Ydin, 1992

Yhdysvallat painostaa Eurooppaa Kolmannen maailman vastaiseen rintamaan

Eurooppa etsii omaa puolustuspolitiikkaa. Jacques Delors haluaa Euroopalle nopeita iskujoukkoja.

Tapani Lausti

Persianlahden sodassa osoittamallaan tuhoisalla sotilaallisella ylivoimallaan Yhdysvallat viestitti muulle maailmalle olevansa kiistaton globaalinen sotilasmahti. Vain amerikkalaiset kykenevät nopeaan ja massiiviseen sotilaalliseen väliintuloon maailman kriisialueilla. Teollisuusmaiden edut ovat viime kädessä puolustettavissa vain Yhdysvaltain voimaan tukeutumalla.

Amerikkalaiset ideologit ovat kilvan auttaneet muuta maailmaa ymmärtämään viestin merkityksen. Konservatiivinen kolumnisti Charles Krauthammer kirjoitti: "Edessämme on epätavallisia aikoja. Paras tae turvallisuudellemme tällaisina aikoina on, kuten vaikeina aikoina ennenkin, amerikkalaisten voima ja tahto — voima ja tahto johtaa yksinapaista maailmaa laatimalla häpeilemättä maailmanjärjestyksen säännöt ja olemalla valmis valvomaan niiden noudattamista." (Foreign Affairs 1/1991)

Euroopassa sodan opetuksiin on suhtauduttu sekavin tuntein. Yhdysvaltain voimannäyttö Persianlahdella on saanut hallitsevilta eliiteiltä kiitosta. Mutta amerikkalaisten tapa asettaa alinomaa liittolaisensa Valkoisen talon päättämien tosiasioiden eteen on myös herättänyt ärtymystä. Tämä on osaltaan kiihdyttänyt keskustelua  Euroopan yhteisön riippumattomasta puolustusvalmiudesta. NATO:n eurooppalaisten jäsenmaiden organisaatio Länsi-Euroopan unioni (WEU) on jälleen puheenaiheena.

Rikkaat maat köyhiä vastaan

Uuden puolustuskeskustelun lähtökohtana on yhä selvemmin Kolmannen maailman epävakaiden alueiden vauraalle maailmalle luoma uhka. Yhdysvalloissa ja Euroopassa puhutaan teollisuusmaiden vaurautta ja hyvinvointia uhkaavista vaaroista äänensävyyn, joka ennakoi uusien sotilaallisten konfliktien mahdollisuutta. Sekä WEU:ssa että NATO:ssa harkitaan nopeiden iskujoukkojen perustamista.

Euroopan yhteisön komission puheenjohtaja Jacques Delors varoitti huomiota herättäneessä radiohaastattelussa Eurooppaa "uusista Saddam Husseineista, uusista venekansoista, uusista vakavista sairauksista", jotka uhkaavat Euroopan vaurautta.

Poliittisen voimattomuuden välttämiseksi Euroopan on luotava vuoteen 1995 mennessä "monenkeskiset nopeat iskujoukot", Delors julisti. Hän valitti, että EY ei kyennyt kantamaan vastuutaan Persianlahden konfliktissa, koska yhteisöllä ei ollut tämän edellyttämiä instituutioita. Delors haluaa EY:lle sen taloudellista voimaa vastaavaa sotilaallista potentiaalia. Ajatuksessa piilee amerikkalais-eurooppalaisten erimielisyyksien siemen.

Vihjaukset Kolmannen maailman muodostamasta uhasta menevät yksiin amerikkalaisten varoitusten kanssa. Yhdysvaltain hallituksen viime vuotisessa strategisessa raportissa sanottiin asevoimien tarvitsevan lisää huipputeknologiaa, koska Kolmannen maailman maat omistavat teknologisesti pitkälle kehiteltyä kalustoa.

