YLE/Radiouutiset/Maailmanpolitiikan arkipäivää, 29.10.2004

Tämä ohjelma radioitiin ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja, mutta sen havaintoja Yhdysvaltain vaalijärjestelmästä kannattaa pohtia vielä vaalien jälkeenkin.

Amerikkalainen demokratia

Hannu Reime

Amerikkalainen demokratia on aiheena Maailmanpolitiikan arkipäivässä tällä viikolla. Yhdysvalloissa äänestetään muutaman päivän kuluttua presidentistä ja monista muista tärkeistä luottamustehtävistä. Silloin ratkeaa, johtaako republikaanien George Bush Yhdysvaltoja vielä toisen nelivuotiskauden, vai tuleeko hänen seuraajakseen demokraattisen puolueen ehdokas John Kerry. Hannu Reimen toimittamassa ohjelmassa kerrotaan amerikkalaisesta vaalijärjestelmästä ja sen synnystä yli kaksisataa vuotta sitten. Haastateltavana on äänestystä ja vaalijärjestelmiä tutkiva matemaatikko Moshe Machover Lontoosta.

[MM: Actually there are two things. First of all, there were …]

”Neljä vuotta sitten kaksi asiaa vääristi presidentin valintaa Yhdysvalloissa ja aiheutti poliittisen skandaalin. Ensinnäkin Floridan osavaltiossa, jonka kuvernöörinä oli toisen ehdokkaan veli, ilmeni kaikenlaista epäselvyyttä. Monia ihmisiä estettiin äänestämästä. Poliisi itse asiassa saattoi pysäyttää äänestyspaikoille menneitä mustia ja antaa heille sakkoja tekaistuista liikennerikkeistä, ja monia mustia oli estetty rekisteröitymästä äänestäjiksi. Ja sitten Floridassa alkoi koominen tapahtumasarja, jonka saivat aikaan väärin toimineet äänestyskoneet. Ääntenlaskun tulos oli Floridassa lievästi sanoen epäilyttävä. Voittaja ratkesi lopulta korkeimman oikeuden päätöksellä, joka sekään ei ollut täysin — kuinka sen ilmaisisi — läpinäkyvä. Edes voimassaa olevan lain mukaan ei ollut selvää, kenestä olisi pitänyt tulla presidentti.”

Näin kommentoi Yhdysvaltojen neljän vuoden takaista presidentinvaalia israelilais-brittiläinen matemaatikko Moshe Machover, jota olen aikaisemminkin haastatellut äänestykseen ja vaaleihin liittyvistä asioista näissä Maailmanpolitiikan arkipäivää – ohjelmissa. Tohtori Machover on Lontoon King’s Collegen professoriemeritus, joka suuriman osan elämästään on tutkinut ja opettanut logiikkaa ja matematiikan perusteita, mutta viime vuosina keskittynyt selvittämään sitä, mitä teknisesti kutsutaan kollektiiviseksi päätöksenteoksi; englanninkielessä käytetään tämän rinnalla myös termiä social choice, ’yhteiskunnallinen valinta.’ Äänestys on siinä tärkein tutkimuskohde, sillä äänivalta on suure. Sitä voidaan mitata, vaikka mittaaminen ei ole niin itsestään selvää ja yksinkertaista kuin pinnallisesti asioita katsellen voisi luulla. Moshe Machover ja hänen kollegansa Dan Felsenthal Haifan yliopistossa ovat erityisesti tutkineet Euroopan Unionin ministerineuvoston päätöksentekoa ja kiisteltyä ääntenpainotusta tässä hallitustenvälisessä elimessä. He ovat analysoineet yksityiskohtaisesti niitä kompromisseja, joihin EU:n jäsenmaiden johtajat ovat päätyneet kahdessa asiakirjassa, Nizzan huippukokouksen päätöksissä sekä perustuslakiluonnoksessa. Ankaran, matemaattisesti perustellun kritiikin jälkeen tutkijat ovat tehneet oman ehdotuksensa, joka heidän mukaansa toteuttaisi parhaiten demokraattisen henkilö–ja-ääni –periaatteen eikä kuitenkaan lamauttaisi Unionin toimintaa. Tohtori Machover on myös ollut kriittinen yhteiskunnallinen aktivisti synnyinmaassaan Palestiina/Israelissa.

