Ydin 1/2018 **** 11.3.2018 **** Etusivulle

Menneisyyden haamuja Iberian niemimaalla

Hannu Reime

Mellakkapukuiset poliisit pamputtavat ihmisiä äänestyspaikoilla tai raahaavat uurnille pyrkiviä pitkin katuja. Kypäräpäiset voimamiehet yrittävät anastaa uurnat vaalihuoneistoista, ja joitakin äänestäjiä hakataan verille asti. Ihmiset huutavat ja raivoavat hakkaajilleen, mutta eivät vastaa poliisin väkivaltaisiin provokaatioihin väkivallalla, vaan pysyvät yhtä kaikki rauhallisina.

Ollaanko tässä Erdoganin Turkissa? Tai ehkä Putinin Venäjällä? Ei, Barcelonassa, yhdessä Länsi-Euroopan vauraimmista ja kehittyneimmistä metropoleista. Väkivaltaiset monsterit ovat valtion turvallisuusjoukkoja, heidän rauhallisina pysyvät uhrinsa katalonialaisia äänestäjiä, jotka kannattavat alueen eroamista Espanjan kuningaskunnasta tai ainakin puolustavat katalonialaisten itsensä oikeutta päättää asiasta.

Videonpätkiä yrityksistä estää äänestäminen väkivalloin esitettiin TV-uutisissa ympäri maailmaa lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2017, kun Espanjaan kuuluvan Katalonian asukkaat äänestivät alueen itsenäistymisestä. Kansanäänestyksessä, jonka oli järjestänyt Katalonian aluehallinto Generalitat, oli mahdollisuus vastata kyllä tai ei kysymykseen, haluatteko, että Kataloniasta tulee itsenäinen tasavalta. 92 prosenttia äänestäneistä vastasi kyllä. Kovin vilkkaasti eivät Katalonian asukkaat kuitenkaan äänestäneet: vain 43 prosenttia kävi uurnilla.

Espanjan keskushallitus Madridissa ja erityisesti kovan linjan konservatiivinen pääministeri Mariano Rajoy ja hänen Kansanpuolueensa olivat tuominneet kansanäänestyksen laittomaksi ja todenneet, ettei äänestyksellä ole mitään vaikutusta hallituksen politiikkaan. Tällaisten vakuutusten valossa saattaa näyttää oudolta, että hallitus kuitenkin turvautui koviin otteisiin estääkseen äänestyksen. Madridissa pelätään sittenkin katalaanien nationalismia.

Myöhemmin lokakuussa aluehallinnon johtaja Carles Puigdemont antoi itsenäisyysjulistuksen Katalonian parlamentissa, mutta ilmoitti samalla, että sitä ei panna heti toimeen. Madrid vastasi tähän turvautumalla Espanjan perustuslain pykälään 155, jonka mukaan keskushallitus voi kumota alueellisen autonomian, jos aluehallinto toimii Espanjan yleistä etua vastaan. Samalla joitakin johtavia katalaaninationalisteja pidätettiin. Puigdemont pakeni Brysseliin.

Kumotessaan Katalonian autonomian Madrid ilmoitti samalla, että alueella järjestetään uudet alueparlamentin vaalit joulukuussa. Keskushallitus toivoi, että itsenäisyysmieliset menettäisivät enemmistönsä parlamentissa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Itsenäisyyttä kannattavat puolueet säilyttivät niukan enemmistönsä. Vaalit eivät ratkaisseet Katalonian kriisiä: niissä ei toteutunut Madridin toive siitä, että katalaanien itsenäistymiskohokas lätistyisi pannukakuksi omia aikojaan.

