10.10.2007 (ks. Half Note -kommentti 17.4.2011)

"Antiamerikkalaisen" tunnustuksia

Tapani Lausti

Näillä sivuilla on pariin kertaan viitattu "antiamerikkalaisuuden" käsitteen tyhjänpäiväisyyteen. Arvelisin kuitenkin tuon käsitteen käyttäjien, jos sattuisivat artikkeleitani lukemaan, pitävän minua yhtenä esimerkkinä tuosta vitsauksesta. Sallittaneen siis joitakin henkilökohtaisia ajatuksia asiasta.

Yhdysvallat on kiehtonut mieltäni lapsuudestani lähtien. Vanhempieni amerikkalainen tuttava lähetti meille sodan jälkeen joulun alla "Amerikan paketteja". Muistan silmäilleeni mielenkiinnolla saamiamme lastenkirjoja. Tiesin, miltä amerikkalainen farmi näytti ennenkuin olin tutustunut kunnolla suomalaiseen maatilaan.

16-vuotiaana lähdin Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi. Kokemukseni oli sekoitus jännitystä ja pettymystä. Saavuin yhdessä kansainvälisen vaihto-oppilasporukan kanssa myrskyisän laivamatkan jälkeen New Yorkiin elokuussa 1959. En osaa sanoin kuvata, miten jännittävää oli saapua tuohon kaupunkiin. Se vastasi kaikkia ennakkokuvitelmiani. Kävelyretkilläni Manhattanilla onnistuin jopa löytämään Greenwhich Villagen ja siellä Village Vanguard -jazzklubin. Jazz, New York ja Yhdysvallat olivat jo etukäteen muodostaneet mielessäni pyhän kolminaisuuden. Ensimmäinen ostamani LP-levy oli nimeltään New York Jazz, Sonny Stittin kiehtova äänitys, jota vieläkin mielelläni kuuntelen. Olin siis saapunut unelmieni kaupunkiin.

Saavuttuani sitten koulukaupunkiini Kaliforniassa (Riverside, 100 km Los Angelesista sisämaahan) pettymykseni oli kuitenkin suuri, kun tuskin kukaan oli edes kuullut jazzista. Havainto tuntui minusta käsittämättömältä. Kouluvuoden päätyttyä jazzista tiedettiin ystävieni keskuudessa enemmän. He vain tarvitsivat tässä tapauksessa vähän suomalaisapua.

Mutta jätetään jazz tässä nyt sivuun. Poliittisesti vuosi Yhdysvalloissa oli ajatuksia herättävä. Minulla on tallella kotiin lähettämiäni kirjeitä. Yhdessä kirjoitin: "Suomessa en koskaan pelännyt sotaa, mutta nyt pelkään. Viha kommunismia vastaan on täällä isketty nuorison päähän niin voimakkaasti, että he ovat aivan kuin joukkohypnoosin vallassa." Tähän on lisättävä, etten ollut koskaan tuntenut sympatiaa ns. kommunistimaita kohtaan. Moskovassa asuneen isotätini henkisesti murskattu olemus oli hyvä varhainen rokote kommunismia vastaan.

Kalifornialaisen kouluni (Riverside Polytechnic High School) ns. "in crowd" oli sovinnaista porukkaa, joka ei juuri kirjoja lukenut. Huomattava osa koulutovereistani piti itsestään selvänä, että Suomi oli kommunistimaa. Yritin vakuuttaa heitä käsityksen virheellisyydestä. Kerran puhuin asiasta koko koulun jättiläisauditoriossa. Kun kouluvuosi päättyi, koulun lehti (jonka toimituksen jäsen olin) julkaisi kuvitelman siitä, mihin kaikki senioriluokan oppilaat elämässään päätyivät. Minä olin Alcatrazin vankilassa istuva kommunistivakooja. Vaikka kyseessä oli tietenkin pila, sen huvittavuus taisi jäädä monelta huomaamatta. Myös koulun vuosikirjan teema oli "vapaus". Olen aina epäillyt, että silläkin oli jotain tekemistä koulussa vierailleen "kommunistin" kanssa.

Palattuani kotiin Suomeen minua ärsytti monien suomalaisten vaihto-oppilaiden kritiikittömyys kaikkea amerikkalaista kohtaan. En ollut pitänyt vaihto-ohjelmia propagandaprojekteina, mutta sittemmin ne ovat sellaiseksi mielessäni muuttuneet. Niihin tuntui sittenkin kytkeytyvän ajatus Yhdysvalloista maailman tiennäyttäjänä. Edellä lainaamassani kirjeessä valitin, ettei vuoden tarkoitus keskinäisen yhteisymmärryksen lisääjänä ainakaan minun kohdallani oikein toiminut. Näin muotoilin turhautumiseni: "Yhteisymmärrys täällä merkitsee amerikkalaisuuden ymmärtämistä." Valitin, että Suomesta kukaan ei ollut juuri kiinnostunut.

