Pinochet - kylmän sodan kenraali?

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Chilen entinen diktaattori Augusto Pinochet kuoli viime sunnuntaina 91-vuotiaana. Pinochetia ei koskaan ehditty haastaa oikeuteen tuhansien ihmisten murhaamisesta ja kiduttamisesta hänen johtamansa vallankaappauksen jälkeen. Hannu Reime pohtii asioita, joista Pinochet tullaan muistamaan. 

Kun uutinen Augusto Pinochetin kuolemasta levisi maailmalle sunnuntai-iltana, YK:n kansainvälisenä ihmisoikeuksien päivänä muuten, häntä luonnehdittiin eräässä varhaisessa kommentissa täällä Suomessa tavalla, joka pani mietteliääksi. Ylen TV-uutisten kollega Auli Leskinen päätti juttunsa kutsumalla Pinochetia ”kylmän sodan suurimmaksi kenraaliksi”. Se, mikä tässä mietityttää on ajatus, että Chile 1970-luvun alkuvuosina olisi ollut vain panos kylmän sodan pelissä, panos, jota presidentti Salvador Allende ja hänen johtamansa kansanrintama olisivat olleet viemässä yhdestä eli Yhdysvaltojen leiristä, toiseen leiriin, jota johti Moskovasta Neuvostoliitto ja NKP:n politbyroo.

Näin varmasti asia nähtiin päätöksiä tekevissä kanslioissa eri puolilla maailmaa, ennen kaikkea tietysti Washingtonissa. Siitä syystä Yhdysvallat käytti aikaa ja rahaa horjuttaakseen Allenden hallitusta ennen Pinochetin raakaa ja veristä vallankaappausta syyskuun yhdentenätoista vuonna 1973. Chilen oppositiolle virtasi rahaa ja maan armeijalle aseita ja muuta tukea aivan samoin kuin Indonesian armeijaa oli tuettu Yhdysvalloista 1960-luvulla ennen kuin sotilaat syöksivät presidentti Sukarnon vallasta ja murskasivat Indonesian vaikutusvaltaisen kommunistipuolueen.

Arvattavasti myös Moskovassa analysoitiin 1970-luvun alussa Chilen tapahtumia hieman samalla tavalla kuin Washingtonissa, nimittäin eräänlaisena pelitilanteena. Allende ei ollut kommunisti, eikä Chilen kommunistipuolueella ollut johtavaa asemaa kansanrintamassa, jossa tämä moskovalaismielinen puolue kannatti varovaisinta toimintalinjaa. Mutta ehkä Yhdysvaltojen boikotti olisi voinut tehdä Chilen riippuvaiseksi itäblokista ja tätä kautta vahvistanut Chilen vasemmistossa niitä suuntauksia, joihin Moskovassa luotettiin. Ajatus Moskovassa kulki varmaan siihen suuntaan, että tätä kautta Chilestä olisi kenties saattanut tulla uusi Kuuba, ns. ”sosialistisen leirin” toinen saareke keskelle Amerikkaa. Jos peli todella olisi edennyt tähän, olisi Allenden ”demokraattinen sosialismi” kuopattu nopeasti ja suut tukittu myös radikaalivasemmistolta, jota Chilessä edusti hyvin aktiivinen MIR, Vallankumouksellisen vasemmiston liike. MIRistojen välit kommunisteihin olivat äärimmäisen huonot, mutta presidentti Allenden kanssa he tulivat toimeen varsin hyvin.

Käsitys yli kolmen vuosikymmenen takaisesta Chilestä kylmän sodan pelinappulana ei siis ole tuore. Se ei myöskään ole asiallisesti väärä, mutta yksipuolinen se aivan varmasti on. Sen yksipuolisuus on heijastusta siitä, kuinka kylmässä sodassa yhteiskunnallinen taistelu kaikkialla maailmassa oli alistettu ”idän” ja ”lännen” väliselle geopolitiikalle. Vulgaareimmillaan kylmän sodan ajattelu paljastui joitakin vuosia Chilen kaappauksen jälkeen: Pinochetin juntta ja Neuvostoliitto vapauttivat samaan aikaan kaksi poliittista vankiaan — chileläisen kommunistijohtajan Luís Corvalánin ja venäläisen toisinajattelijan Vladimir Bukovskin — ikään kuin kyseessä olisi ollut vakoojien vaihto.