Palataan Yhdysvaltoihin ja amerikkalaisen demokratian ongelmiin. Moshe Machover mainitsi äsken, että kaksi asiaa vääristi neljä vuotta sitten presidentinvalintaa, jossa pitkä tikku lopulta jäi republikaanien ehdokkaalle, nuoremmalle George Bushille, miehelle, joka nyt yrittää päästä toiselle nelivuotiskaudelleen ensi tiistain vaaleissa. Ensimmäisenä vääristävänä seikkana olivat epäselvyydet itse äänestämisessä ja ääntenlaskennassa. Mutta ei siinä kaikki:

[MM: Beyond this there is the mechanism …]

”Epäselvyyksien ja mahdollisten väärinkäytösten lisäksi tulos voi vääristyä täysin laillisesti. Presidentti valitaan Amerikassa tavalla, joka on mielestäni väärä ja demokratian vastainen. Presidenttiä ei äänestetä suoraan, vaan epäsuoralla menettelyllä, jossa kansalaiset äänestävät valitsijakollegion, joka sitten valitsee presidentin. Tässä elimessä osavaltioilla on kunkin asukaslukuun suhteutettu määrä valitsijoita. Kysymyksessä on kahden tason vaali. Käytäntönä on yleensä ollut, vaikka perustuslaki ei sitä vaadikaan, että jokaisen valtion valitsijat äänestävät yhtenä blokkina. Toisin sanoen, se ehdokas, jonka valitsijat saavat osavaltion äänestäjien enemmistön, saa itselleen kaikki kyseisen valtion äänet. Tämä voi johtaa vääristymiin.”

[… by and large … possible distortions.]

Näin kävi neljä vuotta sitten. George Bushin hävinneelle vastaehdokkaalle, demokraattien Al Gorelle kertyi yli puoli miljoonaa ääntä  enemmän kuin vaalien voittajalle, kun kaikkien vaaliin osallistuneitten amerikkalaisten äänet laskettiin yhteen. Tässä ei ole mitään epäselvää, sillä virallisesti vaalituloksen ratkaisi Bushin eduksi vain 537 floridalaisääntä. Yhdysvalloissa voi siis tulla presidentiksi, vaikka ei saakaan enemmistöä kaikista annetuista äänistä. Syynä on epäsuora vaalitapa ja käytäntö, oikeastaan äärimmilleen viety enemmistövaali, jonka mukaan voittaja saa kaikki osavaltion äänet. Esimerkiksi juuri väkirikkaan Floridan jokaisen 27 valitsijanpaikan kaappaamiseen riittää pienin mahdollinen vaalivoitto. Monet suomalaiset muistavat hyvin, että myös meillä oli aikaisemmin presidenttiä valittaessa käytössä epäsuora, kahden tason vaalitapa, jota haastattelemani Moshe Machover kutsuu epädemokraattiseksi. Meillä valitsijat eivät kuitenkaan voineet ainakaan kaikki sitoutua amerikkalaiseen tapaan ehdokkaaseensa, sillä varteenotettavia ehdokkaita saattoi olla — päinvastoin kuin Yhdysvalloissa — enemmän kuin kaksi, ja valinta tapahtui pudotusmenettelyllä. Siihen kuului myös poliittisia neuvotteluja ja sopimuksia, joita on totuttu kutsumaan lehmänkaupoiksi. Yhdysvalloissa on periaatteessa mahdollista, että osavaltion valitsijoitten äänet jakautuvat, ja kahdessa pienessä valtiossa, Nebraskassa ja Mainessa, se on kirjattu lakiinkin siinä mielessä, että näiden valtioiden valitsijat, toisessa viisi ja toisessa neljä, valitaan useammasta kuin yhdestä vaalipiiristä. Mutta niissäkin ovat yhden ehdokkaan valitsijat voittaneet kaikissa piireissä siitä lähtien, kun järjestelmä otettiin käyttöön 1960- ja 1970-luvulla. Muissa valtioissa on blokkina äänestäminen pitkään jatkunut käytäntö, josta on vain vähän poikkeuksia. Valitsijamiehet, yhteensä 538, eivät muuten koskaan kokoonnu yhteen paikkaan, vaan presidentistä äänestetään kunkin osavaltion pääkaupungissa joulukuun puolivälissä. Tulokset toimitetaan liittovaltion pääkaupunkiin Washingtoniin, jossa ne vahvistetaan senaatin istunnossa tammikuun kuudentena päivänä. Olennaista järjestelmässä on, että presidenttiä ei valitse kansa.  