Amerikan kokemukseni eivät tietenkään tehneet minusta antiamerikkalaista, eihän käsite kuten sanottu ole mielekäs. Luullakseni kokemus auttoi minua kuitenkin kehittämään vastustuskykyäni propagandistisille vaikutusyrityksille. Prosessi oli kuitenkin hidas. Kirjoitin vuonna 1966 valmistuneen graduni aiheesta Yhdysvaltain ulkopolitiikka kommunistimaihin nähden (ks. artikkeliani "Neuvostoliitto Yhdysvaltain ulkopolitiikassa toisen maailmansodan jälkeen", Mitä-Missä-Milloin 1968, ss.113-121). Ote ei ollut vielä kovin kriittinen, sillä olin jossain määrin John F. Kennedyn synnyttämien illuusioiden vallassa. Luulin Kennedyn edustavan uutta aikakautta Yhdysvaltain ulkopolitiikassa.

Vasta opiskeluvuosieni jälkeen aloin lukea kriittisempää kirjallisuutta Yhdysvaltain historiasta ja ulkopolitiikasta. Sittemmin seurasin suurella mielenkiinnolla Yhdysvaltain ilmapiirin muutosta. Vietnamin sota herätti niin monet amerikkalaiset miettimään maansa roolia maailmassa. Vaikka en enää ole saanut tilaisuutta vierailla maassa, ymmärsin, että kokemani maa ei enää ollut samanlainen kuin vaihto-oppilasvuotenani. Monien amerikkalaisten toisinajattelijoiden teosten lukeminen on auttanut minua ymmärtämään Yhdysvaltain historian todellisuutta. Se on jotakin aivan muuta kuin esimerkiksi suomalaisten "Yhdysvaltain ystävien" kuvittelema "todellisuus". Tuo historia on kiehtovaa myös siksi, että se on jotakin aivan muuta kuin mitä meille enimmäkseen tyrkytetään.

Takaisin jazziin. Paluumatkalla Kaliforniasta Eurooppaan kansainvälinen ryhmämme viipyi taas joitakin päiviä New Yorkissa. Vietimme yhden illan pienellä porukalla kuuluisassa Half Note -jazzklubissa. Ilta oli mieleenpainuva, sillä musiikista vastasi legendaarisen pianistin Lennie Tristanon yhtye. Siinä soittivat altisti Lee Konitz ja tenoristi Warne Marsh. En enää muista, ketkä olivat bassossa ja rummuissa. Minulla on kuitenkin kokoelmissani CD nimeltä Lee Konitz Live at the Half Note (Verve), joka on äänitetty helmi- ja maaliskuussa 1959. Siinä Konitzin ja Marshin kanssa soittavat basisti Jimmy Garrison ja rumpali Paul Motian. Kenties he olivat läsnä myös tuona iltana kesällä 1960. Pianisti tällä levyllä on Bill Evans. Half Note on jo historiaa. (Tässä Half Notessa tehdyssä tv-ohjelmassa rumpali ei näytä olevan Motian, eikä valkoinen basisti selvästikään ole Garrison.)

Nykyään täällä Espanjassa aloitan "antiamerikkalaisen" päiväni panemalla levylautaselle jonkin esimerkin amerikkalaisen kulttuurin annista, useimmiten pianojazzia. Hiljattain löysin internetistä San Franciscossa toimivan hienon jazzradioaseman KCSM. Asema on täysin ei-kaupallinen, osittain kuuntelijoiden rahoittama. Se ei radioi sen enempää mainoksia kuin uutisiakaan. Sääraportin juontaja tekee vilkaisemalla ulos ikkunasta. Juontajat ovat jazzmusiikin asiantuntijoita. Asemalla on maailman kolmanneksi suurin jazzlevykokoelma, suuri osa siitä vinyylejä. Kotona ollessani kuuntelen asemaa tuntikaupalla, asema on äänessä ympäri vuorokauden. Sammutettuani tietokoneen nukahdan iltamyöhällä tavallisesti amerikkalaisen musiikin säveliin, usein kyseessä on basisti Charlie Hadenin hieno levy American Dreams, jonka yksi hieno raita on "America the Beautiful".

Yhdysvaltain kulttuurissa on monia muitakin piirteitä, jotka koen positiivisina. Amerikkalainen todellisuus on moni-ilmeistä ja monessa suhteessa ristiriitaista. Amerikkalaisten enemmistö ei pidä maansa eliitin pyrkimyksistä hallita maailmaa. Siksi tekee kipeää lukea suomalaisten "Yhdysvaltain ystävien" vääristynyttä kuvaa maan kansainvälisestä roolista. He eivät ymmärrä, että amerikkalainen valtaeliitti on jo kauan ollut sodassa kaikkea sitä vastaan, mikä amerikkalaisissa perinteissä on parasta. Samalla kun tämä eliitti yrittää hallita väkivalloin koko maailmaa, se kääntyy yhä rajummin oman väestön etuja vastaan. Ei ihme, että mielipidetutkimukset osoittavat amerikkalaisten enemmistön uskovan maan hallituksen edustavan vain eliitin etuja. Amerikkalaisten enemmistö tietää, ettei hallitus edusta kansaa, vaan auttaa ennen kaikkea varakasta väestönosaa sen vaurauden jatkuvassa kasvattamisessa. Tämän eliitin jälkikasvua ei juuri tapaa uhraamassa henkeään Irakissa tai Afganistanissa. "Isänmaallisuuden" vaarat jätetään muiden kannettavaksi.

 

Lue myös:

Vieraile arkistossa: Yhdysvallat, Noam Chomsky, Edward Herman, Gabriel Kolko, Howard Zinn

 

[home] [archive] [focus]