YLE/Ajantasa, 4.10.2007 Hannu Reime
Vuorossa on torstai-iltapäivän ulkomaankolumni. Hannu Reime pohdiskelee Burman tapahtumia ja niitten herättämiä yleisempiä ajatuksia.
Samaan aikaan, kun uutiset ovat kertoneet kansanomaisesta protestiliikkeestä ja sen raa'asta tukahduttamisesta Myanmar/Burmassa, olen sattumalta lukenut kirjaa, joka tarjoaa täydentävän näkökulman siihen, mitä Rangoonin ja muiden burmalaiskaupunkien kaduilla viime viikkoina on tapahtunut. Kirja on nimeltään Humanitaarista imperialismia, ja sen on kirjoittanut belgialainen yhteiskuntakriitikko ja aktivisti Jean Bricmont, joka varsinaiselta ammatiltaan on Louvainin yliopiston matemaattisen fysiikan professori. Kirjan kantavana teemana on länsimainen ”ihmisoikeusideologia”, jonka avulla on oikeutettu sotilaallisia väliintuloja ja suoranaisia hyökkäyssotia Neuvostoliiton hajoamista seuranneina vuosina. Ihmisoikeuksilla perusteltiin Jugoslavian pommituksia keväällä 1999, Afganistanin Taliban-hallituksen kaatamista syksyllä 2001 ja hyökkäystä Irakiin neljä ja puoli vuotta sitten. Kaikissa niissä on johtavana toimijana ollut Yhdysvallat lähimmän liittolaisensa Britannian kanssa. Siihen, mitä kutsuttiin Kosovon vapauttamiseksi Jugoslaviaa pommittamalla, osallistui myös sotilasliitto Nato.
Bricmont ei suinkaan vastusta ihmisoikeuksia ja niitten puolustamista, päinvastoin. Sen sijaan hän polemisoi sitä vastaan, että kaikkien hyvien arvojen väitetyllä ajamisella oikeutetaan toimia, jotka usein johtavat täsmälleen samojen arvojen — demokratian ja ihmisoikeuksien — entistä karkeampiin loukkauksiin. Uutiset Irakista osoittavat sen melkein joka päivä.
Mutta kirjoittaja menee kritiikissään vieläkin pitemmälle. Vaikka Irakiin olisi saatu demokraattiset ja vakaat olot heti Saddam Husseinin kaatamisen jälkeen esimerkiksi Bushin hallintoa taitavammalla asioiden hoidolla, ei se silti oikeuttaisi hyökkäystä maahan. Länsivalloilla ei oman historiansa valossa ole pienintäkään oikeutta puuttua sotavoimillaan köyhempien maiden asioihin ja näin polkea niitä vähäisiä kansainvälisen oikeuden periaatteita, jotka luotiin Natsi-Saksan kukistamisen jälkeen, Bricmont kirjoittaa.
Tähän liittyy myös toinen asia. Poliittisilla teoilla on monia seurauksia. Irakin ”helppo rauhoittaminen” olisi ehkä rohkaissut uusiin sotaseikkailuihin, esimerkiksi pikaisiin yrityksiin vaihtaa hallitusta Iranissa.
Luonnontieteilijänä Jean Bricmont ei myöskään kuulu niihin akateemisiin postmodernisteihin, jotka julistavat arvo- ja kulttuurirelativismia ja kiistävät esimerkiksi ihmisoikeuksien yleismaailmallisuuden. Hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan tällaista muotiajattelua vastaan.
Mielestäni Bricmont on kritiikissään pääosin oikeassa siinä, mitä hän kirjoittaa maailmasta, yhteiskunnasta ja politiikasta. Humanitaarista imperialismia on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta. Joissakin kohdin olen kuitenkin hänen kanssaan eri mieltä. Ja tästä kulkee yhteys Myanmar/Burmaan, yhteen niistä valtioista, jotka ovat Euroopan ja Pohjois-Amerikan vaikutuspiirin ulkopuolella.
