15.8.2005
15.8.2005
Tapani Lausti
Markku Kangaspuro & Teemu Matinpuro (toim.), Suomi ja Nato: Eurooppalaisia näkökulmia sotilasliitosta. Like 2003.
Sotilasasiantuntijat ja geopoliitikot ovat kaikessa viisaudessaan analysoineet turvallisuuden käsitettä Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Käytännössä turvallisuutta on sitten etsitty toimin, jotka ovat horjuttaneet entisestään olojen vakautta eri puolilla maailmaa. Valtavalle määrälle ihmisiä on aiheutettu mittaamattomia kärsimyksiä niin Balkanilla, Afganistanissa kuin Irakissa. New Yorkin, Madridin ja Lontoon terrori-iskujen jälkeen läntiset eliitit ovat hapuilleet jotakuinkin pimeässä yrittäessään etsiä tietä turvallisempiin oloihin. Washingtonissa ja Lontoossa ei haluta tunnustaa, miten niiden oma väkivalta lietsoo vihaa ja terrorismia.
Ei siis ihme, että kansalaisten usko johtajiinsa horjuu. Tony Blair joutui perääntymään, kun brittien selvä enemmistö torjui hänen tulkintansa, jossa Irakin tapahtumien yhteyttä Irakin miehitykseen vähäteltiin. Amerikkalaisten enemmistö katsoo maan presidentin vieneen maan sotaan valheellisin perustein. Niinikään enemmistö uskoo Irakin miehityksen tehneen maan entistäkin alttiimmaksi terrori-iskuille.
Läntinen turvallisuusyhteisö on hajonnut sisäisiin erimielisyyksiin. Nato on osoittautunut hyödyttömäksi organisaatioksi meneillään olevassa kriisissä, vaikka sen ideologit yrittävätkin vakuutella sen kykenevän muuntumaan erilaisten kriisien hallintajärjestöksi. Kansalaiset saattavat hyvinkin alkaa vetää johtopäätöksiä, jotka syöksevät hallitsevat eliitit ennennäkemättömään uskottavuuskriisiin. Valtamedian kesyys hidastanee kuitenkin tätä prosessia.
Vaikka Suomi ja Nato –kirja ilmestyi jo kaksi vuotta sitten, sen lukeminen on julkaisemisen jälkeisistä uusista tapahtumista huolimatta edelleen hyödyllistä. Naton uskottavuuskriisin ainekset tulevat kirjassa hyvin esiin. Kirjan monet luvut osoittavat turvallisuuspoliittisen ajattelun näennäisestä kriisinhallintapainotteisuudestaan huolimatta perustuvan vauraiden maiden eliittien omaneduntavoitteluun ja piittaamattomuuteen kansainvälisestä oikeudesta.
Kansainväliseen järjestelmään onkin levinnyt entistäkin syvempi laittomuuden tila. Yhdysvallat on aina harjoittanut ulkopolitiikkaansa kansainvälisestä oikeudesta piittaamatta, mutta nyt omaneduntavoittelun alastomuus on entistäkin räikeämpää. Selvää on myös, kuten Heikki Patomäki osoittaa luvussa "Kohti imperiaalista maailmanjärjestystä?", ettei Nato sovella laillisuusperiaatteita kansainvälisiin suhteisiin. (s. 17)
Maailmaa tarkastellaan ennen kaikkea ideologisten silmälasien läpi. Näin Patomäki: "Ainoa selitys, joka Naton keskusteluissa on annettu kaaoksen, kriisien ja etelästä tulevan väkivallan — ja myös ohjusiskujen — akuutille mahdollisuudelle, on tulkinta läntisen modernisaation epäonnistumisesta varsinkin arabimaailmassa. Oletuksena on, että on vain yksi yleispätevä kehityspolku, joka vie kohti läntistä (angloamerikkalaista) mallia. Kehittyminen ei ole väistämätöntä, mutta poikkeaminen tästä ainoasta mahdollisesta kehityspolusta on yksinkertaisesti epäonnistumista." (s. 29)
Patomäki toteaakin, että "[g]lobaalisesta näkökulmasta Nato on pikemminkin turvattomuuden kuin turvallisuuden tuottaja". (s. 51) Tästä huolimatta Suomen Natolle myötämieliset piirit hokevat Naton olevan ainoa vakava, turvallisuuden takaamiseen kykenevä järjestö. Suomalaisesta keskustelusta Patomäki toteaakin, että siinä "ei yleensä esitetä selkeitä argumentteja, vaan hivutetaan epäsuorien vihjailujen ja puolinaisten retoristen kuvioiden kautta keskustelua kohti Nato-jäsenyydelle myönteisempää kantaa". (s. 16)
Viimeaikaiset kokemukset Naton käytännön toimista ovat puistattavia. Kun sotilasliitto lähti sotaan Serbiaa vastaan, se perusteli toimintaansa humanitaarisilla syillä. Tuoreet raportit Kosovosta kertovat karmeaa kieltään täydellisestä epäonnistumisesta olojen rauhoittamisessa. (Ks. Christopher Deliso: Europe's New Terror Profile and the State of Play in the Balkans, balkananalysis.com, 8 August 2005) Lassi Heininen kysyykin Suomi ja Nato -kirjassa, "mitä muuta sodalla todella saavutettiin paitsi inhimillistä kärsimystä, suurta aineellista tuhoa ja sitä seurannutta miinojen raivausta ja talojen uudelleen pystyttämistä, jälleenrakennusta." (s. 230)
Järkevästi ajatellen ei ole mitään mieltä turvautua Naton sotilasstrategien kaavailuihin. Missä kriisejä puhkeaakin, nämä miehet tilaisuuden saadessaan mitä todennäköisemmin pahentaisivat tilannetta. Voi vain pitää surkuhupaisana Kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen yritystä vakuuttaa, että terrorismin uhatessa Nato voisi taata Suomen turvallisuuden.
Suomalaisten pitäytyminen liittoutumattomuuteen jättäisi maallemme edes tilaa toisenlaiselle aktiiviselle roolille kansainvälisessä politiikassa. Suomi ja Nato –kirjassa Andrew Newby ja Gavan Titley pitävät hämmentävänä, että vallanpitäjät näyttävät "innokkailta vaihtamaan sopusuhtaisen ja silloin tällöin hyvin keskeisen liittoutumattomalla diplomatialla vaikuttamisen sotilasliiton laajaan syliin. Kun on kerran liittouduttu, näille kansakunnille nyt avoimet kansainväliset tehtävät katoavat…" (s. 179-180)