YLE/Ajantasa, 1.3.2007

Jalkaväkimiinoista rypälepommeihin - ojasta allikkoon?

Hannu Reime

Suomi on päättänyt korvata kiistellyt henkilömiinat älykkäiksi kutsutuilla rypälepommeilla. Hannu Reime pohtii asiaa torstai-iltapäivän kolumnissaan.

Keväällä neljäkymmentäkaksi vuotta sitten palvelin varusmiehenä viimeisiä viikkoja Savon prikaatissa Mikkelissä. Henkilökohtainen palvelusmenestykseni oli ollut vähän sitä sun tätä eikä myöskään motivaationi ollut kovin korkealla. Sitä kohentaakseen esimieheni määräsivät minut loppuajaksi sissikurssille. Se merkitsi sitä, että olimme lähes koko ajan metsässä, mikä oli tietenkin rasittavampaa kuin kasarmilla loikoilu, mutta ei mitenkään ylivoimaista varsinkin, kun kyse oli leikkimisestä eikä oikeasta sodasta. Hyvänä puolena oli myös se, että varustus oli normaalia kevyempää.          

Liikuimme Mikkeliä ympäröivissä metsissä aluksi hiihtäen ja sitten jalkaisin, kun mättäät olivat paljastuneet ja pälvet käyneet niin pieniksi, että suksista oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Siinä vaiheessa koulutuksemme osaksi tuli miinojen asettelua poluille, metsäteille ja pellonpientareille. Leikimme olevamme pieni sissiosasto, joka toimii vihollisen miehittämällä alueella ja vaikeuttaa kaikin tavoin kuvitellun miehitysarmeijan toimintaa ja liikkumista.

Miinat olivat pieniä, taskuun mahtuvia esineitä — sakaramiinoja — joita aseteltiin poluille ja sammalten alle, tai sitten suurempia ja voimakkaampia putkimiinoja, joissa laukaisijana toimii kahden puun väliin viritetty ohut lanka. Maahan kätketty miina laukeaa, kun sen päälle astuu. Räjähdys ei yleensä tapa, mutta tekee uhristaan elinikäisen ramman. Miinaan astunut sotilas menettää taistelukykynsä, ja viholliset joutuvat käyttämään voimiaan ja resurssejaan hänen hoitamiseensa. Tässä on käsittääkseni jalkaväkimiinoihin liittyvä sotilastaktinen ajattelu, niiden käyttämisen logiikka.

Nuo vuosikymmenien takaiset asiat, ainoat henkilökohtaiset kosketukseni miinoihin, palautuivat mieleen, kun julkisuudessa alettiin puhua näitten aseitten vaarallisuudesta ja vaatia niiden kieltämistä, mikä sitten periaatteessa toteutui niin sanotussa Ottawan sopimuksessa. Sopimuksen aikaansaamisesta kuuluu varmaan kunnia miinojen vastaiselle kansalaisliikkeelle. Se reagoi Kambodžasta, Afghanistanista, Angolasta ja muualta tulleihin tietoihin siitä, kuinka maahan kylvetyt miinat vammauttavat siviilejä lähes päivittäin näissä pitkät ja julmat sisällissodat sekä ulkomaiset väliintulot juuri kokeneissa maissa.

Suomessa miinakieltoon on suhtauduttu suurin varauksin, ja asiasta on tullut hankala ulkopoliittiselle johdolle. Lähes kaikki muut EU-maat ovat mukana Ottawan sopimuksessa. Maine rauhantahtoisena maana saattaa mennä, pelätään.

Toisaalta Suomen puolustusstrategia on perustunut asevelvollisarmeijaan ja suuriin reserveihin, niin sanottuun aluepuolustukseen, jossa jalkaväkimiinat ovat halpa, varmaan kaikkein halvin ja yksinkertaisin asejärjestelmä. Niitten korvaaminen on kallista. Ja ratkaisuksi ehdotetut rypälepommit ovat lisäksi maineeltaan ainakin yhtä huonoja kuin miinat. Rypälepommien kutsuminen älykkäiksi tuo mieleen George Orwellin kauhu-utopian uuskielen ja tuskin parantaa niitten markkinointia.