Charles Krauthammer puhuu etelästä tulevasta strategisesta uhasta. Etelän voimakkaasti aseistautuneet valtiot suhtautuvat hänen mukaansa vihamielisesti länteen, mikä pakottaa "ideologisesti rauhoitetun" pohjoisen asettumaan ulkopolitiikassaan Yhdysvaltain taakse. Kylmän sodan jälkeistä kautta hän kutsuu joukkotuhoaseiden kaudeksi. Lännelle on nyt Krauthammerin mukaan vähitellen valkenemassa, että näillä aseilla uhkaavat valtiot on pantava jollakin tavalla kuriin. Irakin jälkeen vaaran saattavat muodostaa Pohjois-Korea tai Libya, Krauthammer ennustelee.

Euroopan vaikea sota

Teollisuusmaiden yhteinen rintama Kolmatta maailmaa vastaan on ollut pitkään Washingtonin tavoitteita. Tämä pyrkimys on taustalla, kun nyt pohditaan Persianlahden sodan opetuksia amerikkalais-eurooppalaiselle puolustusyhteistyölle.

Persianlahden sota oli Euroopalle vaikea sota. Ylikansalliseen voimablokkiin pyrkivä Euroopan yhteisö osoittautui eri tavoin ajattelevien kansallisvaltioiden löyhäksi kokoelmaksi. Britit lähettivät auliisti joukkoja sotanäyttämölle. Ranskalaiset etsivät huonolla menestyksellä omaa profiilia konfliktissa. Saksalaiset epäilivät sodan viisautta.

Vaikeuksia lisäsi se, että amerikkalaisten viedessä konfliktin ehdoin tahdoin aseellisen toiminnan asteelle Euroopan kansalaiset elivät vielä uuden ajan toivossa. Itä-Euroopan vallankumoukset ja Saksojen yhdistyminen antoivat eurooppalaisille niin paljon ajattelemisen aihetta, että vaaralliseen konfliktiin heittäytyminen Lähi-idässä oli psykologisesti vaikeata. Ainoastaan britit reagoivat sotaankutsuun entisajan imperiumin vanhoilla vaistoilla.

Britanniaa ja Yhdysvaltoja yhdisti tietoisuus siitä, että ne eivät enää ole taloudellisesti yhtä vaikutusvaltaisia kuin menneisyydessä. Sotilaallisesti Britannia on kuitenkin edelleen merkittävä valtio kun taas Yhdysvallat on kiistatta maailman johtava sotilasmahti. Amerikkalaisia ja brittejä viehättää ajatus, että maailmaa voi vielä hallita sotilaallisella voimalla.

Yhdysvaltain strateginen ajattelu on koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan lähtenyt siitä, että Yhdysvaltain intressit eivät voi sietää lännestä riippumattomien vallankeskusten syntyä Persianlahden alueelle. Alueen öljyvarojen valvominen on samalla lujittanut Yhdysvaltain otetta Euroopasta ja Japanista, koska ne ovat amerikkalaisia riippuvaisempia Lähi-idän öljystä.

Yhdysvallat on seurannut epäluulolla Länsi-Euroopan haparoivia yrityksiä itsenäisemmän roolin löytämiseksi kansainvälisessä politiikassa. Vuonna 1973 — "Euroopan vuonna" — Henry Kissinger muistutti eurooppalaisia siitä, että heidän intressinsä ovat alueellisia kun taas amerikkalaisten edut ovat maailmanlaajuisia. Saman vuoden lokakuussa Lähi-idässä puhjenneen sodan varjolla eurooppalaiset alistettiin Richard Nixonin ja Kissingerin kaavailemaan kansainväliseen järjestykseen. Amerikkalaiset ovat suhtautuneet äärimmäisen kielteisesti Euroopan omiin aloitteisiin Lähi-idässä.

Ronald Reaganin kaudella alueellisia kriisejä — ennen kaikkea Väli-Amerikassa — käytettiin jälleen muistutuksena läntisen yhteisrintaman tärkeydestä. Länsi-Eurooppaa ja Japania vaadittiin alistumaan Yhdysvaltain konfrontaatiopolitiikan hiljaisiksi partnereiksi.    