Kylmän sodan logiikka heijastui myös toisessa ”leirissä”. Eilen oli kulunut tasan 25 vuotta siitä, kun Puolaan julistettiin sotatila, jolla kenraali Wojciech Jaruzelski teki lopun — tilapäisesti — itäblokin ensimmäisestä vapaasta ammattiyhdistysliikkeestä Solidaarisuudesta. Puolan tapahtumia tulkittiin silloin — ja tulkitaan edelleenkin — kylmän sodan perspektiivistä: Solidaarisuus heikensi itäblokkia ja vahvisti länttä, ja siinä oli kaikki ainakin kylmän sodan päättelyn mukaan. Kuitenkin Solidaarisuuden alkuperäisessä ohjelmassa oli kohtia, joita ei ole toteutettu missään päin maailmaa, ei kehittyneimmässä parlamentarismissakaan. Ne koskivat taloudellista demokratiaa ja työntekijöitten oikeutta päättää työpaikoillaan.    

Valtablokkien välinen nollasummapeli ei siis kerro koko totuutta julkisista asioista kylmän sodan aikana. Chilessä, Puolassa ja monissa muissa maissa käytiin sisäistä yhteiskunnallista taistelua myös noina vuosina, ja vastakkainolon syyt olivat ja ovat edelleen riippumattomia siitä, mitä kansainvälisessä suurpolitiikassa tapahtuu.

1970-luvun alussa Chile oli syvästi jakautunut, ja ns. ”keskiluokka” — ilmaus, joka pikemminkin hämärtää kuin valaisee todellisuutta — näytti suureksi osaksi asettuneen Allenden ohjelmaa vastaan ja Pinochetin puolelle. Tuon ajan Chile osoittaa, että viime vuosina usein kuultu väite, jonka mukaan keskiluokka on demokratian tae, ei ole yleispätevästi totta. On siitä tosin muitakin todisteita viime vuosisadan historiasta; tunnetuin niistä varmaan on Hitlerin valtaantulo Saksassa. Ja hyvä esimerkki löytyy myös omasta ajastamme ja meitä läheltä. Vladimir Putinin epädemokraattinen vallankäyttö Venäjällä saa asiantuntijoitten mukaan tärkeimmän tukensa niiltä yhteiskunnan kerrostumilta, joita löyhästi kutsutaan keskiluokaksi.

Vaikka Chilen vallankaappauksen syyt olivat ensi sijassa sisäisiä, oli noilla tapahtumilla poliittisia ja yhteiskunnallisia seurauksia muissakin maissa. Italiassa kommunistinen puolue alkoi entistäkin painokkaammin ajaa suurta liittoutumaa kristillisdemokraattien kanssa, jotta maassa vältettäisiin Chilen kaltainen yhteiskunnallinen repeytymä. Italialla ja Chilellä oli tuohon aikaan paljon yhteistä latinalaisen kulttuurin lisäksi: molemmissa maissa oli vahva työväenliike ja poliittinen vasemmisto.

Pinochet kylmän sodan kenraalina! Sitä hän varmaan oli, ja sellaisena hänet ymmärrettiin Washingtonissa, Moskovassa ja muissakin pääkaupungeissa. Pinochetin välittömiä vihollisia eivät kuitenkaan olleet Neuvostoliiton divisioonat eivätkä edes Kuuban tukemat sissit. Hänen vihollisensa olivat toisia chileläisiä, niitä chileläisiä, joille Allenden ohjelma oli merkinnyt toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Läheisimpinä liittolaisinaan Pinochetilla olivat ne chileläiset, jotka pitivät tuota ohjelmaa oman maailmansa romahtamisena. Kaikessa tässä Pinochetin hanketta tuki Yhdysvaltojen poliittinen johto pohjoisella pallonpuoliskolla Washingtonissa. Siinä mielessä Augusto Pinochet todella oli ”kylmän sodan kenraali.”