Kun jalkaväkimiinoista alettiin väitellä Suomessa, saattoi joiltakin kieltoa ajavan kansalaisliikkeen aktivisteilta kuulla perusteluja, jotka eivät nojautuneet tosiasioihin. Yksi niistä oli uskomus, että miinat ovat jo maastossa, jossakin itärajan tuntumassa olletikin. Väite oli helppo kumota: yhtään miinaa ei ole metsissä, vaan ne on varastoitu Puolustusvoimien asevarikoille.

Mutta myös jalkaväkimiinojen kannattajien puolelta tuli perusteluja, jotka eivät vaikuttaneet aivan uskottavilta. He sanoivat, että jos miinat joskus — luoja, kohtalo tai hyvin hoidettu ulkopolitiikka meitä siltä varjelkoon — jouduttaisiin asettelemaan maastoon, niistä tehtäisiin tarkat kartat, joitten mukaan miinat sitten aikoinaan, rauhan palattua, voitaisiin purkaa.

En oikein jaksa uskoa, että todellisessa sodassa kenelläkään on aikaa tai edes mahdollisuutta piirtää karttoja siitä, mihin esimerkiksi jalkaväkimiinoja asetellaan. Niitä on myös aina käytetty nimenomaan sissisodassa, jossa päätöksenteko on hajautettua ja käyttäytyminen yleensä kurittomampaa kuin keskitetymmin johdetuissa suurissa sotilasyksiköissä.

Historiallinen kokemus ei myöskään anna hyvää todistusta perinteellisempien armeijoitten kyvystä noudattaa ohjesääntöä. Tätä sodan surrealistista, ei aina välttämättä edes julmaa, mutta epätodellista ja unenomaista puolta, ovat kuvanneet mustalla huumorilla Veijo Meri ja Pentti Haanpää romaaneissa Manillaköysi ja Yhdeksän miehen saappaat.

Samoja piirteitä sisältyy jo armeijan rauhanaikaiseenkin organisaatioon. Suur-Savon metsiin jäi keväällä 1965 jalkaväkimiinoja niin, että alikersantti Reimen siviiliin pääsy oli vaarantua. Armeija ei kuitenkaan olisi armeija, ellei asioita voisi helposti järjestellä itselleen parhain päin. Kukaan esimiehistäni ei lopultakaan huomannut kadonneita miinoja. Eihän niitä paljon ollut eikä niissä tietenkään ollut räjähteitä, mutta ohjesääntö vaati ehdottomasti, että joka ikinen miina palautetaan varuskuntaan. On helppo kuvitella, kuinka paljon niitä todellisissa sodissa on jäänyt maastoon. 

Jalkaväkimiinojen vastustamiseen on kuitenkin sisältynyt piirteitä, joita ei ole aivan helppo ymmärtää. Kaikista maailman aseista ne ovat lähes ainoat, joita ei voi käyttää hyökkäyssodassa, siis sodan aloittamiseen. Ne ovat myös halvimpia mahdollisia aseita, sellaisia, joita kuka tahansa pystyy valmistamaan. Niillä ei siitä syystä ole mitään merkitystä jatkuvasti paisuvilla tuottoisilla asemarkkinoilla, jotka tätä nykyä muodostavat yhden tärkeimmistä pilareista maailmanlaajuisessa kapitalismissa, todellisen rikkaitten hyvinvointijärjestelmän. Voi hyvin kuvitella, että aseteollisuus ja kuolemankauppiaat ovat olleet vain tyytyväisiä jalkaväkimiinojen vastaisesta kampanjasta. Poikiihan niitten hävittäminen kauppoja vaikkapa rypälepommeista, jotka ovat siviilien kannalta todella pirullisia aseita, summittaisesti maastoon kylvettyjä, pieniä kirkkaita palloja, jotka lasten silmissä näyttävät leluilta, mutta jotka tappavat.

Rypälepommit saattavat hyvinkin olla seuraava kiellettyjen aseitten luokka ja paljon paremmin perusteluin kuin jalkaväkimiinat. Jos joukkotuhoaseet jätetään omaan luokkaansa, silloin voi kysyä, milloin syntyy kansalaisliike, joka ajaa ohjusten, panssarivaunujen ja taisteluhelikopterien kieltämistä. Ne ovat aseita, joilla hyökkäyssotia aloitetaan ja käydään. Ehkä on niin, että sellaisista aseista päästään eroon vasta, kun vallitsevassa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on tapahtunut syvä, juuriin menevä, siis radikaali muutos.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime

 

[home] [archive] [focus]