YLE/Ajantasa, 12.7.2007

Pakistan ja poliittinen islam

Hannu Reime

Pakistanin armeija on veristen taistelujen jälkeen vallannut maan pääkaupungissa Islamabadissa sijaitsevan Punaisen moskeijan, jota jyrkät islamistit olivat pitäneet hallussaan. Pakistanin armeijan suhteet poliittiseen islamiin ovat vaihdelleet kulloisenkin maailmanpoliittisen tilanteen mukaan. Armeijassa on upseereita, jotka tuntevat myötätuntoa islamismia kohtaan. Hannu Reime pohtii torstai-iltapäivän ulkomaankolumnissaan 60 vuotta täyttävän Pakistanin historiaa.

On vaikeaa kuvitella toista valtiota, joka samalla tavoin olisi sotkeutunut jyrkkään ja fanaattiseen poliittiseen islamiin ja siitä siinneeseen terrorismiin, kuin Pakistan. Syynä ei ole se, että Pakistanin valtiollisen luonteen määrittelevä islamilaisuus olisi jotenkin erityisen kiihkeää, ei alkuunkaan. Syyt ovat muualla, niissä läheisissä suhteissa, joita maan tärkein instituutio, armeija, on pitänyt yllä islamistisiin taistelijoihin. Armeija tai oikeastaan asevoimien tiedusteluorganisaatio, joka tunnetaan englanninkielisellä nimilyhenteellään ISI, on sekä auttanut islamistiryhmiä että hillinnyt niitä aina sen mukaan, mitä geopoliittiset tarpeet missäkin tilanteessa ovat vaatineet.

Nykyisen presidenttinsä, käytännössä sotilasdiktaattorin, Pervez Musharrafin aikana Pakistan on ollut tärkeimpiä liittolaisia siinä, mitä Lännessä kutsutaan terrorisminvastaiseksi sodaksi. Afganistanin naapurimaana Pakistan on ollut lähes avainasemassa, sillä juuri Afganistanissahan fanaattinen islamismi hautui taisteluissa venäläisiä miehittäjiä vastaan 1980-luvulla. Yhteyksistä Afganistaniin ja koulutuksesta huolehti Pakistanin ISI, rahoituksesta ja aseistuksesta Saudi-Arabia ja Yhdysvallat, joka muuten siihenkin aikaan, presidentti Ronald Reaganin kaudella, julisti, että se taistelee kansainvälistä terrorismia vastaan — samalla, kun se tosiasiassa rahoitti ja aseisti tulevia terroristeja.

Keskeistä asemaansa Pakistanin sotilasjohto osaa myös käyttää häpeilemättä hyväkseen. BBC:n haastattelussa viime syksynä presidentti Musharraf sanoi, että ilman yhteistyötä Pakistanin kanssa Länsi joutuu menemään polvilleen, ei enempää eikä vähempää. Lausunnon voi tulkita uhkauksena: jos painostatte meitä, vaaditte maahamme demokratiaa tai sanelette meille, kuinka meidän pitää toimia, silloin ette selviä islamisteista. ”Ellei ISI ole kanssanne, epäonnistutte”, lausui Musharraf sanatarkasti BBC:lle. Hieman konkreettisemmin, presidentti puhui vaarasta, että jyrkän islamistinen talibaanien liike onnistuisi saamaan nykyistä laajemman joukkokannatuksen Afganistanin vastaisilla rajaseuduilla Pakistanissa.

Musharraf puhui myös siitä, kuinka Yhdysvallat ja Britannia ovat historiallisesti velkaa Pakistanille, joka auttoi niitä voittamaan kylmän sodan, lyömään Neuvostoliiton Afganistanissa. Väite on muuten sama kuin se, millä presidentti Jimmy Carterin neuvonantaja Zbigniew Brzezinski puolustaa afgaanisissien aseistamista jo ennen Neuvostoliiton väliintuloa: tarkoituksena oli houkutella venäläiset loukkuun Afganistanin vuorille. Ovatko tällaiset väitteet uskottavia vai pelkästään liioittelevaa kehumista, on tietenkin toinen asia. Neuvostoliitto olisi luultavasti romahtanut ilman Afganistanin sotaakin, mutta sitähän ei voi kukaan todistaa.

