Ydin, 2/1999
Ydin, 2/1999
Tapani Lausti
Suomalaista Nato-jäsenyyskeskustelua käydään perin viattomista lähtökohdista. Pohjois-Atlantin liittoa luonnehditaan luotettavaksi rauhan turvaajaksi ja demokratian puolustajaksi. Jäsenyys nähdään enemmän tai vähemmän pragmaattisena kysymyksenä. Vain harvat varoittavat Naton jäsenyyden vaaroista. Tuskin kukaan kiinnittää huomiota amerikkalaisen rauhanliikkeen ja vasemmiston analyyseihin, joiden mukaan Naton jäsenmäärän kasvattamisessa ja toiminta-alueen laajentamisessa on kysymys voimapolitiikasta, taloudellisista voitoista ja Euroopan pitämisestä Yhdysvaltain hegemonian alla.
Vaikka Euroopassa puhutaan paljon itsenäisestä puolustusroolista, Yhdysvallat ei varmaankaan luovu maailmanjohtajan elkeistä. Puolan, Unkarin ja Tshekin Nato-jäsenyyden myötä Yhdysvallat saa uusia kuuliaisia liittolaisia, jotka heikentävät Länsi-Euroopan mahdollisuuksia saada omaa ääntänsä kuuluviin. Washingtonin on entistä helpompi tyrmätä Euroopan maiden yrityksiä lisätä vaikutusvaltaansa Naton komentoelimissä.
Oireellista Naton laajentumisstrategialle on se, että Slovenia ja Romania on tässä vaiheessa jätetty ulkopuolelle. Syy saattaa olla yksinkertainen. Siinä missä Puola, Tshekki ja Unkari ovat asettuneet auliisti Yhdysvaltain määräysvaltaan, Slovenia on kytköksissä Saksaan ja Romania Ranskaan.
Naton laajentumisen hinta on korkea. Kustannukset rasittavat Euroopan maiden sosiaalibudjetteja. Uusien itäeurooppalaisten jäsenten on uudenaikaistettava aseistustaan. Innokkaimpia Naton laajentumisen kannattajia ovatkin suuret amerikkalaiset asevalmistajat, joille avautuu näin valtavia uusia markkinoita. Myös eurooppalaiset asetehtaat ovat kiinnostuneita laajentumisesta. Eurooppalaiset taloudet militarisoituvat.
YK:ta tungetaan taka-alalle
Nato-keskustelun viattomuus kätkee näkyvistä sen tosiasian, että liittoutuma on otteiltaan sumeilemattoman suurvallan talutusnuorassa. Yhdysvallat ajaa ennen kaikkea omia etujaan, usein seurauksista välittämättä. Tärkeätä tässä prosessissa on Naton käyttäminen Yhdistyneiden kansakuntien vaikutusvallan heikentämiseen. Washington ovat jo kauan vihannut YK:ta, koska sitä on vaikea pitää amerikkalaisen herran nuhteessa. Jos Nato kykenee maailman silmissä korvaamaan YK:n rauhan ylläpitäjänä, Washingtonin ote muusta maailmasta lujittuu.
Monet ovat toki huolestuneita tavasta, millä Naton toimintaa irrotetaan YK:n turvallisuusneuvoston päätäntävallasta. Eräät Euroopan maat, Saksa mukaanlukien, ovat tuoneet julki pelkonsa, että Natosta ollaan tekemässä maailmanpoliisia, joka astuisi YK:n tilalle. Näitä maita arveluttaa prosessi, jolla Yhdysvallat näyttää muokkaavan Natoa globaalisten strategisten etujensa työrukkaseksi.
Hätään kiirehti Bill Clintonin uupumaton apulainen Tony Blair, joka julisti, että tällainen väittely on “enemmänkin kuviteltua kuin todellista”. Blair haluaa Euroopan puolustusajattelun säilyvän “täysin yhdenmukaisena ja yhteensopivana”
Toinen Washingtonille tärkeä liittolainen tässä prosessissa on Espanja, joka ymmärtää pitkälle Yhdysvaltain politiikkaa. Espanjan hallitus toi hiljattain julki kantansa, jonka mukaan se ei katso Naton välttämättä tarvitsevan toiminnalleen YK:n siunausta.
Yleisesti näytetään uskottavan, että Nato osallistuisi Kosovon kriisin selvittämiseen epäitsekkäistä syistä. Balkanin tilanteen hallitseminen on kuitenkin Yhdysvalloille strategisesti tärkeätä. Sen pitkän tähtäimen tavoite alueen väkivaltaisuuksia seurattaessa on ollut entisen Jugoslavian alueen saaminen amerikkalaisen vaikutusvallan piiriin. Nato-joukkojen lähettäminen alueelle palvelee mitä todennäköisimmin ennen kaikkea näitä tarkoitusperiä. Yhdysvallat on koko Balkanin hajoamisprosessin ajan tunkenut Natoa YK:n tilalle alueen “rauhanturvaajana”. (Ks. Ydin 3-4/1997)
Yhdysvaltain aggressiivinen asenne on oireellista ajan hengelle.
