Kansanmurha ja sananvapaus

Hannu Reime

Ranskan kansalliskokous on hyväksynyt lain, joka tekee armenialaisten kansanmurhan kiistämisen rikokseksi. Päätös on suututtanut perin pohjin Euroopan Unioniin pyrkivän Turkin, jonka mukaan mitään kansanmurhaa ei koskaan tapahtunutkaan. Ranskalaisten kansanedustajien päätös on tuonut päivänpolitiikkaan synkät tapahtumat ensimmäisen maailmansodan aikana. Hannu Reime pohdiskelee torstai-iltapäivän kolumnissaan tapahtumia itäisessä Turkissa aikana, jolloin 1900-luku oli vasta aluillaan.

Vanha viisaus, joka sanoo, että menneet sukupolvet kokemuksineen painavat lyijynraskaina eläviä, on taas kerran osoittautunut oikeaksi. Yhdeksänkymmenen vuoden takainen historia Itä-Anatolian vuorilla on koko ajan rasittanut Turkin ja maailman armenialaisten suhteita. Nyt siitä on myös tullut elementti mutkikkaaseen hankkeeseen, jolla Turkki pyritään yhdentämään Eurooppaan, ottamaan EU:n jäseneksi. Laki vaatii vielä senaatin ja presidentin vahvistuksen, mutta jo nyt se on nostattanut voimakkaita tunteita puolin ja toisin. Jos se tulee voimaan, seurauksena on, että Ranskassa voi saada vuoden vankilatuomion tai 45000 euron sakot, jos väittää julkisesti, että Turkin hallitus ei systemaattisesti ja tappaminen tavoitteenaan pyrkinyt tuhoamaan ja pääsemään näin eroon maan armenialaisväestöstä vuonna 1915.   

Yhdeksänkymmentä vuotta sitten Euroopassa käytiin ensimmäistä maailmansotaa Saksan ja Itävallan muodostamien keskusvaltojen ja ranskalais-englantilais-venäläisten ympärysvaltojen välillä. Sotanäyttämöihin kuului myös se osa maailmaa, jossa Eurooppa ja ”Itä” kohtaavat, ja jota eurooppalaisen maailmankuvan mukaan oli totuttu kutsumaan ja kutsutaan vieläkin Lähi-idäksi.

Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa kesällä 1914 Lähi-itä oli Turkin hajoavan Osmanni- eli Ottomaanivaltakunnan hallinnassa. Turkki liittoutui keskusvaltojen kanssa, ja yksi sodan rintamista kulki siellä, missä Anatolian niemimaa muuttuu Taka-Kaukasiaksi. Näitä ylämaita oli ikimuistoisista ajoista saakka asuttanut vanha kristitty kulttuurikansa armenialaiset, joilla oli oma apostolinen kirkkonsa ja oma kielensä. Heidän itäpuolellaan asui Kaukasian turkkilaisia azereita, nykyisen Azerbaidžanin valtaväestö. Turkin armenialaisia oli vainottu ja surmattu jo 1800-luvun lopulla väkivaltaisuuksissa, jotka muistuttivat Venäjän valtakunnassa samoina vuosina toimeenpantuja juutalaisvastaisia pogromeja.   

Turkin sulttaani oli ensimmäisen maailmansodan puhjetessa enää pelkkä keulakuva. Valtakuntaa johtivat niin sanotut nuorturkkilaiset ja heidän piiristään syntynyt poliittinen järjestö İttihad, jonka nimi koko komeudessaan oli Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea. Sodan aikana maan johto oli tosiasiassa kolmen pašan — Enverin, Talatin ja Djemalin käsissä. Näistä varsinkin sisäministerinä toiminutta Talat pašaa pidetään vastuullisena armenialaisten karkotuksista keväällä 1915.

Ensimmäistä maailmansotaa ja Osmanien valtakunnan romahdusta käsittelevässä kirjassaan, jonka ironisena otsikkona on Rauha, joka oli lopettava kaiken rauhan, historioitsija David Fromkin kuvaa armenialaisten karkotuksia Anatoliasta Syyrian autiomaahan näin:

”Ne, joita ei heti tapettu, pakotettiin vuorille ja autiomaahan ilman ruokaa, vettä ja suojaa. Satoja tuhansia armenialaisia menehtyi tai tapettiin. Armenialaisten lähteissä puhutaan puolestatoista miljoonasta kuolleesta, ja vaikka luvuista käydään katkeraa kiistaa, lopputuloksesta ei voida olla eri mieltä: Turkin Armenia tuhottiin, ja noin puolet sen väestöstä menetti henkensä.”

