YLE/Ajantasa, 3.5.2007 Hannu Reime
Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohtii Venäjän suhtautumista Viroon ja muihin Baltian maihin.
Neuvostoliitto hajosi puolitoista vuosikymmentä sitten, ja silti Neuvostoliiton historia rasittaa yhä muun muassa Venäjän ja Viron suhteita. Mitä ”kätkettyjä” syitä viime päivien kriisin takaa joskus paljastuukin, yhtä asiaa voi pitää varmana: myös Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän käsitys siitä, kuinka Virosta, Latviasta ja Liettuasta tuli neuvostotasavaltoja kesällä 1940, 67 vuotta sitten, poikkeaa siitä, mitä tuolloin tiedetään tapahtuneen. Voi sanoa, että virallinen venäläinen käsitys on edelleen lähempänä sitä, mitä asiasta neuvostoaikana opetettiin, vaikkei entisiä neuvostokulisseja enää pönkitetäkään. Tosiasia on, että Neuvostoliiton silloiset pyrkimykset Baltiassa eivät juuri poikenneet siitä, mitä tsaaritkin tavoittelivat.
Olen aina suhtautunut syvällä inholla sellaisiin ilmauksiin kuin ”venäläinen mielipide” tai ”amerikkalainen mielipide” tai mikä tahansa yleistys, jossa hallituksen mielipide pannaan edustamaan koko kansaa. Sellaista kunniaa ei voi varauksetta ottaa edes kansanedustuslaitos, ei mikään instituutio, kaikkein vähiten valtionpäämiehen politiikkaa pönkittävä nuorisoliike.
Jos nyt kuitenkin oletetaan niin, että Venäjän duumassa kuullut ajatukset jotenkin edustavat yleistä mielipidettä Venäjällä, silloin voi todeta, että Venäjän on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin ollut tavattoman vaikeaa myöntää Baltian maitten miehitystä vuonna 1940. Neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen mukaan näissä maissa olisi tuolloin puhjennut yhteiskunnallinen vallankumous, mutta sellaiseen käsitykseen ei voi kukaan vakavasti otettava historian ammattilainen tai harrastaja yhtyä.
Vuoden 1917 vallankumouksen — siis todellisen vallankumouksen — jälkeiseen kuohuntaan Venäjällä osallistunut radikaali sosialisti Victor Serge kutsui 1930- ja 1940-lukujen vaihdetta vuosisadan keskiyöksi. Ajan brutaaleimmat diktaattorit — Adolf Hitler ja Josef Stalin — olivat silloin liitossa keskenään, kyräilevässä ja lyhytaikaisessa, mutta liitossa yhtä kaikki. Serge kommentoi maailman tapahtumia Meksikosta, joka oli tarjonnut turvapaikan hänen lisäkseen monille muillekin Vanhan Maailman takaa ajetuille, näitten joukossa myös puna-armeijan perustaja Lev Trotski.
Juuri Hitlerin ja Stalinin sopimuksen seurauksena Viro, Latvia ja Liettua menettivät itsenäisyytensä. Neuvostovalta ja kommunismi olivat lähinnä kulisseja. Noitten tapahtumien historioissa siteerataan usein Vjatšeslav Molotovin saarnaa, jonka Liettuan tyrmistynyt ulkoministeri Vincas Krėvė-Mickevičius sai kuulla Moskovan Kremlissä kesäkuun viimeisen päivän myöhäisenä iltahetkenä tuona kohtalokkaana vuotena 1940. Molotov suositteli kuulijalleen realismia, sillä Liettua ja muut Baltian kansat, ”Suomi mukaan luettuna”, tullaan liittämään neuvostokansojen kunniakkaaseen perheeseen.
