Vakaitten olojen sijaan Irakiin luotiin täysi kaaos

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohtii Irakin kaaosta.

Politiikassa tehdään joskus päätöksiä, joitten seuraukset ovat aivan erilaisia kuin mitä päätöksentekijät vallantäyteydessään olivat odottaneet. Ja kun liikkeelle on lähdetty, peruuttaminen ei käy enää päinsä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. H-hetkeä edeltäneeseen aikaan ei voi palata.

Sodan aloittaminen, päätös hyökätä toiseen maahan, on historiassa hyvin usein johtanut täysin ennakoimattomiin seurauksiin. Irak vahvistaa tämän vanhan totuuden.

Nuoremman George Bushin neljän vuoden takainen päätös hyökätä Irakiin on tuottanut jotakin aivan muuta kuin sen, mihin sodan suunnittelijat sokeasti uskoivat. Saddam Husseinin diktatuuri kaatui kyllä helposti, mutta vakaitten olojen sijaan Irakiin luotiin täysi kaaos.

Saddam oli alamaistensa aidosti vihaama tyranni. Hänen diktatuurinsa kaataminen ei kuitenkaan ole saanut irakilaisia rakastamaan maassaan olevia amerikkalaisia ja muita vieraita joukkoja, eivätkä sotilaitten kovat otteet ja raskaat aseet ymmärrettävistä syistä herätä lämpimiä tunteita. Vastarinta on sitkeää, joskaan ei keskusjohtoista, ja kaaosta lisää myös se, että perinteellisesti varsin maallistuneen Irakin uskonnolliset yhteisöt taistelevat toisiaan vastaan. Bagdadissa räjäytetään pommeja toinen toistaan kammottavammin seurauksin lähes joka ikinen päivä.

Voi olla, että shiia- ja sunnimuslimien vastakohtaisuutta liioitellaan julkisuudessa. Amerikkalaisten on varmaan myös ollut pakko turvautua vaikeuksiin joutuneitten siirtomaa-armeijoitten vanhaan hajoita-ja-hallitse –taktiikkaan. Irakilaisten ylivoimainen enemmistö näyttää olevan sitä mieltä, että amerikkalaissotilaitten läsnäolo ei hillitse väkivaltaa, vaan lisää sitä. Irakin kaaosta kuvaa karmivimmin se, että sota on tuottanut Lähi-itään pahimman pakolaisongelman sitten vuoden 1948, jolloin Israel perustettiin ja palestiinalaiset pakenivat uuden valtion tieltä.

Saksan Bremenissä työskentelevä arabimaailman tuntija Alexander Flores tiivistää Yhdysvaltojen päätöksentekijöitten perusongelman Irakissa seuraavanlaiseen kysymykseen: kuinka sovittaa yhteen valtapoliittiset tavoitteet ja demokratia Irakissa? Yhdysvallat haluaa ystävällismielisen hallituksen Irakiin, jotta voisi kontrolloida tätä strategisesti keskeistä maata ja sen öljyvaroja. Samaan aikaan pidetään suotavana myös sitä, että hallituksella on irakilaisten antama demokraattinen oikeutus olemassaololleen. Olihan demokratian vieminen Irakiin viimeinen perustelu hyökkäykselle, kun joukkotuhoaseet ja muut syyt sodan aloittamiseen olivat osoittautuneet valheiksi.

Alexander Flores on sitä mieltä, että ongelmaan ei ole olemassa ratkaisua. Pulma on sama kuin se, mihin eurooppalaiset siirtomaavallat törmäsivät Orientissa sata vuotta sitten joutuessaan kosketuksiin arabimaailman uudistajien kanssa. Flores siteeraa kristittyä syyrialaista filosofia Farah Antunia, joka kirjoitti, että eurooppalainen tiede ja kulttuuri yhdistävät meitä, politiikka ja poliittiset intressit tekevät meistä vihollisia. Voinee siis olettaa, että Yhdysvallat pitää sotilaansa vielä pitkään Irakissa toivoen, että olot maassa jotenkin rauhoittuisivat ja vakiintuisivat. Irak on liian tärkeä maa jätettäväksi irakilaisten itsensä käsiin.

Irakin sodan arkkitehdit olivat uuskonservatiiveiksi kutsuttuja ideologeja. Heille tarjoutui mahdollisuus toteuttaa aatteitaan George Bushin hallituksessa siinä ilmapiirissä, joka vallitsi syyskuun yhdennentoista terrorihyökkäysten jälkeen. Uuskonservatiivit olivat kuitenkin verraten pieni ryhmä, ja heidän todellista vaikutusvaltaansa on saatettu helposti liioitella. 

Hyökkäystä Irakiin arvosteltiin poikkeuksellisen kovaa eikä vain kaduilla, vaan myös huomattavan vaikutusvaltaisissa piireissä Yhdysvalloissa. Nämä amerikkalaisen valtarakenteen tuntumassa olevat sodan kriitikot olivat presidentin kanssa yhtä mieltä siitä, että onnistuessaan hyökkäys Irakiin vahvistaisi tuntuvasti Yhdysvaltojen valtaa maailmassa. Jos Irakista alkaisi koko arabimaailman demokratisoituminen, ja jos se tapahtuisi amerikkalaismielisiksi katsottujen voimien johdolla niin kuin Euroopan entisessä itäblokissa näyttää käyneen, silloin maailman hallitseminen olisi paljon nykyistä helpompaa. Ongelmana on vain tuo toiveet ja reaalimaailman erottava pieni sana: jos.

Irakin sodan vaikutusvaltaisten arvostelijoiden mielipiteen tiivistää mainiosti geopoliitikko Zbigniew Brzezinski. Hänen mielestään Irakissa on panoksena koko Yhdysvaltojen maailmanlaajuinen johtoasema. Kysymys ei ole ollut Saddam Husseinista, Brzezinski toteaa, vaan siitä, pystyykö Amerikka johtamaan maailmaa tavalla, jota muut kunnioittavat. Irakissa nuo pyrkimykset ovat kärsineet kovan kolauksen neljän viime vuoden aikana.

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Persianlahti, Yhdysvaltain politiikka