[MM: By direct popular vote Bush would not … ]

”Suoralla kansanvaalilla George Bushia ei olisi valittu viime kerralla, neljä vuotta sitten,  eivätkä tulosta olisi muuttaneet edes epäselvyydet Floridassa ja muualla, ja niitä oli monia. Amerikan vaaleihin liittyy paljon outoja piirteitä, joista amerikkalaiset itsekään eivät ole täysin selvillä.”

Moshe Machover muistuttaa, että Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa on aikaisemminkin käynyt niin, että eniten ääniä saanut ei ole tullut valituksi. Tunnetuin ja skandaalinkäryisin vaali ennen neljän vuoden takaista oli vuonna 1876. Silloin demokraattien ehdokkaana ollut New Yorkin kuvernööri Samuel Tilden voitti kansanvaalin, mutta presidentiksi tuli lopulta republikaanien ehdokas, Ohion kuvernööri Rutherford Hayes. Tilden sai kansanvaalissa lähes neljännesmiljoona ääntä enemmän kuin Hayes, mutta republikaanit riitauttivat neljän osavaltion tuloksen. Niitten yhteensä paristakymmenestä äänestä Tilden olisi tarvinnut vain yhden voittaakseen valitsijoitten enemmistön ja presidentinviran. Hayes tarvitsi voittoonsa kaikki 20 ääntä, ja ne hän sai, kun tilannetta selvittämään perustettu vaalikomissio ratkaisi kaikki kiistellyt valtiot hänen edukseen. Ilmapiiri Washingtonissa oli jännittynyt ja kaoottinen, kun kongressi yhteisistunnossaan siunasi vaalikomission päätökset valtio valtiolta. Yhdysvaltojen historiaa romaanisarjan muodossa kuvannut kirjailija Gore Vidal on omistanut romaaninsa 1876 noille tapahtumille. Kirjan loppusivuilla eletään maaliskuun alkua vuonna 1877. Uuden presidentin pitäisi ottaa virkansa vastaan muutaman päivän kuluttua, sillä virkaanastujaiset olivat silloin maaliskuussa, josta ne vasta 1930-luvulla siirrettiin nykyiselle paikalleen, tammikuuhun. Kongressi on koolla, ja näin Gore Vidal kuvailee tunnelmia Washingtonin Capitolissa, kirjailijan vapaudella, mutta aidontuntuisesti :

”Ensimmäinen maaliskuuta. Yhteisistunto on nyt ollut koolla yhteen menoon kahdeksantoista tuntia. Se on epäilemättä ollut myrskyisin ja sekavin istunto maan historiassa. Lehterit on pakattu täyteen äänekkäitä puoluemiehiä. Lobbaajia on tunkenut istuntosaliin niin paljon, että välillä vaikuttaa siltä kuin kongressinjäseniä istuisi siellä vähemmän kuin heidän taustaherrojaan. Puolilta öin ei viskipulloja enää peitellä. Yhden maissa voi havaita revolverin siellä, toisen täällä.  […]

Hiljaisuuden vallitessa kunkin osavaltion äänet luetaan ja merkitään ylös. Hayes valitaan presidentiksi yhden äänen enemmistöllä. Hiljaisuus ei myöskään rikkoudu, kun senaattori Ferry lausuu juhlallisesti: ’Mistä syystä täten julistan seuraavaa: Rutherford B. Hayes Ohiosta, saatuaan enemmistön kaikista valitsijoiden äänistä, on asianmukaisesti valittu Yhdysvaltain presidentiksi neljäksi vuodeksi alkaen maaliskuun neljännestä 1877.