Espanjan keskushallitus on syyttänyt itsenäisyysmielisiä katalaaneja vastuuttomuudesta tai suorastaan tulella leikkimisestä. Vastuu koko kriisistä kuuluu kuitenkin suureksi osaksi pääministeri Rajoylle ja hänen puolueelleen. Ollessaan oppositiossa viime vuosikymmenellä Rajoy vei Espanjan perustuslakituomioistuimeen jo neuvotellun ja kuninkaan allekirjoittaman uuden lain Katalonian autonomiasta. Tuomioistuin, läpikotaisin poliittinen elin päinvastaisista väitteitä huolimatta, totesi, että lakiin sisältyy perustuslain vastaisia kohtia. Tämä herätti syvää tyrmistä Kataloniassa. Itsenäisyyden kannatus, joka aikaisemmin oli ollut noin kymmenesosan luokkaa, nousi yli neljäänkymmeneen prosenttiin.

Nationalismia ja šovinismia

Iberian niemimaan koilliskulmassa ovat nyt törmänneet yhteen katalonialainen ja espanjalainen nationalismi, molemmat menneisyyden aaveita, joiden olisi luullut tulleen karkotetuiksi 21. vuosisadalla. Espanjalaiseen nationalismiin sisältyy lisäksi aimo annos kansalliskiihkoa, joka osaksi on kaikua Espanjan kauan, kauan sitten menettämästä imperiumista ja suurvalta-asemasta.

Läheisimmän taustan tällaiselle šovisnismille muodostaa Francon diktatuuri, jonka ideologisiin peruspilareihin kuului sisällissodan jälkeen Espanjan valtion jakamattomuus. Katalaanien ja baskien kaltaisten vähemmistökansallisuuksien oikeudet kiellettiin kokonaan Francon kuolemaan, vuoteen 1975, saakka. Franco on nyt ollut kuolleena yli 40 vuotta, mutta caudillon perintöä enemmän tai vähemmän hellivä oikeisto ei vieläkään pysty myöntämään sitä, että Espanja on tosiasiassa monikansallinen valtio.

Espanjan siirtyminen poliittiseen demokratiaan 1970-luvun lopulla oli kompromissi maan alta nousseiden demokraattisten voimien ja vanhan vallan välillä. Vahvan työväenliikkeen ansiosta perustuslakiin kirjattiin jopa joitakin sosiaalisia oikeuksia, ja vähemmistökansat saattoivat siitä lähin kehittää omia tapojaan ja koululaitostaan pelkäämättä vainoa ja sortoa. Kataloniassa ja Baskimaassa paikallinen kulttuuri nousikin täyteen kukoistukseen, kun katalaania ja baskin kieltä voitiin viljellä ja käyttää esteettä. Myös Luoteis-Espanjan Galiciassa puhuttavan galegon käyttö yleistyi.

Samalla monarkia kuitenkin säilytettiin. Espanja määriteltiin yhtenäisvaltioksi, jonka alueille myönnettiin verraten laaja itsehallinto. Toisaalta se, että Espanjan kaikkien historiallisten alueiden asema määriteltiin samalla tavoin, peitti sen tosiasian, että Katalonia ja Baskimaa selvästi eroavat kulttuuriltaan Espanjan kastiliankielisistä osista.

Järkevää ja oikeudenmukaista

Katalonialaisten itsemääräämisoikeuden tunnustamisesta ja Espanjan hallituksen jääräpäisyyden tuomitsemisesta ei kuitenkaan seuraa sitä, että Katalonian itsenäistyminen olisi järkevää, ongelmatonta ja oikeudenmukaista. Ainakin puolet, luultavasti enemmänkin, katalonialaisista vastustaa itsenäistymistä ja monesta eri syystä pitää Espanjan hajoamista huonona, jopa vaarallisena asiana.

Joidenkin itsenäisyyttä kannattavien argumentti, jonka mukaan ahkera ja vauras Katalonia elättää laiskaa ja siitä syystä köyhää Espanjaa, kuuluu samanlaisiin väitteisiin kuin ne, joilla Jugoslavian hajoamista perusteltiin 1990-luvun alussa. Samaa argumenttia käyttävät myös ne paikalliset äärioikeistolaiset, jotka haluaisivat irrottaa Pohjois-Italian tai Belgian Flanderin itsenäisiksi valtioiksi.

