YLE/Ajantasa, 18.1.2007

Lähi-idän jatkuva kaaos

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohdiskelee Lähi-itää, jossa poliittiseen väkivaltaan ja kaaokseen ei näy loppua.

Lähi-idässä vietetään tänä vuonna kahta neljällä alkavaa tärkeää merkkipäivää. Maaliskuussa on kulunut neljä vuotta siitä, kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin ja kaatoi Saddam Husseinin hallituksen. Kesäkuussa muistellaan kuuden päivän sotaa neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin Israel valtasi koko historiallisen Palestiinan. Molemmat tapahtumat ovat virstanpylväitä modernin Lähi-idän historiassa.

Vuonna 1967 Israel osoittautui ylivoimaiseksi kaikkiin arabinaapureihinsa verrattuna. Myöskään Irakissa neljä vuotta sitten ei mikään pysäyttänyt amerikkalaisjoukkoja ennen Bagdadia ja sen valtausta. Voittajien vaikeudet alkoivat vasta, kun piti päättää, mitä vallatuille maille ja alueille tehdään. Palestiinassa asiat olivat aluksi melko pitkään miehittäjien hallinnassa. Irakista voi lähes liioittelematta sanoa, että siellä ei neljään vuoteen ole ollut päivänkään rauhaa.  

Israelille kysymys on perimmältään siitä, kuinka yhdistää toisiinsa juutalaisvaltio ja demokraattinen valtio, jos Israelin hallinnassa olevien alueitten asukkaista kohta puolet on Palestiinan arabeja, siis ei-juutalaisia. Tietenkin Israel voisi tunnustaa palestiinalaisten kansalliset oikeudet ja neuvotella vakavasti heidän edustajiensa kanssa, mutta palestiinalaiset samoin kuin muutkin arabit ovat tällä hetkellä heikkoja ja Länsirannan maakiinteistöt ja vesivarat liian houkuttelevia.

Myös Irakissa ydinongelmana on demokratia, vaikka kysymys näyttäytyykin Kaksoisvirran maassa hieman erilaisessa valossa kuin Jordanin Länsirannalla ja Gazassa. Demokraattinen Irak ja Washingtonin tahtoon mukautuva Irak eivät nimittäin ole sama asia, ja siinä perimmäinen syy, miksi amerikkalaiset joukot halutaan pitää maassa toistaiseksi; ”toistaiseksi” voi tarkoittaa pitkää aikaa. Irak öljylähteineen on liian tärkeä maa jätettäväksi yksin irakilaisille nyt, kun Saddam on kuollut ja Ba'ath-puolueen diktatuuri romahtanut: shiia-enemmistöinen Irakhan voisi ystävystyä vaikkapa naapurimaansa Iranin kanssa, maan jonka varalle Yhdysvalloilla on ties mitä suunnitelmia. Amerikkalaisten läsnäolo ei tietenkään ole ainoa syy fanaattisten ryhmien täysin häikäilemättömään väkivaltaan Irakissa, jossa syitä ja seurauksia on vaikea erottaa toisistaan. Kyseessä on väkivallan kierre, jonka miehitys usein saa aikaan.

Kuuden päivän sodan jälkeen Israel on ollut Yhdysvaltojen vakain ja luotettavin liittolainen Lähi-idässä. Tämän erikoisen liittosuhteen merkitys korostui entisestään sen jälkeen, kun Iranin shaahi ajettiin maanpakoon 1970-luvun lopulla ja Teheranissa tuli valtaan hallitus, jonka hengellinen johtaja käytti Yhdysvalloista ilmausta ”Suuri Saatana”.

Presidentti Reaganin ulkoministerin Alexander Haigin geopoliittisen näkemyksen mukaan Israel on amerikkalaisten suurin lentotukialus Lähi-idän strategisesti huipputärkeällä alueella. Se on myös alus, joka ei uppoa, ja jonka kannella ei palvele yhtäkään amerikkalaista merisotilasta. Siksi Israelia kannattaa tukea dollarimiljardein joka vuosi.

Haigin lausunto kumoaa tämän tästä kuullun väitteen, että Yhdysvaltojen ruhtinaallinen tuki Israelille selittyisi israelilaismielisten painostusryhmien, ”Israel-lobbyn”, aktiivisuudella. Viime vuonna tällaista väitti kaksi amerikkalaista valtio-opin ja kansainvälisen politiikan tutkijaa huomiota herättäneessä artikkelissaan englantilaisessa London Review of Books –lehdessä. Heidän mukaansa Yhdysvallat toimii omia kansallisia etujaan vastaan tukiessaan Israelia niin yksipuolisesti kuin se tekee.

Artikkelin kirjoittajat, professorit Mearsheimer ja Walt, osoittavat sormella Israelia ja israelilaismielisiä ryhmiä Yhdysvalloissa ja kirjoittavat, että nämä olisivat neljä vuotta sitten taivuttaneet presidentti Bushia hyökkäämään Irakiin. Heidän käsityksensä kumoaa israelilainen analyytikko Yossi Alpher artikkelissaan, joka ilmestyi newyorkilaisessa Forward–lehdessä viime viikolla. Alpher kertoo asiantunteviin lähteisiin nojaten, että Israelin silloinen pääministeri Ariel Sharon päinvastoin varoitti Bushia hyökkäämästä Irakiin. Jos hyökkäykseen kuitenkin ryhdytään, kannattaisi ainakin luopua ajatuksesta demokratisoida Irak, Sharon sanoi ja suorasukaisen brutaaliin tyyliinsä lisäsi, että demokratia ei sovi arabimaihin.

Miksi Israel sitten vastusti hyökkäystä Irakiin? Yossi Alpher sanoo, että tärkein syy oli pelko, että Saddamin syrjäyttäminen vahvistaisi Irania. Sharon oli oikeassa: Iran on vahvempi nyt kuin neljä vuotta sitten, ja juuri Iran on pitkään ollut Israelin vaarallisin kilpailija Lähi-idässä. Se on maa, johon verrattuna Irak oli jo Saddam Husseinin aikana voimaton kääpiö.


Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Phyllis Bennis, Noam Chomsky, Moshe Machover

 

[home] [archive] [focus]