Aplodeja ei kuulunut. Vain pitkä, väsynyt huokaus taiston läpikäyneeltä kongressilta. Sitten äkkiä jymähdys.

Aivan alapuolellamme Abram S. Hewitt oli pyörtynyt. Niin kuin Hamlet Shakespearen näytelmän viimeisessä näytöksessä hänet kannettiin ulos salista. Hewitt ymmärtää politiikasta suurin piirtein saman verran kuin Shakespearen prinssi, ja puhujana hän on paljon kehnompi.”

Demokraatit olivat uhanneet jarrutuspuheilla, mutta myönsivät lopulta tappionsa poliittisen kompromissin jälkeen. Tuleva presidentti lupasi lopettaa sisällissodan jälkeisen miehityksen Etelävaltioissa. Entisille orjavaltioille tehtiin myös se myönnytys, että mustien äänioikeuden toteuttaminen lopetettiin niin, että Etelän mustat saivat täydet kansalaisoikeudet vasta 1960-luvulla.

[MM: The reason why it is such a strange …]

”Syyt, miksi presidentti valitaan Yhdysvalloissa niin erikoisella tavalla eikä suoralla kansanvaalilla, ovat historiassa, ja ne syyt ovat epädemokraattisia, vaikka niillä ei enää nykyisin siinä muodossa ole merkitystä. Perustajaisät, ne, jotka muotoilivat perustuslain, eivät halunneet, että kansa valitsisi presidentin suoraan. He halusivat, että presidentin valitsevat ne, joilla on omaisuutta — jotkut heistä olivat orjanomistajia — ja ne, jotka ovat korkeasti koulutettuja, heidän eikä rahvaan asiana oli presidentin valinta. He halusivat, että valitsijat nimitetään osavaltioiden lainsäädäntöelimissä. He halusivat, että presidentti heijastaa heidän yhteiskunnallista asemaansa Englannista itsenäistyneiden siirtokuntien yläluokkana.”

Moshe Machover muistuttaa kuitenkin, että kun Amerikan Yhdysvaltojen perustuslaista keskusteltiin Philadelphiassa vuonna 1787, keskustelu oli vilkasta ja perusteellista ja näkökannat vaihtelivat konservatiiveista liberaaleihin ja radikaaleihin. Tyypillinen konservatiivi oli James Madison, kun taas poliittisen laidan toista ääripäätä edusti Thomas Jefferson, jota hänen vastustajansa myöhemmin, Ranskan vallankumouksen jälkeen, kutsuivat jakobiiniksi. Haukkumasanana ”jakobiinilla” oli sama kaiku  kuin ”kommunistilla” paljon myöhemmin.

[MM: By the standard of that time, compared to England …]

”Sen ajan mittapuun mukaan, Englantiin verrattuna, Yhdysvaltojen perustajat edustivat radikaalia, paljon demokraattisempaa kantaa. Ja Yhdysvaltojen perustuslaki, jos sen lukee, sisältää paljon demokraattisia aineksia ja on monin tavoin edistyksellinen. Mutta ei ole myöskään syytä unohtaa, että sen kirjoittajat olivat varakkaita ihmisiä, jotkut omistivat orjia. Jotta yhteisymmärrykseen olisi päästy, myös konservatiivisemmat näkemykset oli otettava huomioon. Se, kuinka valitsijamiesten määrästä säädettiin, oli myönnytys orjavaltioille.”