Hyväntahtoisella ja stalinilaisesta todellisuudesta tietämättömällä naiiviudella Molotovin sanat olisi ehkä voinut ymmärtää niin, että kansallisuuksien väliset erot tulevat katoamaan suuressa sosialistisessa kansainyhteisössä. Näinhän esimerkiksi oli vuosisadan alkupuolella ajatellut muun muassa Rosa Luxemburg, joka oli vallankumouksellinen sosialisti ja samalla myös vilpitön demokraatti. Mutta viimeisenkin kulissin kaatoi vähemmän siteerattu kohta samasta Molotovin läksytyksestä. Stalinin ulkoministeri nimittäin sanoi näin:
Kun Venäjän tsaarit Iivana Julmasta lähtien etsivät ulospääsyä Itämerelle, ei näiden pyrkimysten takana ollut mikään henkilökohtainen vallantavoittelu, vaan valtiollinen välttämättömyys. Olisi anteeksiantamatonta, jos Neuvostoliitto ei nyt käyttäisi hyväkseen tilaisuutta, joka ei ehkä enää tule toistumaan.
Valtiollinen välttämättömyys, vanhojen Itämeren maakuntien — venäjäksi Pribaltika — hallinta, se oli Stalinin suurena geopoliittisena tavoitteena Baltian suunnalla. Se oli alastonta valtapolitiikkaa, jossa sosialismista ja työväenliikkeestä lainatut tunnukset olivat pelkästään historiallisten sattumien — Venäjän vallankumouksen — mukanaan tuomaa kulissia. Kun Molotov puhui Neuvostoliiton eteen tulleesta tilaisuudesta, jota piti käyttää hyväksi, hän olisi paremmin perustein voinut kutsua edustamaansa valtiota Venäjäksi. Oli saatava takaisin ne maat, jotka Venäjä oli vallannut Ruotsilta ja Puolalta 1700-luvulla, ja jotka se oli menettänyt vuoden 1917 vallankumousta seuranneissa melskeissä.
Sen, minkä Lenin hajotti — Venäjän imperiumin — sen Stalin rakensi uudelleen. Tämä on tietenkin yksinkertaistettu kuva Venäjän historiasta 1900-luvulla. Se vastaa kuitenkin siinä määrin totuutta, että venäläisen nationalistin on helpompi arvostaa Stalinia kuin Leniniä. Juuri Stalinin aikana Viro, Latvia ja Liettua alistettiin Neuvostoliitoksi kuorrutettuun Venäjän valtaan.
Tällainen ajattelu saattaa myös selittää sen, miksi Neuvostoliiton jälkeisenkin Venäjän on ollut niin vaikeaa myöntää sitä, että Baltian maat olivat miehitettyjä, ja että ne eivät liittyneet vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon. Nyky-Venäjä on Putinin autoritaarisesta hallinnosta huolimatta hyvin erilainen valtio kuin Neuvostoliitto ennen Gorbatšovin aikaa. Venäläiset voivat lukea vapaasti mitä haluavat, myös sellaisia käsityksiä historiasta, joita valtio ei ole siunannut.
Nationalismi on kuitenkin vahva aate ja saa helposti ihmiset otteeseensa. ”Oman” valtion rikoksia on vaikeampi myöntää kuin muitten, ja ”oman” valtion jaloihin tavoitteisiin on helpompi uskoa kuin muitten. Tässä mielessä Venäjän voi sanoa lähentyneen entistä enemmän Yhdysvaltoja. Siellähän valtio ei voi mitenkään estää vapaata tiedonkulkua, mutta siitä huolimatta kansalaisia on vaikea saada uskomaan, että oman maan johtajat ovat syyllistyneet ja syyllistyvät edelleen muihinkin kuin virheisiin. He voivat myös tehdä rikoksia. Tämä pätee Venäjään, Yhdysvaltoihin, Kiinaan, oikeastaan kaikkiin valtioihin, suuriin kuitenkin yleensä enemmän kuin pieniin, koska suuren kansakunnan nationalismi on vaarallisempaa kuin pienen.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Venäjä