Katalonian parlamentissa itsenäisyyttä kannattaa kolme puoluetta. Brysselissä edelleen oleskeleva Carles Puigdemont johtaa useiden porvarillisten puolueiden muodostamaa ryhmittymää Yhdessä Katalonian puolesta (Junts per Catalunya). Puigdemontista tuli itsenäisyyden vahva kannattaja osin opportunistisista syistä. Maailmanlaajuisen talouskriisin iskettyä viime vuosikymmenen lopulla hänen puolueensa ajoi tiukan rahan ohjelmaa ja menetti näin kannatustaan, jota voi nyt kasvattaa nationalismilla.

Katalonian tasavaltalainen vasemmisto (Esquerra Republicana de Catalunya) on itsenäisyyspuolueista historiallisesti merkittävin. Puolue perustettiin Espanjan toisen tasavallan aamunkoitteessa keväällä 1931. Esquerran tunnetuimpia poliitikkoja oli Kataloniaa sisällissodan aikana johtanut Lluís Companys, jonka Francon ”oikeusjärjestelmä” teloitti vuonna 1940.

Kolmas itsenäisyyttä voimakkaasti ajava ryhmä on radikaalivasemmistolainen CUP (Candidatura d'Unitat Popular). Sen illusorisena haaveena on itsenäinen sosialistinen Katalonian tasavalta.

Itsenäisyyttä vastustavista puolueista menestyi joulukuun vaaleissa parhaiten uuden yleisespanjalaisen Ciudadanos ('kansalaiset') –puolueen katalonialainen haara. Tästä oikeistoliberaalisesta puolueesta on tulossa espanjalaisen nationalismin vankka tukipylväs. Puolueen menestys Kataloniassa kertoo siitä, että itsenäisyyttä myös vastustetaan laajalti. Ciudadanos ei myöskään ole korruptiosyytösten kohteena kuten pääministeri Rajoyn Kansanpuolue.

Talouskriisin nostattaman liikehdinnän yhteydessä syntyneet uudet vasemmistoryhmät (Podemos, Catalunya en Comú) kannattavat katalonialaisten oikeutta päättää omista asioistaan, mutta vastustavat alueen irtautumista muusta Espanjasta. Kansanpuoluetta ja muita šovinisteja ne kutsuvat monarkistiseksi blokiksi. Barcelonan edistyksellinen pormestari Ada Colau on samalla varoittanut nationalisteja yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen vaaroista.

Iberian federaatio ja Euroopan yhdysvallat

Katalonian ja Espanjan keskushallituksen väliseen kriisin olisi tuskin ajauduttu, elleivät demokraattiset voimat olisi joutuneet tekemään kompromisseja francolaisten kanssa 40 vuotta sitten. Jos Espanjasta olisi muodostettu todellinen liittovaltio, olisi myös katalonialainen nationalismi jäänyt marginaaliseksi äärimmäisyysliikkeeksi.

Historiaa ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa rakentavalla tavalla ilman toisensa poissulkevia nationalismeja ja niihin kuuluvaa hysteriaa. Ehkä tulevaisuudessa Espanjan tasavalta ja Portugali voivat yhdistyä Iberian federaatioksi, jossa niemimaan kansallisuuksilla – kastilialaisilla ja muilla espanjankielisillä, portugalilaisilla, katalaaneilla, galicialaisilla ja baskeilla – olisi samat tasa-arvoiset demokraattiset ja kansalliset oikeudet eikä mikään kansakunta pyrkisi hallitsemaan toisia.

Jos mielikuvitustaa haluaa jatkaa tästä eteenpäin, niin Iberian federaatio voisi olla luonteva osa Euroopan yhdysvaltoja, demokraattista liittovaltiota, jossa asioista päätetään läheisyysperiaatteen mukaan: niin alhaalla kuin mahdollista ja niin ylhäällä kuin välttämätöntä. Voisiko sellainen toteutua kapitalistisen tuotantotavan vallitessa? Itse en sellaiseen kovin vahvasti usko. Skeptisyyteen on tältä osin vankkoja perusteita.

18.2.2018

Lue myös:

Arkisto: Hannu Reime, Espanja

 

 

[home] [archive] [focus]