4.5.2007 4.5.2007
Tapani Lausti
Porvarihallituksen muodostaminen on lisännyt Suomen Nato-jäsenyyden ajajien intoa. Uuden hallituksen toivotaan viimein ajavan Suomen Naton jäseneksi. Suomen Nato-edustuston entinen päällikkö Leif Blomqvist vaatii, että "uusi eduskunta ja hallitus vihdoin aloittavat kansalaisten informoimisen ja siten tien tasoittamisen Naton jäsenyydelle". ("Suomen kiirehdittävä Nato-ratkaisua", Suomen Kuvalehti, 5.4.2007)
Blomqvist kirjoittaa myös: "Tuskailu [Nato-]option parissa alkanee herättää ihmetystä, kenties lievää huvittuneisuutta Suomen kumppanimaissa."
Martti Ahtisaari käytti hiljattain samaa sävyä: "Minusta Suomen täytyisi olla kaikissa niissä kansainvälisissä järjestöissä, joissa läntiset demokratiat ovat mukana. Se alkaa kohta pikkuhiljaa herättää huomiota, että me puutumme siitä joukosta. Tämä on asia, joka kuitenkin jossain vaiheessa joudutaan katsomaan." ("Ahtisaari: Ulkopolitiikkaan ei näkyvissä muutoksia", YLE Uutiset 18.4.2007)
Blomqvist ja Ahtisaari samaistuvat täysin johtavien teollisuusmaitten eliittien maailmankuvaan. Heitä harmittaa Suomen kansan "tyhmyys" Nato-asiassa. Suomalaisille pian nauretaan, he varoittavat. Siksi suomalaisia on ryhdyttävä "informoimaan" ja "tietä tasoittamaan" Naton jäsenyydelle. Kyse on siis heidän mukaansa vain kansan tietämättömyydestä.
Hiljattain Helsingissä pidetyillä Mediapäivillä henki oli sama. Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen sanoi: "Media on päästänyt poliittisen eliitin kuin koira veräjästä. Emme ole kyenneet prässäämään poliittisia vastuunkantajia kunnolla, mitkä ovat keskeiset perustelut sille, että Suomi pysyy Naton ulkopuolella." (Katri Kallionpää: "Päätoimittajat: Media päästi poliittisen eliitin kuin koiran veräjästä", Helsingin Sanomat, 15.4.2007)
"Emme ole pystyneet ajamaan hyvää, vahvaa, tenttivää journalismia. Perimmäisiä vastuita ei haeta", Virkkunen sanoi.
Helsingin Sanomien raportin mukaan Aamulehden vastaava päätoimittaja Matti Apunen oli Virkkusen kanssa samaa mieltä: "Vain Nato-jäsenyyden kannattajia on vaadittu todistamaan, mitä jäsenyys edellyttää. Kukaan ei tee laskelmaa, mitä ulkopuolelle jääminen merkitsee", hän sanoi.
Tilaisuudessa mukana olleen Max Jakobsonin mukaan monet ovat Natoa vastaan vain kriittisyydestä Amerikkaa kohtaan. Hän ja päätoimittajat katsoivat, että suomalaisessa mediassa Yhdysvaltoihin suhtaudutaan usein populistisen kielteisesti.
"Valitettavan usein näkee Yhdysvaltain demonisointia. Johtopäätökset ovat olemassa jo ennen analyysiä", Apunen totesi.
Hän vertasi median asennetta amerikkalaisen kohudokumenttien tekijän Michael Mooren tapaan lähestyä asioita. "Se on poliittista ilveilyä, jota ei pidä sekoittaa kritiikkiin. Toivoisin, että pääsisimme laadukkaampiin argumentteihin."
Virkkusen mielestä media keskittyy helposti vain arvostelemaan presidentti George W. Bushin hallintoa, kun taas Yhdysvaltain arkielämästä tiedetään liian vähän.
Jakobson toivoi enemmän kirjoituksia Yhdysvaltain taloudesta, monipuolisesta kulttuurista sekä yliopistoista, jotka ovat eurooppalaisia yliopistoja selvästi edellä.
Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan kohdistetun kritiikin leimaaminen "populistiseksi kielteisyydeksi", "demonisoinniksi" ja "poliittiseksi ilveilyksi" osoittavat, miten vaikeata asiallinen keskustelu asiasta on. Tottakai Yhdysvaltojen kulttuuri on monipuolista ja maassa on korkeatasoisia yliopistoja, mutta mitä se tähän kuuluu. Tottakai on mahdollista ihailla monia amerikkalaisen elämän piirteitä, mutta eihän näin saada Yhdysvaltain ulkopolitiikan rikoksia tekemättömiksi.
Jakobson, Virkkunen ja Apunen varmaankin pitäisivät arvostettua yhdysvaltalaista historioitsijaa Gabriel Kolkoa "poliittisena ilveilijänä", jos lukisivat otteen hänen uudesta kirjastaan The Age of War: The United States Confronts the World: "Yhdysvaltain johtajat eivät luo rauhaa tai turvallisuutta sen enempää kotona kuin ulkomailla. Totuus on päinvastainen: maan väliintulot ovat olleet vahingollisia ja sen ulkopolitiikka on ollut katastrofi. Amerikkalaiset ja ne kansat, jotka ovat olleet perättäisten hallitusten pyrkimysten kohteina, voisivat paremmin, jos Yhdysvallat ei tekisi mitään, sulkisi ulkomailla olevat sotilastukikohtansa ja vetäisi pois laivastonsa kaikkialta ja sallisi muun maailman etsiä omia ratkaisujaan. Kommunismi on kuollut ja Eurooppa ja Japani ovat niin vahvoja, että ne voivat huolehtia omista eduistaan. Yhdysvaltain on sopeuduttava näihin tosiasioihin. Mutta jos se jatkaa samaan tapaan kuin viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana ja tavoittelee pröystäilevään ja irrationaaliseen tapaansa maailman hallitsemista, syntyy yhä syvempiä kriisejä ja monet kansakunnat ja sen omat kansalaiset syöstään sotiin ja sekasortoon. Ja se epäonnistuu yhä uudelleen, sillä yksikään valtio, joka on lähtenyt sotaan viime vuosisatojen aikana ei ole päässyt haluamiinsa tavoitteisiin, vaikka niiden eteen on uhrattu niin paljon verta, intohimoa ja resursseja. Ne voivat tuottaa vain loputonta kärsimystä ja kaikenlaisia hallitsemattomia seurauksia." (Ks. The Age of Perpetual Conflict, LewRockwell.com, 1.2.2007)
Yhdysvaltain eliittimielipiteitä myötäilevät suomalaiset Nato-ideologit uskovat Washingtonin pyrkivän ulkopolitiikallaan maailman demokratisoimiseen. George W. Bushin otteita he pitävät kiusallisena poikkeuksena tässä hyvää tarkoittavassa politiikassa. Miljoonien ihmisten silmät ovat kuitenkin avautuneet tarkastelemaan alastonta totuutta: Yhdysvaltain ulkopolitiikan tuhoisia seurauksia toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella. Vain vahvat ideologiset silmälasit estävät tämän totuuden näkemisen.
Ks. myös:
Vieraile arkistossa: Yhdysvaltain politiikka, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Nato