2000-luvun sotien vastustajia Bricmont on moittinut siitä, mitä hän kutsuu ”ei - eikä” –ajatteluksi: ei Bushin sodalle, ei Saddamin diktatuurille, niin kuin mielenosoittajien julisteissa luki kevättalvella 2003, tai ei pommituksille, ei Miloševićille, niin kuin julistettiin 1900-luvun viimeisenä keväänä. Kirjoittaja ei tarkoita tällä sitä, että sodan vastustajien olisi pitänyt vaieta Saddam Husseinin tai Slobodan Miloševićin rikoksista, vaan sitä, että hyökkäyssota on tuomittava siitä riippumatta, millainen hallitus pitää valtaa hyökkäyksen kohteeksi joutuneessa maassa. Sodan vastustamista ei hänen mielestään tarvitse selitellä ”ei - eikä” –julistuksilla. Tästä en ole yhtä mieltä. Ei ole yhdentekevää, mistä näkökulmasta arvostelee länsimaitten politiikkaa, sen maailman, johon mekin kuulumme.
Burma on oiva esimerkki niistä kysymyksistä, joita Jean Bricmont kirjoituksissaan sivuaa. Englantilaiset valtasivat Burman kolmessa sodassa 1800-luvulla. Brittiläisen imperiumin historiassa Burmaa ympäröi eräänlainen romanttinen hohde, jota muun muassa Kipling kuvaa tunnetussa runossaan ”Mandalayn tiellä”. Todellisuus oli kuitenkin aivan muuta. Sen koki 1920-luvun alussa Intian siirtomaapoliisissa Burmassa palvellut nuori Eric Blair, joka myöhemmin tuli tunnetuksi kirjailijanimellään George Orwell. Tulevan kirjailijan sosiaalinen omatunto heräsi Burmassa. Hienossa kertomuksessa ”Elefantin ampuminen” kertoja — Orwell itse — kuvaa mielentilaansa, joka oli juuttunut kahden tunteen väliin: vihaan sitä imperiumia kohtaan, jota oli palvelemassa, ja raivoon niitä ”pirullisia pikku petoja” kohtaan, jotka yrittivät tehdä hänen työnsä mahdottomaksi. ”Pirulliset pikku pedot” olivat alkuasukkaita, burmalaisia, ja heistä pahimpia olivat nuoret buddhalaismunkit, Orwell kirjoittaa. Ei siis mitään uutta trooppisen auringon alla: sotilasjuntan vastaisissa mielenosoituksissa buddhalaismunkit ovat olleet tiennäyttäjiä, vaikka vastassa ei nykyisin enää olekaan brittivalta, vaan itsenäisen Burman omasta armeijasta noussut sotilasklikki.
Myanmar/Burman sotilasjuntta istuu lujasti vallassa, ja se näyttää nyt kukistaneen mielenosoitukset raaoin ottein. Ulkovalloilla on vain vähän vaikutusta uuteen pääkaupunkiinsa vetäytyneeseen junttaan ja tuskin haluakaan puuttua, kuten sanotaan, ”maan sisäisiin asioihin”. Kiina ja Intia nimittäin himoitsevat Myanmarin kaasua ja öljyä ja Venäjä on myymässä maahan ydinreaktoria. Yhdysvallat ja Britannia protestoivat ja saavat oivan tilaisuuden esiintyä ihmisoikeuksien puolustajina, nyt burmalaisten puolesta.
Ihmisoikeudet ja imperialismi, Jean Bricmontin kiistakirjoitusten teemat? Sata vuotta sitten ihmisoikeuksien puolustaminen ja suurvaltojen valtapyrkimysten vastustaminen kuuluivat silloisessa työväenliikkeessä erottamattomasti yhteen muitten demokraattisten tavoitteiden kanssa. Yhteen ne kuuluvat vieläkin, vaikka niiden väliin on yritetty luoda kuilua, jota moderni massajulkisuus tehokkaasti syventää. Kuitenkaan ei ole mitään ristiriitaa siinä, että tuomitsee Iranin mullahien teokraattisen vallan ja sikäläisten työläisten sorron, mutta vastustaa vähintään yhtä päättäväisesti Iranin uhkaamista sodalla, tekipä sen Yhdysvallat tai Ranskan uusi, ihmisoikeuksilla uransa luonut ulkoministeri. Samoin voi Myanmar/Burman sotilasjuntan rikoksista pitää ääntä siitä riippumatta, ketä se mahdollisesti hyödyttää tai kenen bisneksiä se haittaa.
Ks. myös:
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Aasia, Jean Bricmont, David Chandler