Mikä tämä nuoren, vapautta julistaneen tasavallan myönnytys vanhoillisille käsityksille ja jopa orjuudelle sitten oli? Ensinnäkin, perustuslaissa ei itse asiassa sanota mitään presidentin valitsijoiden valintatavasta. Sen toisessa artiklassa todetaan vain, että kukin osavaltio nimittää valitsijat tavalla, josta valtion lainsäädäntöelin päättää. 1800-luvun kuluessa valtiossa toisensa jälkeen siirryttiin vaaliin, jossa äänioikeutta rajanneet omaisuussäädökset vähitellen poistettiin. Valitsijoiden määrästä säädettiin, että kullakin osavaltiolla heitä on yhtä paljon kuin valtiolla on edustajia kongressissa, siis kansanedustajien ja senaattoreiden yhteismäärä. Koska kullakin valtiolla koosta riippumatta on kaksi senaattoria, ratkaisevaksi tuli se, kuinka monta edustajainhuoneen jäsentä sillä oli. Näiden kansanedustajien määrä taas perustui asukaslukuun, kunkin osavaltion väestömäärään. Ja tässä tehtiin suuri kompromissi orjanomistajien kanssa.

[MM:  What does ”population” mean? According to the …]

”Mitä tarkoitetaan väestöllä? Perustuslain alkuperäisen tekstin ensimmäisessä artiklassa sanotaan, että se tarkoittaa vapaita ihmisiä, mutta ei intiaaneja, jotka eivät maksa veroja, ynnä kolmea viidettä osaa orjista. Tekstissä ei puhuta orjista, vaan muista henkilöistä, mutta pelkällä yksinkertaisella päättelyllä voi todeta, että sillä viitattiin nimenomaan orjiin, siis muihin kuin vapaisiin henkilöihin. Näin orjavaltiot saivat yliedustuksen edustajainhuoneessa ja sitä kautta myös presidentin valitsijakollegiossa. Orjuus lakkautettiin 1860-luvulla, kun Etelävaltiot hävisivät sisällissodan. Sen jälkeen Syvän Etelän musta oli sataprosenttisesti ihminen, ei enää vain kuusikymmenprosenttisesti kuten orjuuden vuosina. Mutta äänioikeuden hän sai vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, joten Etelän entisten orjavaltioiden yliedustus kasvoi entisestään.”

Toisin sanoen, kun orja lisäsi ennen kotivaltionsa väkilukua kuudellakymmenellä prosentilla siitä, minkä teki vapaa kansalainen, nyt musta- ja valkoihoinen olivat väestönlaskennassa tasa-arvoisia. Mutta äänestää Etelän valtioissa entiset orjat eivät vielä saaneet sataan vuoteen.

Kaikki historialliset syyt valitsijakollegion olemassaololle ja epäsuoralle presidentinvaalille ovat siis lakanneet vaikuttamasta.

Moshe Machover kertoo myös havainnosta, jonka hän on tehnyt kollegansa Dan Felsenthalin kanssa kerätessään aineistoa Yhdysvaltojen vaaleista. Kongressin kamareista senaatti valitaan niin, että kolmasosa sen jäsenistä uusiutuu joka toinen vuosi. Jokaisen yksittäisen senaattorin kausi kestää siis kuusi vuotta, ja senaattoreita on yhteensä sata, kaksi joka valtiosta koosta riippumatta. Edustajainhuoneessa, jossa osavaltiot ovat edustettuina väkilukunsa mukaan, on 435 jäsentä, ja heidät  kaikki valitaan uudelleen joka toinen vuosi. Machoverin ja Felsenthalin havainto oli se, että huomattava määrä amerikkalaisista kansanedustajista valitaan joko ilman minkäänlaista vastaehdokasta tai vähintään 80:n prosentin ääniosuudella. Esimerkiksi kahden vuoden takaisissa vaaleissa 55 kansanedustajaa sai paikkansa täysin tai lähes ilman minkäänlaista vastaehdokasta. Aikaisemmin tällainen on ollut vieläkin yleisempää. Vuonna 1942 toistasataa 88 edustajainhuoneen jäsentä sai paikkansa käytännöllisesti katsoen ilman minkäänlaista vastaehdokasta, vuonna 1988 heitä valittiin tällä tavoin 66. Kysymys ei ole entisen itäblokin diktatuureita eikä edes nyky-Venäjän puolidiktatuurista, vaan demokratiaa julistavasta maasta ja tämän hetken ainoasta supervallasta.

