YLE/Ajantasa, 26.7.2007

Vähemmistökansat Venäjällä ja NL:ssa

Hannu Reime

Suomen ja Venäjän presidentit vierailivat yhdessä viime viikolla suomensukuista kieltä puhuvien mordvalaisten luona Sisä-Venäjällä. Torstai-iltapäivän ulkomaankolumnissaan Hannu Reime pohtii vähemmistökansojen asemaa Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa.

Uutiskuvissa kansantansseja tanssivista presidenteistä suomalais-ugrilaisilla festivaaleilla oli jotakin tuttua, ennen nähtyä. Samanlaisia kuvia sai TV-yleisö katsella takavuosina Urho Kekkosen lukuisilla virallisilla ja vähemmänkin virallisilla matkoilla itänaapuriin. Tuimanoloiset turvamiehet eivät silloin olleet yhtä näkyvästi esillä kuin nykyisin. Tuskin kuitenkaan on syytä epäillä sitä, etteivätkö sen ajan KGB:n miehet olisi hoitaneet tehtäväänsä samanlaisella ammattitaidolla kuin heidän seuraajakollegansa nykyisessä Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelussa FSB:ssä.

Mutta on toki erojakin, jos Suomen nykyisiä idänsuhteita vertaa aikaan, jota nyt, näin jälkeenpäin, mielellään kutsutaan suomettumisen vuosiksi. Silloin virallinen Suomi ei olisi edes muodon vuoksi tai länsimaalaisuuttaan todistaakseen huomauttanut mitään suomensukuisten tai minkään muittenkaan kansojen asemasta neuvostokansojen suuressa perheessä. Nyt sen sijaan on Venäjän vähemmistökansojen tilasta keskusteltu korkeimmalla virallisella tasolla. Halosen vierailukohteessa, Mordvassa, paikallisen kansallisen vähemmistön ja keskusvallan suhteet tosin ovat olleet paremmat kuin Marinmaalla, toisessa volgansuomalaisten tasavallassa, jossa mariaktivisteja on pahoinpidelty viranomaisten katsoessa vieressä. Mordvaa ei valittu sattumalta Putinin ja Halosen tapaamispaikaksi, eikä sattumaa tietenkään ollut sekään, ettei Viron pääministeriä ollut kutsuttu paikalle Suomen presidentin ja Unkarin pääministerin lisäksi. Suomi, Unkari ja Virohan ovat ainoat valtiot maailmassa, joissa puhutaan valtakielenä suomalais-ugrilaiseen tai oikeastaan uralilaiseen kielikuntaan kuuluvaa kieltä. Näistä maista Viro on nyt se, jolla on kehnoimmat suhteet itään.   

Helsingin Sanomat siteeraa Mordvaan päivätyssä uutisjutussaan Putinia lausahduksesta, joka pysäyttää ja panee lukijan miettimään, mitä presidentti oikein tarkoitti. Putin nimittäin sanoi lehden mukaan, että hän on Halosen kanssa samaa mieltä kaksikielisyyden tärkeydestä. ”Meidän pitää palata tässä asiassa jossain määrin Neuvostoliiton kokemuksiin”, Putin huomautti.

Vladimir Putin on Neuvostoliiton ja KGB:n kasvatti, vaikka onkin nykyisin ortodoksinen kristitty. Varmaankin hän muistaa silloiset viralliset opinkappaleet, joista yksi kuului niin, että Neuvostoliitto on monikansallinen valtio. Sen nimessä ja muissa tunnuksissa ei mainittu yhdenkään yksittäisen kansan nimeä eikä vaakunaan ollut painettu Venäjän karttaa, vaan koko maapallo, jota koristivat maatalouden ja teollisuuden symbolit, sirppi ja vasara. Kommunistisen manifestin tunnetut loppusanat saattoi vaakunasta lukea viidellätoista kielellä, eikä venäjänkielinen teksti ollut paljonkaan muita suurempi, vaikka sijaitsikin keskellä.

Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikkaa kutsuttiin leniniläiseksi. Sen juuret olivat Venäjän vallankumouksessa, joka Leninin ja muitten johtavien bolševikkien poliittisen perspektiivin mukaan olisi ollut vain alku sosialistiselle maailmanvallankumoukselle. Lenin itse ei ollut venäläinen nationalisti, kaikkea muuta. Muitten vallankumouksellisten tavoin hän kutsui tsaarin Venäjää kansojen vankilaksi, ja sanottakoon hänestä muuten mitä tahansa, hän oli ilmeisen vilpitön puolustaessaan kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatetta.  Kun mitään maailmanvallankumousta ei tullut, mutta bolševikkihallitusta ei myöskään syösty vallasta edes ulkovaltojen väliintulolla, uudesta Neuvostoliitosta tuli vanhan Venäjän perillinen, seuraajavaltio samoin kuin Venäjän Federaatio nyt on hajonneen Neuvostoliiton seuraaja.

Historiallista jatkuvuutta ei helposti katkaista ideologioitten ja maailmankatsomusten muuttuessa ja kääntyessä jopa vastakohdikseen. Putinilla on historiantajua. Muuten hän ei esimerkiksi olisi äskettäin kutsunut Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi. Siinä puhui Venäjän johtaja, jonka mielestä Neuvostoliiton katoaminen heikensi Venäjän valtaa maailmanpoliittisella pelilaudalla mitassa, joka kelpo patriootin mielestä täytti katastrofin määritelmän. Kannanotollaan Putin ei haikaillut takaisin kommunismia, vaan Venäjän vakautta ja valtaa, joka ajoittui Neuvostoliiton vuosiin.  

Jos HS on siteerannut Mordvassa vieraillutta Putinia oikein, niin hänen kommenttinsa Neuvostoliiton kokemuksista ja kaksikielisyyden merkityksestä saattaa hyvinkin viitata siihen, että kansallisuuksien kulttuuriautonomia oli ainakin muodollisesti tunnustettu Neuvostoliitossa. Käytäntö oli tietenkin toinen asia niin kuin vanha venäläinen sananparsi sanoo, ja olot vaihtelivat suuresti neuvostotasavallasta ja autonomisesta tasavallasta toiseen. Maton alle lakaistut riidat eivät lisäksi aina olleet venäläisten ja vähemmistöjen välisiä. Ensimmäinen kansallisuuksien välinen väkivaltainen selkkaus Neuvostoliiton viimeisinä vuosina, kun poliittinen kontrolli löystyi, oli Armenian ja Azerbaidžanin sota Vuoristo-Karabahista. Siinä maksettiin Stalinin tekemistä ratkaisuista, vaikka päällimmäisiä syyllisiä sotaan tietenkin olivat nationalistit molemmissa tasavalloissa, jotten etuliitteenä silloin vielä oli sana ”neuvosto”.

Vieläkin pahempaa oli edessä seuraavalla vuosikymmenellä, kun Neuvostoliittoa ei enää ollut. Tšetšenian sota oli kuin paluuta aikaan ja kokemuksiin, joita Tolstoi on kuvannut. Venäjän Federaatiolla vain on ollut käytössään niin paljon tuhoisampia aseita kuin tsaarin armeijalla 1800-luvulla. Maailman muuttumisesta huolimatta historia toistaa usein itseään julmalla ja yllättävälläkin tavalla.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Venäjä

 

[home] [archive] [focus]