George Bushille aggressiivinen voimannäyttö Persianlahdella oli tärkeätä Kylmän sodan jälkeisessä uudessa kansainvälisessä tilanteessa. Jännityksen lientyminen Euroopassa oli alkanut horjuttaa eurooppalaisten uskoa Yhdysvaltain johtavan roolin ja NATO:n välttämättömyyteen. Kuwaitin miehityksen diplomaattinen ratkaisu olisi evännyt Washingtonilta mahdollisuuden osoittaa korvaamattomuuttaan. Kriisi loi myös perustan amerikkalaisten tavoittelemalle väliintulopolitiikalle, jossa Yhdysvallat panee likoon joukkonsa mutta vaatii liittolaisiaan osallistumaan kustannuksiin.

Epäluulot kytevät

Mutta Persianlahden sota ei poistanut kaikkia Atlantin liiton sisällä kyteviä epäluuloja. Pinnan alla on ollut nähtävissä eurooppalaisten halua suurempaan riippumattomuuteen Washingtonista. Kaikki eurooppalaiset poliitikot eivät pitäneet tavasta, jolla Eurooppa kammettiin Persianlahden sotaan.

Amerikkalaiset ovat puolestaan ilmaisseet levottomuutensa Euroopassa virinneestä omaehtoisesta puolustusajattelusta. Yhdysvaltain ulkoministeriö lähetti Persianlahden kriisin aikana muistion kaikille EY-maille — puolueetonta Irlantia lukuunottamatta — varoittaen niitä kaivamasta maata NATO:n alta.     

Keskustelu Euroopan omasta puolustuspolitiikasta on pyörinyt vuonna 1954 perustetun Länsi-Euroopan Unionin WEU:n roolin ympärillä. Ranska ja Saksa ovat ehdottaneet läheisempiä siteitä EY:n ja WEU:n välille. Myös Italia ja Espanja kannattavat tätä lähestymistapaa. Amerikkalaisten epäluuloista suurempaa huolta kantavat britit sen sijaan näkevät WEU:n vain "siltana" EY:n ja NATO:n välillä. WEU:n tulisi Lontoon mielestä olla vain Euroopan puolustuskeskustelun foorumi. Myös Tanska ja Irlanti — jotka eivät ole WEU:n jäseniä — ovat suhtautuneet varauksellisesti Euroopan omaan puolustuspolitiikkaan. WEU:n jäsenmaista Hollantikaan ei ole osoittanut suurta innostusta ehdotuksia kohtaan.

Keskustelu kiihtyi, kun Jacques Delors puuttui siihen Lontoossa maaliskuun alussa pitämässään esitelmässä. Delors sanoi Euroopan heikon reaktion Persianlahden kriisiin osoittaneen, että EY tarvitsee yhteistä puolustusyhteisöä. Yhteinen poliittinen identiteetti "edellyttää uskoa siihen, että elintärkeiden kansallisten etujen puolustaminen ja ajaminen on tehokkaampaa, jos jäsenvaltiot toimivat yhdessä".

Delors vakuutti, ettei amerikkalaisilla ole syytä huoleen. Hänen mukaansa NATO:a ei millään tavalla horjuta se, että eurooppalaiset "puhuvat yhdellä äänellä". Delorsin ajattelussa EY:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulisi lopulta johtaa yhteiseen puolustuspolitiikkaan. Hän torjui jyrkästi amerikkalaisten väitteen, jonka mukaan EY:n oma puolustusblokki heikentäisi länsiliittouman "globaalista" reaktiovalmiutta ja NATO:n komentorakenteita.

Delors kannattaa WEU:n puolustussopimusten välitöntä integroimista EY:öön. Tämä merkitsisi sitä, että kaikkien jäsenvaltioiden olisi välittömästi tultava apuun, jos yksi jäsenmaa joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Tämä periaate synnyttää varmasti riitaa EY-maiden kesken. Britannia vastustaa sitä ehdottomasti.

