tunnustaudu. Israelin tiedotuspolitiikka eroaa tässä asiassa kaikista muista maista. Se ei uhoa ydinpommilla niin kuin Pohjois-Korea tekee. Kysyttäessä Israel sanoo rutiininomaisesti, että se ei tuo ensimmäisenä ydinaseita Lähi-itään. Se on jopa rangaissut ankarasti ja nöyryyttävästi omaa kansalaistaan, entistä ydinteknikkoa Mordechai Vanunua, joka paljasti Israelin aseen brittiläiselle sanomalehdelle 1980-luvulla.
Samalla Israel kuitenkin antaa naapureittensa ymmärtää, että se on ydinvalta, ja että jos arabimaat joskus vakavasti uhkaavat Israelin olemassaoloa, se turvautuu siihen, mitä asiasta kirjoittanut amerikkalainen journalisti Seymour Hersh kutsui Simson-optioksi. Raamatun Tuomarien kirjassa Simson oli israelilainen voimamies, joka joutui filistealaisten vangiksi, mutta joka sai Herralta niin suuret voimat, että romahdutti filistealaisten temppelin sekä vangitsijoittensa että itsensä päälle.
Mitä todennäköisimmin Israelilla oli ydinase jo 1960-luvulla. Sitä oli kehitetty edellisellä vuosikymmenellä Ranskan teknisellä avustuksella. Kun Pohjois-Korea on ydinohjelmansa kanssa käyttäytynyt jo toistakymmentä vuotta kuin itsensäpaljastaja ja Iran taas on pyrkinyt peittelemään ja salailemaan ohjelmaansa, ei Israel ole tehnyt kumpaakaan. Ja kuitenkin Israel on vuosikymmenien ajan ollut näihin kansainvälisiksi silmätikuiksi nostettuihin maihin, Iraniin ja Pohjois-Koreaan, verrattuna todellinen ydinasevalta, jolla on sekä ydinräjähteitä että ohjuksia, joitten kärkiin ne sopivat.
Ylivoimaisesti suurin osa maailman ydinaseista on edelleen kahden valtion, Yhdysvaltojen ja Venäjän, hallussa. Ydinräjähteitten keskittyminen juuri niille on perua kylmän sodan ja Neuvostoliiton olemassaolon vuosilta. Ydinaseitten ja niitä kantavien mannertenvälisten ohjusten olemassaoloa yritettiin siihen aikaan perustella niin sanotulla molemminpuolisen taatun tuhoutumisen opilla, doktriinilla, jonka englanninkielisestä lyhenteestä muodostui asian luonnetta osuvasti kuvaava sana MAD, hullu.
Mutta mielettömiinkin käsityksiin kuten molemminpuolisen taatun tuhon oppiin voi sisältyä totuuden siemen. MAD oli vaarallinen oppi, mutta ilmeisesti siihen perustuva ajattelu myös toi ennakoitavuutta kansainväliseen politiikkaan. Kylmän sodan aikainen keskinäinen kyräily saattoi myös hillitä sotaseikkailuja. Silloin Yhdysvallat tuskin olisi uskaltanut suoraan hyökätä Irakiin.
Jos pelko molemminpuolisesta tuhosta silloin hillitsi sotimishaluja, niin nyt ei ydinaseilla enää ole sitäkään, jotenkin perusteltavissa ollutta olemassaolon oikeutusta. Ja sitä paitsi vahingossa, tietokonevirheestä tai muusta vastaavasta syystä syttyvän ydinsodan mahdollisuus on edelleen olemassa, vaikkeivät Washington ja Moskova enää pidäkään toisiaan vastustajinaan ainakaan samassa mielessä kuin ennen.
Erityisen vaarallista on ydinaseitten joutuminen poliittis-uskonnollisten terroristiryhmien käsiin, sellaisten ryhmien, jotka järjestivät syyskuun yhdennentoista hyökkäykset Yhdysvalloissa tai räjäyttivät Madridin ja Lontoon junapommit. Bushin hallituksen reaktio niihin, ”sota terrorismia vastaan”, on vain lisännyt maailmanpoliittista kaaosta ja piittaamattomuutta kansainvälisestä oikeudesta. George Bush myös antoi hyvälle ystävälleen Vladimir Putinille oivan tilaisuuden kiihdyttää Venäjän armeijan sotaa Tšetšeniassa, sotaa, jota nyt murhattu venäläinen journalisti Anna Politkovskaja henkensä kaupalla seurasi.
Yksitoista vuotta sitten Norjan suurkäräjien Nobel-komitea antoi rauhanpalkinnon tiedemiesten rauhanjärjestölle Pugwashille ja sen perustajajäsenelle, puolalaissyntyiselle fyysikolle Joseph Rotblatille. Viime vuonna korkeassa iässä kuollut Rotblat oli mukana kehittämässä maailman ensimmäistä ydinpommia Yhdysvaltojen Los Alamosissa toisen maailmansodan aikana. Hän oli ainoa hankkeeseen osallistunut, joka lähti kesken pois, kun oli käynyt selväksi, ettei Hitlerin Saksa pystyisi rakentamaan omaa pommiaan.
Rotblat omisti koko loppuelämänsä kamppailulle ydinaseita vastaan. Hän ei lakannut muistuttamasta, että tunnustetut ydinvallat ovat itse rikkoneet allekirjoittamaansa ydinsulkusopimusta. Sopimuksen kuudes artikla nimittäin velvoittaa niitä toimiin, joitten päämääränä on luopuminen kaikista ydinaseista. Sellaisista pyrkimyksistä ei alkuun päässeellä uudella vuosisadalla ole ollut kovin suuria merkkejä.
Arkistosta löydät lisää Hannu Reimen juttuja