Kommunismia haudataan Italiassa

Hannu Reime

Italiaan on syntymässä uusi suuri keskustavasemmistolainen poliittinen ryhmittymä nimeltään Demokraattinen puolue. Puolueen tulevaksi johtajaksi valittiin kansalaisäänestyksessä viime lauantaina Rooman pormestari Walter Veltroni. Uuden puolueen juuret ovat Kommunistisessa ja Kristillisdemokraattisessa puolueessa, jotka vaikuttivat Italian politiikassa kylmän sodan vuosina. Hannu Reime pohtii torstaikolumnissaan kommunismin hidasta hautaamista Italiassa.

Kirjahyllyssäni on moniosainen teos nimeltään Storia del Partito comunista italiano, Italian kommunistisen puolueen historia, kirjoittanut Paolo Spriano, Rooman yliopiston edesmennyt historian professori. Luen italiaa sen verran hitaasti, etten ole koskaan jaksanut kahlata läpi viiden niteen yhteensä kahtatuhattakahtasataa sivua. Sieltä täältäkin luettuna havaitsee kuitenkin, että kyseessä on kiehtova kertomus yhdestä suuresta hankkeesta työväenliikkeen vaiheissa. Samalla se on osa 1900-luvun historia niemimaalla, joka niin usein on ollut edelläkävijä siinä, mihin suuntaan maanosamme on kulkenut.

Italian kommunistinen puolue perustettiin vuonna 1921 Livornossa, jossa radikaali vasemmisto marssi ulos Sosialistisen puolueen puoluekokouksesta ja perusti oman, kommunistiseksi nimeämänsä puolueen. Tavoitteena oli neuvostovalta ja esikuvana Venäjä. ”Tehdään niin kuin Venäjällä!” oli iskulause, jota puolue toisti propagandassaan.

Italialaisilla kommunisteilla oli johdossaan kaksi suurta nimeä: napolilainen insinööri Amadeo Bordiga ja sardinialainen humanistioppinut Antonio Gramsci. Heistä radikaalimpi, Bordiga, joutui ennen pitkää konfliktiin Moskovan kanssa. Kansainvälisen vallankumouksen näkymät olivat kaikonneet, ja vuonna 1922 perustetusta Neuvostoliitosta tuli valtio valtioitten joukossa, yksi toimija diplomatian, politiikan ja sodan kansainvälisellä näyttämöllä. Bordiga syrjäytettiin, ja italialaisten kommunistien kiistattomaksi johtajaksi nousi Moskovan kannalta katsoen taipuisampi, mutta epäilemättä myös realistisempi Gramsci.

Italiaan tuli pian toisenlainen pakkovalta kuin se ”köyhälistön diktatuuri”, jota kommunistit olivat tavoitelleet, nimittäin Benito Mussolinin fasismi, kaikkien oikeistodiktatuurien malli ja esikuva. Gramsci suljettiin vankilaan, jossa hän vietti suurimman osan elämänsä kahdestakymmenestä viimeisestä vuodesta pohtien yhteiskuntaa, kulttuuria ja valtaa ja kirjoittaen tunnetuimmat teoksensa. Vain 46-vuotiaaksi eläneen Gramscin kuuluisia vankilakirjoituksia on luettu ja tutkittu laajalti myös Italian ulkopuolella sekä työväenliikkeessä että akateemisessa maailmassa.

Italian maanalaisen ja maanpaossa toimineen kommunistisen puolueen nousu alkoi Stalinin kansanrintamapolitiikasta ensin Espanjan sisällissodan aikana ja sitten toisen maailmansodan suuren liittoutuman vuosina. Vain Molotov-Ribbentrop –sopimus katkaisi pariksi vuodeksi yhteisrintamapolitiikan. Kommunistit olivat tärkeä, joskaan ei ainoa ryhmä Pohjois-Italian vastarintaliikkeessä:

[…Siamo i ribelli …]

Olemme vuorten kapinallisia, laulettiin Garibaldi-prikaatin partisaaniosaston laulussa vuodelta 1944. Sodanjälkeinen Italian tasavalta syntyi partisaanien vastarintaliikkeestä. Siitä periytyi myös Italian kommunistisen puolueen laaja poliittinen kannatus ja suuri vaikutusvalta tässä tasavallassa.

