YLE/Ajantasa 16.3.2006

Kadonnut Jugoslavia

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän kolumni. Hannu Reime muistelee kadonnutta Jugoslaviaa.

Slobodan Miloševicin kuolema tuo mieleen ajatuksia ja takautumia valtiosta Balkanilla, joka suurimman osan viime vuosisataa tunnettiin nimellä Jugoslavia. Se perustettiin kolmen eteläslaavilaisia kieliä puhuvan kansan — serbien, kroaattien ja sloveenien — yhteiseksi kuningaskunnaksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen; siitä nimi Jugoslavia, eteläslaavien maa. Virallisesti Jugoslavia siirtyi historiaan kolme vuotta sitten, kun viimeinenkin tynkäversio tästä aikoinaan suuresta ja tärkeästä valtiosta muuttui Jugoslavian Liittotasavallasta löyhäksi valtioliitoksi, jota kutsutaan osiensa mukaan Serbiaksi ja Montenegroksi, serbokroaatin kielellä Srbija i Crna Gora, jos sellainen käytöstä poistettu kielen nimitys kuin ”serbokroaatti” vielä sallitaan.

Jugoslavia perustettiin kahden imperiumin, Habsburgien Itävalta-Unkarin ja Osmanien suvun turkkilaisvaltakunnan raunioille, vaikka näistä kahdesta jälkimmäinen oli menettänyt valtansa Balkanilla jo ensimmäistä suursotaa edeltäneinä vuosikymmeninä. Toiseen maailmansotaan ja akselivaltojen miehitykseen saakka Jugoslavia oli keskitetty valtio, jossa serbit olivat hallitseva kansallisuus, vähän samassa mielessä kuin venäläiset olivat olleet hallitseva kansakunta mantereen laajuisessa itäslaavilaisessa imperiumissa, Venäjällä.

Uuden Jugoslavian toisen maailmansodan jälkeen rakensi kommunistien johtama vastarintaliike. Entisestä monarkiasta tehtiin Jugoslavian Federatiivinen Kansantasavalta, jonka nimi sittemmin muutettiin Jugoslavian Sosialistiseksi Liittotasavallaksi. Jugoslaviasta tuli ensimmäinen maa Neuvostoliiton ulkopuolella, jossa kommunistisen puolueen onnistui tehdä yhteiskunnallinen vallankumous, kollektivisoida yksityisomistukseen aikaisemmin perustunut yhteiskunta. Neuvostoliitto itse tosin oli laajentanut aluettaan entisiin itsenäisiin maihin jo vuonna1940 Stalinin ja Hitlerin tekemän sopimuksen mukaisesti, mutta paikallisten kommunistien vaikutus Baltian maissa ja Itä-Puolassa oli ollut lähes olematonta. Kysymys oli yksinkertaisesti valloituksista.

Jugoslaviassa kommunistit sen sijaan toimivat itsenäisesti, tekivät omia päätöksiään, omien etujensa mukaisesti. Tai päätökset siis tietenkin teki puolueen johtaja Josip Broz Tito lähipiireineen. Tiukan, keskitetyn puolueen onnistui mobilisoida tehokas, Jugoslavian eri kansallisuuksista koottu partisaaniarmeija, jonka voittoisa taistelu samalla sinetöi pitkälti sen, millainen valtio Jugoslaviasta oli tuleva.

Jugoslavian kommunistipuolue oli aivan yhtä stalinistinen kuin kaikki muutkin Komintern-puolueet tuohon aikaan. Yhteiskunta, jota Jugoslaviassa alettiin sodan jälkeen rakentaa, oli aluksi kuin kopio Neuvostoliitosta: yhden puolueen vankkumaton valta, salaisen poliisin kaikkivoipuus, poliittiset puhdistukset, hallitseminen työläisten nimissä samalla, kun työläisiltä itseltään niin yksilöinä kuin yhteiskuntaluokkana oli kielletty kaikki riippumaton poliittinen ja ammatillinen järjestäytyminen. Itse asiassa valtiokollektivismi toteutettiin Jugoslaviassa paljon varhemmin kuin muissa Itä- ja Keski-Euroopan kansandemokratioissa, joissa monipuoluejärjestelmän ja parlamentarismin kulissit säilytettiin pitempään; Jugoslaviassa niitä ei koskaan ollutkaan.