Lopullisena tavoitteena olisi WEU:n koko organisaation sulauttaminen EY:öön. Tämä saattaisi tapahtua vuonna 1998, kun WEU:n tämänhetkinen sopimus raukeaa. WEU:ssa kaavaillut nopeat iskujoukot joutuisivat silloin EY:n alaisuuteen.

Lontoon esitelmässään Delors palasi myös Kolmannen maailman teemaan. Hän sanoi Persianlahden sodan olleen myös muistutus siitä, miten vaarallinen maailma Euroopan ulkopuolella on.

"Emme saa rajata näköalojamme uuteen Eurooppaan", hän sanoi.

Delors puhui alastomasta vallanhimosta, kansallisista kansannousuista ja alikehittyneisyydestä, jotka kaikki lisäävät jännitystä.

Vaihtoehto NATO:lle?

Kansainvälisen politiikan tutkija Michael Cox Belfastin Queensin yliopistosta pitää mahdollisena, että EY:n omat asevoimat voisivat muuttaa läntisen puolustusajattelun luonnetta.

"Silloin esiin voi nousta mahdollisuus, että EY ei enää olekaan puolustuskysymyksissä ainoastaan NATO:n täydentäjä vaan saattaisikin muodostua NATO:n vaihtoehdoksi, vaihtoehdoksi amerikkalaisten läsnäololle Euroopassa. Jos tähän tullaan, Yhdysvallat ja Britannia alkavat esittää vakavia varauksia. Ne eivät halua NATO:n hajoamista."

Toisaalta tätä konfliktin mahdollisuutta ei myöskään pidä liioitella, Cox huomauttaa. Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltain välillä on keskinäinen riippuvuussuhde. Mitä erimielisyyksiä sitten esiintyneekin, hallitsevien luokkien eduissa on paljon yhteneväisyyksiä. Ne asettavat rajat konfliktin syvenemiselle.

Cox muistuttaa, että EY:n omien puolustusvoimien syntymisen esteenä on pidetty myös sitä, että Euroopalla ei yksinkertaisesti ole edellytyksiä tehokkaaseen puolustusliittoon. EY:n jäsenistä Irlanti on puolueeton. Saksan yleinen mielipide taas kallistuu voimakkaasti puolueettomuuden suuntaan.

Viime aikoina on arveltu, että Helmut Kohlin johtamat saksalaiset kristillisdemokraatit kannattavat maan perustuslain muuttamista niin, että maan asevoimat voivat osallistua sotilaallisiin toimiin Euroopan ulkopuolella. Kristillis-demokraatit ovat tukeneet ajatusta WEU:n nopeiden iskujoukkojen perustamista. Ajatuksen kannattajat uskovat tällaisten joukkojen auttavan eurooppalaisia reagoimaan Persianlahden konfliktin tapaisiin kriiseihin.

Sussexin yliopiston tutkija Mary Kaldor uskoo, että Saksan yleinen mielipide tekee mahdottomaksi maan etenemisen tällä tiellä.

"Saatan kyllä olla väärässäkin. Olen yllättynyt amerikkalaisten vaikutusvallan voimakkuudesta. Olisin odottanut eurooppalaisten suhtautuvan kriittisemmin Yhdysvaltoihin Persianlahden sodan aikana. Saksalaiset näyttivät hyväksyvän väitteen, että he eivät kantaneet vastuutaan tässä konfliktissa."

Amerikkalaisten panos pienenemässä

Amerikkalaiset ovat vähentämässä sotilaallista läsnäoloaan Euroopassa. Vuoteen 1988 asti amerikkalaisilla oli 300 000 sotilasta Euroopassa. Michael Cox arvelee, että joukkojen määrä saattaa vuosikymmenen puolivälissä olla alle sadan tuhannen. Nämä vähennykset liittyvät meneillään oleviin sotilasmenojen supistuksiin noin 25 prosentilla 7-8 vuoden kuluessa.