Ei ole varmaan sattumaa se, että Italia on Länsi-Euroopan maista ainoa, jossa Neuvostoliiton romahdus ja itäblokin hajoaminen mullistivat koko sodanjälkeisen puoluekentän. Valtaa kaikissa hallituksissa käyttänyt Kristillisdemokraattinen puolue hajosi pieniksi sirpaleiksi, ja kommunistien enemmistö luopui ”kommunismin” symboleistakin. He alkoivat kutsua itseään vasemmistodemokraateiksi ja liittyivät eurooppalaisella ja kansainvälisellä tasolla sosialidemokraatteihin.

On mielenkiintoista pohtia sitä, miksi Berliinin muurin murtumisella oli niin suuria sisäpoliittisia seurauksia juuri Italiassa. Kylmän sodan aikana Italia oli ollut saranakohta, jossa Yhdysvaltojen painostus piti kommunistit hallituksen ulkopuolella, vaikka heidän kannatuksensa ylsi parhaimmillaan kolmannekseen Italian äänestäjistä. Kristillisdemokraattien vuosikymmeniä jatkunut vallankäyttö oli luonut korruptoidun systeemin, joka romahti, kun sitä ylläpitäneet ulkoiset syyt — kylmän sodan geopoliittiset pelit — oli pelattu. Siinä määrin kuin kyseiset pelit vieläkin jatkuvat, ovat asetelmat joka tapauksessa muuttuneet. Enää ei ole mitään sellaista ”kommunismia”, joka ennen samaistettiin yhteen valtapoliittiseen blokkiin. Venäjä on nyt vain Venäjä, ja se myös sanoo olevansa se, mikä se on, eikä mitään muuta.

Italian uuden Demokraattisen puolueen johtajaksi on nousemassa Rooman pormestari Walter Veltroni. Hän on pitkään ihaillut Yhdysvaltojen Demokraattista puoluetta, ja hänen mielessään on ajatus, että Italiaan tulisi amerikkalaistyylinen kaksipuoluejärjestelmä. Veltroni on aloittanut poliittisen uransa Italian kommunistisessa puolueessa, mutta hän ei ole koskaan vastannut standardikäsitystä kommunistista. Jos sitä ihmettelee, kannattaa muistaa vanha hyvä ohje: tarkkaile asioita, älä sanoja.

Demokraattisen puolueen perustamisessa toteutuu myös ”historiallinen kompromissi”, tosin kymmeniä vuosia sen jälkeen, kun ajatus esitettiin. Kommunistijohtaja Enrico Berlinguer ehdotti 1970-luvulla yhteistyötä Italian politiikan kahden valtavirran, katolisten kristillisdemokraattien ja kommunistien kesken. Ehdotuksen taustalla oli Chilen sotilasvallankaappaus ja pelko vastaavanlaisesta kaappauksesta Italiassa, mikä siihen maailmanaikaan ei suinkaan ollut vainoharhainen fobia. Lähinaapurissa, Kreikassa, kaappaus oli jo tapahtunut, ja everstijuntta istui 1970-luvun alkuvuosina vielä vallassa. Lisäksi italialaisten kommunistien suhteet Moskovaan olivat samaan aikaan erittäin huonot. Italialaiset olivat varauksetta ja yksiselitteisesti tuominneet Tšekkoslovakian miehityksen ja pitkään arvostelleet demokratian puutetta Neuvostoliitossa.

Ne asiat kuuluvat nyt kaukaiseen menneisyyteen. Uuden Demokraattisen puolueen perustaminen Italiaan on ehkä kompromissi. ”Historiallinen” olisi kuitenkin liian juhlava ja pateettinen sana sitä enää kuvaamaan.