Pakistan viettää ensi kuussa perustamisensa 60-vuotispäivää. Pakistan muodostettiin niistä Brittiläisen Intian osista, joissa väestön enemmistö tunnusti islamin uskoa. Valinnan liittymisestä islamilaiseen Pakistaniin tai hinduenemmistöiseen, mutta tunnustuksettomaan Intiaan saivat tehdä brittien alaisten vasallivaltioitten hallitsevat ruhtinaat. Avoimeksi kysymykseksi jäi Himalajan rinteille ulottuva Kašmir, joka on aiheuttanut useita sotia; ensimmäinen niistä puhkesi heti, kun brittivalta oli päättynyt. Kašmirin kysymystä ei ole vieläkään ratkaistu. Pervez Musharraf on viime vuosina pyrkinyt parantamaan suhteita Intiaan. Molemmilla valtioilla on nykyisin ydinase.

Pakistanin sisäiset olot ovat olleet levottomia kaiken aikaa. Sama uskonto, islam, ei sittenkään ole riittänyt luomaan tunnetta yhteisestä kansakunnasta. Aivan kuten toisessa suuressa ja tärkeässä muslimienemmistöisessä maassa, Turkissa, myös Pakistanissa armeija pitää itseään kansallisen yhtenäisyyden takaajana. Sekään ei riittänyt 1970-luvun alussa, kun entinen Itä-Pakistan julistautui itsenäiseksi Bangladeshiksi ja Intian asevoimien tuella irtautui Pakistanista. Pakistanin itäinen puolisko oli sijainnut melkein parintuhannen kilometrin päässä maan läntisestä puoliskosta, jonne valta kuitenkin keskittynyt.

Myös Pakistanin läntinen osa, nykyisin siis pelkästään Pakistan, oli syntyessään — ja on edelleen — kokoelma kieliä ja kansallisuuksia, joita pitää koossa sotilaiden holhous ja ehkä sekin, ettei muutakaan ole tarjolla — Pakistan on joka tapauksessa jo 60 vuotta vanha valtio. Pakistanilainen tietoisuus, kansallistunne, on jouduttu luomaan vasta itsenäistymisen jälkeen, vähän samalla tavoin kuin maan pääkaupunki Islamabad rakennettiin kaavoittajien ja arkkitehtien suunnittelemana vanhan Rawalpindin kupeeseen. Pakistanin kansallista kieltä, urdua, puhuu äidinkielenään vain noin kymmenen prosenttia pakistanilaisista, vaikka lukutaitoiset kansalaiset sen hallitsevat, kiitos kouluopetuksen. Ylivoimainen enemmistö urdun syntyperäisistä puhujista asuu Intiassa; Pakistanin suurimpia kieliä ovat pandžab, paštu ja sindhi.

Pakistanin syntyvuosien islamilaisuus oli tietenkin poliittista sekin, mutta perin erilaista kuin se, mitä nykyisin kutsutaan islamismiksi. Pakistanin perustaja Muhammad Ali Jinnah, joka ehti johtaa itsenäistä Pakistania vain vähän yli vuoden, tuskin löytäisi mitään yhteistä omien aatteittensa ja pyhää sotaa julistavan islamismin väliltä. Ennen Intian jakoa tärkein kysymys oli se, voivatko muslimi- ja hinduyhteisöt elää rinnakkain ja sovussa yhteisessä uskonnottomassa Intiassa. Se osoittautui mahdottomaksi ilman erillisen muslimivaltion, Pakistanin, perustamista, vaikka Intiaan jäikin vielä kymmeniä miljoonia islamin tunnustajia. Nykyisin heitä on Intiassa runsaasti toistasataa miljoonaa. 

Nykymuotoisen, fanaattisen islamismin ovat Pakistaniin tuoneet ennen kaikkea Afganistanin sodat, ja tietenkin sitä on vahvistanut myös ratkaisematon Kašmirin kysymys. Mutta viimeisen sanan sanoville sotilaille islamismi on myös ollut kätevä väline oman vallan ylläpitämiseen ja pönkittämiseen. Sen avullahan kenraali Pervez Musharraf saa äänensä kuuluviin kansainvälisen politiikan näyttämöllä: ellette tue meitä, ette pääse eroon terrorismista, kuten kenraali BBC:lle uhosi.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Aasia, Kansainvälinen politiikka

 

 

[home] [archive] [focus]