Cox ei pidä keskustelua NATO:n toiminnasta sen nykyisen maantieteellisen toiminta-alueen ulkopuolella kovin merkityksellisenä. Kolmatta maailmaa voidaan panna kuriin ilman NATO:a.

"Saksa ei nykyisellään voi tehdä mitään Euroopan ulkopuolella. Toisaalta taas Ranska, vaikka se on NATO:n sotilaallisen organisaation ulkopuolella, osallistui Persianlahden sotaan. Britannia puolestaan halusi korostaa omaa erikoissuhdettaan Yhdysvaltain kanssa, eikä NATO tässäkään näytellyt mitenkään tärkeätä osaa."

NATO:n kaavailut nopeiden iskujoukkojen perustamisesta liittyvät sotilasliitossa valmisteilla olevaan puolustusstrategian uudelleen arviointiin. Sitä on julkisuudessa luonnehdittu radikaaleimmaksi sitten organisaation perustamisen. Suunnitelman oli määrä valmistua toukokuussa, mutta sille on annettu lisäaikaa Persianlahden sodan opetusten analysoimiseksi.

Tarkoituksena on tiettävästi siirtää painopistettä helposti liikuteltaviin joukkoihin, jotka kykenevät reagoimaan nopeasti alueellisiin kriiseihin. Vaikka NATO:n perinteinen, Neuvostoliiton mahdollisen hyökkäyksen torjumiseen keskittyvä puolustusrakenne jäisi ennalleen, organisaatio haluaa valmistautua reagoimaan todennäköisempänä pidettyihin kriiseihin.

Esimerkkeinä tällaisista kriiseistä on vilauteltu Romanian ja Bulgarian tai Turkin ja Kreikan välistä konfliktia. Independent-lehti lainasi diplomaattilähdettä, joka luonnehti uutta ajattelua näin: "Nämä konfliktit edellyttäisivät nopeita iskujoukkoja (rapid-response force), jotka täydentäisivät Yhdysvaltain globaalista voimannäyttöroolia mutta kykenisivät myös toimimaan puhtaasti eurooppalaisena operaationa."

NATO:n eurooppalaiset iskujoukot asetettaisiin eräiden tietojen mukaan todennäköisesti brittien komentoon. Brittien sanotaan Persianlahden sodassa osoittaman "päättäväisyyden" ansainneen heille erikoisaseman tässä suhteessa. Briteillä on myös eniten kokemusta nopeiden iskujoukkojen käyttämisessä.

Cox suhtautuu epäillen näihin kaavailuihin.

"Ne ovat strategisten asiantuntijoiden haaveita. Amerikkalaiset olivat tyytyväisiä voidessaan johtaa sotilastoimintaa Persianlahdella. NATO:n iskujoukkojen koordinoiminen olisi ongelmallista. Saksassa yleiset pasifistiset ja neutraalit asenteet olisivat aina rasitteena."

Mary Kaldor puolestaan ei usko, että Länsi-Euroopan unionin elvyttäminen on vakava irtaantumisyritys amerikkalaisesta vaikutusvallasta. Tarkoituksena on pikemminkin osoittaa, että eurooppalaiset ovat valmiita kantamaan osansa pohjoisen ja etelän välisissä sotilaallisissa väliintuloissa. Kaldor pitää myös puheita NATO:n strategian radikaalista uudistamisesta liioiteltuna.

Michael Cox korostaa, että amerikkalaiset eivät tietenkään halua luopua vaikutusvallastaan Länsi-Euroopassa. Heidän silmissään neuvostoliittolaisten vetäytymisestä Itä-Euroopasta ei seuraa, että Yhdysvaltain tulisi menettää poliittinen vaikutusvaltansa Länsi-Euroopassa. Tämä on yksi syy siihen, että amerikkalaiset haluavat NATO:n säilymistä yhtenä vaikutusvallan välineenä.