Yhdessä asiassa sodanjälkeinen Jugoslavia kuitenkin erosi esikuvastaan Neuvostoliitosta. Nationalismista tehtiin nimittäin valtiollinen rikos, ja kansalliskiihkon kielto koski kaikkia kansallisuuksia, myös suurinta kansallisuutta, serbejä. Neuvostoliitossakin nationalismi tuomittiin teoriassa, mutta venäläisyys oli käytännössä ylitse muiden; voi sanoa, että Neuvostoliitto oli oikeastaan vanha Venäjä puettuna sille hieman outoihin vaatteisiin. Tämä havainto varmaan selittää sen, miksi presidentti Putin kutsui Neuvostoliiton hajoamista ”vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi”. Venäjän uutta nousua, paluuta suur- tai supervallaksi Amerikan rinnalle hän varmaan haikailee, tuskinpa paluuta kadonneeseen kommunismiin.

Jugoslavian Tito oli vainoharhaiselle Stalinille liian itsenäinen kommunisti. Moskova julisti Jugoslavian pannaan vuonna 1948. Titolaisuudesta tuli trotskilaisuuteen verrattava kirosana maailman kommunistisessa liikkeessä, eikä aseellista väliintuloakaan ehkä ollut kokonaan suljettu pois. Stalin tiesi kuitenkin reaalipoliitikkona, mitä hyökkäys Natsi-Saksaa vastaan voitokkaasti taistelleeseen Jugoslaviaan olisi merkinnyt, ja jätti lopulta Jugoslavian rauhaan.

Myöhempinä vuosina ja vuosikymmeninä Jugoslavia muuttuu avoimemmaksi, virallinen ”marxismi-leninismi” vähemmän dogmaattiseksi. Maassa alettiin toteuttaa eräänlaista tehtaitten ja työpaikkojen itsehallintoa, jonka merkitystä kuitenkin heikensi yksipuoluesysteemi sekä se, että valittujen työläisneuvostojen valta rajoittui lähinnä yksittäisiin tuotantolaitoksiin sen sijaan, että neuvostojen järjestelmä olisi yleistetty koko yhteiskuntaan. Myös markkinatalous ja kansainvälinen kapitalismi tekivät lopulta itsehallinnosta tyhjän kuoren. 

Jugoslaviaa kuitenkin myös ihailtiin ulkomailla. Ellei työläisten itsehallinto toiminutkaan käytännössä sillä tavalla kuin teoreetikot olivat ajatelleet, Jugoslavian uskottiin kuitenkin päässeen eroon Balkanin vanhasta kirouksesta, nationalismista, kansallisuuksien ja etnisten ryhmien keskinäisestä vihanpidosta. George Zaninovich –niminen kirjoittaja, joka nimestään päätelleen saattaa olla syntyperältään jugoslaavi, kirjoitti 1960-luvulla Jugoslavian kehitystä käsittelevän kirjan, jossa hän totesi, että yhteiskunnallinen vallankumous on tehnyt vanhoista etnisistä riidanaiheista — serbit vastaan kroaatit jne. — vähemmän sitovia samalla, kun yhä useammat yksilöt näyttävät olevan halukkaita toimimaan yksinkertaisesti laajemman kokonaisuuden, Jugoslavian, puitteissa. (Development of Socialist Yugoslavia, John Hopkins Press 1968.)

En ole saanut käsiini Zaninovichin kirjaa, mutta tunnettu amerikkalainen yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky siteerasi sitä ensimmäisessä Lähi-itää käsitelleessä julkisessa esiintymisessään 1960-luvun lopulla (Peace in the Middle East?, Vintage Books 1974, p. 76.) Ajatuksena hänellä oli silloin, että Jugoslavia voisi olla malli ja esikuva Israelin juutalaisten ja Palestiinan arabien selkkauksen sivistyneelle ja humaanille ratkaisulle.

Kuluneet vuosikymmenet ja varsinkin 1990-luvun vuodet osoittivat, että tuollaiset varovaiset ja monin varauksin esitetyt toiveet lähes 40 vuotta sitten olivat ennenaikaisen optimistisia. Valitettavasti ne olivat liian optimistisia eivät vain Lähi-idän, vaan myös Balkanin osalta. Nyt kuollut Slobodan Miloševic, nationalismilla ratsastanut puoluebyrokratian kasvatti, oli keskeisiä hahmoja siinä tapahtumasarjassa, joka romahdutti kansojen yhteiselon Balkanilla ja lopulta koko Jugoslavian.


Ks. Hannu Reimen muita juttuja ja arkiston Balkan-sivuja

[home] [archive] [focus]