[MM: These are very outstanding results …]

”Nämä ovat hyvin silmäänpistäviä tuloksia, huimat enemmistöt, joilla niin moni amerikkalainen kansanedustaja valitaan. Tämä tapahtuu maassa, joka saarnaa demokratiaa koko maailmalle ja on valmis sotilaallisiin väliintuloihin muissa maissa pakottaakseen niille demokratian, mutta jonka omissa vaaleissa tapahtuu sitä, mistä käytetään englanninkielistä nimitystä gerrymandering, vaalipiirien rajojen muuttamista niin, että ne suosivat yhtä ehdokasta ja sulkevat muut pois. Vaalipiirien rajoja on tietenkin aika ajoin tarkistettava, kun väestön jakautuma muuttuu, mutta kun nykyisiä rajoja katsoo, ne ovat usein hyvin oudon muotoisia. Ne on vedetty niin, että voitto taataan toiselle tai toiselle puolueelle. Vaalipiirit ovat ikään kuin puolueen omaisuutta. Kun aloin Dan Felsenthalin kanssa perehtyä näihin lukuihin, kuvittelimme, että kysymys olisi etelävaltioiden ilmiöstä, koska Etelä oli aikaisemmin tiukasti demokraattien käsissä. Etelässä vihattiin Abraham Lincolnin puoluetta, republikaaneja, ja demokraatit olivat oikeastaan kaksiosainen puolue, liberaali Pohjoisessa ja konservatiivi Etelässä. Nykyisinhän asiat ovat muuttuneet, ja republikaanit ovat hyvin vahvoja Etelässä. Mutta gerrymandering, vaalipiirien rajojen manipulointi ei ole mikään Etelän ilmiö. Sitä esiintyy eri puolilla Yhdysvaltoja, ja vaalipiirin omistaja voi yhtä hyvin olla demokraatti kuin republikaani.”

Moshe Machover on Euroopan yhdentymisen ja liittovaltiokehityksen lämmin kannattaja. Kysyin häneltä, onko Euroopalla opittavaa Yhdysvaltojen liittovaltion historiasta, kielteistä tai myös myonteistä:

[MM: First of all, on the formal level …]

”Kyllä aivan varmasti. Varoittaviin, kielteisiin esimerkkeihin kuuluu tiukka enemmistövaali, voittaja-saa-kaiken –periaate. Se on hyvin vääristynyt tapa valita edustajia tekemään päätöksiä. Myönteisiin esimerkkeihin kuuluu itse perustuslaki, ei siis se, kuinka se toimii tai ei toimi käytännössä Yhdysvalloissa, vaan se periaate, että korkein lakia säätävä elin on kaksikamarinen, että senaatti edustaa osavaltioita, jossa niillä koosta riippumatta on tasaveroinen asema, kun taas edustajainhuone edustaa kansaa, osavaltioiden edustus siellä perustuu niiden kokoon, kunkin yksittäisen valtion väkilukuun. Euroopan Unionilla pitäisi olla vastaavanlainen perustuslaki, jossa Euroopan parlamentti edustaisi kansaa ja ministerineuvosto jäsenvaltioita. Mutta se merkitsisi parlamentin vallan tuntuvaa lisäämistä. Yhdysvalloista voi ottaa oppia, ei välttämättä amerikkalaisesta käytännöstä, vaan periaatteesta.”

Tässä kuultiin Lontoossa asuvan matemaatikon Moshe Machoverin ajatuksia amerikkalaisesta demokratiasta. Musiikkina soi päätösosa Antonín Dvořákin yhdeksännestä sinfoniasta, joka tunnetaan myös nimellä ”Uudesta maailmasta”. Tšekkiläinen mestari sävelsi sen toimiessaan Yhdysvaltojen kansalliskonservatorion johtajana New Yorkissa 1890-luvun alkuvuosina. Pohjoisen teollisuusparonit ja Etelän plantaašinomistajat olivat silloin tehneet sovinnon sisällissodan jälkeen. Pian oli edessä sota Espanjaa vastaa ja Filippiinien, Kuuban ja PuertoRicon valloitus. Sinfonian viimeisen osan merkintänä on Allegro con fuoco, tulisen kevyesti.

Ks. myös:

[home] [focus] [archive]