Maan ulkoministeri Madeleine Albright varoitti Kosovon albanialaisia
valtuutettuja, että elleivät nämä allekirjoita Kosovo-sopimusta, Nato ei voi
pommittaa serbejä, jos nämä kieltäytyvät ratifioimasta sopimusta. Tähän on huomautettu,
että Wienin sopimuksen mukaan kansainvälinen sopimus ei ole pätevä, jos se on
aikaansaatu väkivallalla uhkaamisella. Jos diplomatia on joskus ainakin teoriassa
merkinnyt rauhanomaisen ratkaisun etsimistä kansainvälisiin konflikteihin, niin
nyt pommi-iskuja pidetään rutiininomaisena osana länsivaltojen — tai ainakin
Yhdysvaltain ja Britannian — kansainvälistä käyttäytymistä. Kaikki konfliktit
nähdään militaristisin silmin. Yhdysvallat on kehottanut Euroopan maita investoimaan
uudenaikaisimpaan elektroniseen aseistukseen tulevien konfliktien varalta. Mitä
tapahtuikaan kriisien ennaltaehkäisemiselle?
Irlantia painostetaan
Nato-painostuksen voimaa kuvaa puolueettomassa Irlannissa puhjennut väittely. Hallituspuolue Fianna Fáil on perääntynyt aiemmasta kielteisestä asenteestaan Natoon. Pääministeri Bertie Ahern ilmoitti yllättäen, että Irlannista tulee Naton rauhankumppani vuoden loppuun mennessä. Irlantilaiset kysyvät ihmeissään, onko asiasta käyty väittelyä muualla kuin Ahernin päässä. Sittemmin puhjennut lehtikirjoittelu on pohtinut Yhdysvaltain ja Naton tavoitteita.
Arvostettu kolumnisti Fintan O’Toole kysyi, miksi Irlannin olisi yht’äkkiä asetettava hyvät perinteet omaavat rauhanturvaajajoukkonsa Naton alaiseksi, etenkin kun tämä järjestö on maailman johtavien aseviejien hallitsema.
“Toisin sanoen Irlannin maine epäitsekkäänä rauhanturvaajana neljän vuosikymmenen aikana on alistettava vanhojen kylmän sodan ratsujen kiireiselle tarpeelle löytää uusi tekosyy rahan tuhlaamiselle heidän aseteollisuutensa hyväksi.”
O’Toole sanoi tällaisen rauhanturvaamisen valitsevan kohteensa Yhdysvaltain ja muiden länsivaltojen kansallisten etujen valossa.
“Joskus nuo kansalliset edut yhtyvät ihmiskunnan yleisiin etuihin. Joskus eivät. Ainoa mekanismi sen päättämiseksi, kummasta on kysymys, on pahasti puutteellinen mutta erittäin tarpeellinen Yhdistyneet kansakunnat.” (The Irish Times 5.2.1999)
Rauhankumppanuuden O´Toole näki vain Naton orwellilaisena naamiona.
Dublinilaisen Trinity Collegen Anthony Coughlan paheksui tapaa, jolla Irlannin armeijan upseerit ovat puuttuneet julkisuudessa poliittiseen keskusteluun suositellessaan mukaanmenoa rauhankumppanuusohjelmaan.
“Epäilemättä armeijan väki hamuilee itselleen rauhankumppanuuden avulla entistä hienompia ja kalliimpia asejärjestelmiä sekä lisämahdollisuuksia ylennyksiin, lisäpalkkioihin ja uusiin uranäkymiin.”
Coughlan teki pistämättömän yhteenvedon siitä, mistä on kysymys.
“Kylmän sodan päättyminen on ollut katastrofi aseiden valmistajille. Naton on keksittävä itsensä uudelleen huhtikuun 50-vuotispäivän lähestyessä. Rauhankumppanuus takaa tuottavia uusia asetilauksia ‘kumppanuusmaiden’ sotilasesikuntien uudenaikaistaessa ja yhdenmukaistaessa aseitaan Nato-standardien mukaisiksi.”
“Naton alueen laajentaminen Pohjois-Atlantin ulkopuolelle — lähi-itään, Itä-Eurooppaan ja Kaspianmeren alueelle — laajentaa Naton sotilaallis-poliittista hegemoniaa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Tämä kaivaa maata YK:n roolin alta rauhan globaalisena takaajana.” (The Irish Times 12.2.1999)
Irlantilaiset kommentaattorit ovat panneet merkille, miten Naton korkein johto on luonnehtinut rauhankumppanuusohjelmaan osallistuvia puolueettomia maita — Suomea, Ruotsia ja Itävaltaa — “entisiksi puolueettomiksi”.
Lontoo 11.3.1999
Juttu ilmestyi lyhennettynä