Fromkin mainitsee, että vieläkin on historioitsijoita, jotka ottavat todesta Talat ja Enver pašan väitteet, joitten mukaan armenialaiset olisivat nousseet kapinaan ja vehkeilleet Venäjän kanssa, ja että karkotuksilla suojeltiin Turkkia. Kuitenkin paikalla olleet silminnäkijät, muun muassa saksalaiset upseerit, Turkin liittolaismaan sotilaat, kertoivat, ettei se ole totta. Turkin armenialaisalueilla oli ollut rauhallista ennen karkotuksia.

Puolet ellei peräti kaksi kolmasosaa Turkin valtakunnan armenialaisista menehtyi noitten synkkien vuosien 1915-16 aikana. Anatolian Armenia häipyi historiaan samassa mielessä kuin juutalainen Itä-Eurooppa sukupolvea myöhemmin toisen maailmansodan ja holokaustin aikana.

Vuosisadan ensimmäinen suursota päättyi Osmanien valtakunnan hajoamiseen ja johti uuden tasavaltalaisen Turkin syntyyn. Katastrofaalisia päätöksiä tehneet pašat pakenivat ulkomaille. Kotimaassaan heidät tuomittiin poissaolevina kuolemaan. Myöhemmin monet karkotuksista ja julmuuksista vastuulliset turkkilaiset päättivät päivänsä nuorten armenialaisten terroristien surmaamina Euroopan pääkaupungeissa. Virallinen Turkki myöntää vain sen, että armenialaisia kuoli joukoittain, mutta väittää, että myös armenialaiset surmasivat turkkilaisia. Kansanmurhan Turkki kiistää jyrkästi.

Ranskan uusi laki, joka tekisi armenialaisten kansanmurhan julkisesta kiistämisestä rikoksen, muistuttaa lakeja, jotka niin ikään Ranskassa, mutta myös monissa muissa Euroopan maissa kriminalisoivat juutalaisten joukkotuhon, holokaustin, kiistämisen. Tällaista lainsäädäntöä on myös arvosteltu, ei siksi, että arvostelijat olisivat eri mieltä holokaustista tai armenialaisten tuhoamisesta, vaan sananvapauteen liittyviin perustein.

Sananvapauteen kuuluu myös oikeus ilmaista väitteitä, jotka mitä ilmeisimmin ovat vääriä. Kyseessä on vanha ajatus, joka palautuu valistusaikaan 1700-luvulle, ja joka yhdistetään yleensä Voltaireen: olen kanssanne täysin eri mieltä, mutta olen valmis puolustamaan henkeni kaupalla oikeuttanne ilmaista ajatuksenne.

Keskustelu näistä asioista on ollut usein varsin sekavaa ja ennen kaikkea periaatteetonta. Siitä, että ei hyväksy historiallisten totuuksien kiistämisen kriminalisointia, ei seuraa, että joitakin ”vaihtoehtoisia” totuuksia pitäisi opettaa koulussa. Sananvapautta ja historiankirjoituksen tasoa ei pitäisi sekoittaa keskenään.

Sama pätee muillakin tiedon alueilla. Maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka uskontoon tai — hieman ovelammin — tieteeksi verhottuun uskontoon vedoten kiistävät kehitysopin. Sananvapauden nimissä heillä on oikeus käsitystensä esittämiseen, ja nykyisenä Internet-aikana se myös on perin helppoa niin kuin oikein onkin.

Pitäisikö siis biologian tunneilla opettaa myös kreationismia tai ”älykkään suunnittelun” oppia koulubiologialle rinnakkaisena ”totuutena”? Sellaistakin on vaadittu. Nyt ei kuitenkaan enää ole kysymys sananvapaudesta, vaan koululaisten oikeudesta tietoon, joka täyttää, ellei muuta niin ainakin tiedon perustelulle asetetun minimitason.

Aivan samaa voidaan sanoa, kun luonnonhistorian sijasta puhutaan ihmiskunnan historiasta. Historiassa on paljon aukkoja, jotka voidaan täyttää mielipiteillä ja mielikuvituksella. Mutta kaikille totuuksille ei voida niin tehdä. Emme sittenkään siinä väitetyssä postmodernissa maailmassa, jossa sinulla on sinun tarinasi ja minulla minun, eikä totuutta kannata edes etsiä.

Arkistosta löydät lisää Hannu Reimen juttuja