Mutta voivatko amerikkalaiset säilyttää vaikutusvaltansa supistaessaan sotilaallista läsnäoloaan Länsi-Euroopassa? Cox sanoo joidenkin asiantuntijoiden epäilevän, että amerikkalaiset saattavat vuosikymmenen puoliväliin mennessä menettää otettaan Euroopasta.

Kysymystä viime aikoina käsitelleillä amerikkalaisilla ideologeilla ei ole epäilystä Yhdysvaltain Euroopan politiikan jatkuvuudesta. Charles Krauthammerin kanssa samassa Foreign Affairs -aikakauskirjan numerossa kirjoittava professori Michael Mandelbaum sanoo: "Länsieurooppalaiset asuvat edelleen samassa maanosassa Neuvostoliiton kanssa. Saipa se minkä muodon tahansa, se on sekä suuri että raskaasti aseistettu maa. Euroopan on etsittävä vastapainoa tälle voimalle; amerikkalaisten tukeen nojaaminen jatkossakin on tässä paras vaihtoehto."

Mandelbaum kiittää George Bushin hallitusta määrätietoisuudesta NATO:n perusrakenteiden säilyttämisessä.

Persianlahden sota oli ensimmäinen vakava kansainvälinen kriisi Kylmän sodan päättymisen jälkeen. "Uusi maailmanjärjestys" poikkeaa vanhasta siinä, että Neuvostoliiton sotilaallisen uhan katoaminen tekee amerikkalaisille mahdolliseksi valtavien asevoimien lähettämisen maailman kriisialueille. Tuho ja kuolema odottavat niitä kansoja, joiden hallitsijat uhmaavat amerikkalaisten laatimia kansainvälisiä sääntöjä. Tässä kyynisessä leikissä on vähän merkitystä sillä, ovatko hallitsijat tyranneja tai demokraatteja.

Vaikka useiden Länsi-Euroopan hallitusten asenne sotaan oli horjuva, ei niistä kantautunut selvää Yhdyvaltain kritiikkiä. Kaikki teollisuusmaat näyttävät yhtyvän amerikkalaiseen ajatteluun Kolmannen maailman alistamisen tarpeellisuudesta. Aika näyttää, minkälaisien kriisien siemen nyt on kylvetty.

LÄNSI-EUROOPAN UNIONI (WESTERN EUROPEAN UNION)

WEU perustettiin 1954. Sen perustivat vuoden 1948 Brysselin allekirjoittajamaat Britannia, Ranska, Belgia, Hollanti ja Luxemburg. Mukaan tukivat myös Italia ja Länsi-Saksa. Myöhemmin unioniin liittyivät Espanja ja Portugali.

Päämajan sijaintipaikka: Pariisi ja Lontoo. Päämajaa ollaan nyt siirtämässä Brysseliin, jotta toimintaa olisi helpomi koordinoida NATO:n ja EY:n kanssa.

WEU:n tarkoituksena oli tarjota foorumi eurooppalaisille hallituksille, jotka halusivat keskustella "omassa leirissä" — ilman amerikkalaisten läsnäoloa — puolustuksen koordinoimisesta, aseriisunnasta ja kollektiivisesta turvallisuudesta.

Vuonna 1984 unionia alettiin ennen kaikkea Ranskan aloitteesta elvyttää monivuotisesta uneliaisuudestaan. Pariisi epäili amerikkalaisten kiinnostuksen Euroopan puolustamista kohtaan olevan heikentymässä. Washingtonin hallitseva asema NATO:ssa kiusasi useita eurooppalaisia hallituksia.

Vuonna 1987 WEU hyväksyi ns. Haagin ohjelman Euroopan turvallisuuskysymyksissä. Siinä painotettiin yhteistyötä tavanomaisen aseistuksen puitteissa ja korostettiin Britannian ja Ranskan ydinaseiden merkitystä.

 

[home] [focus] [archive]