Kansan Tahto **** 14.9.2017 **** Etusivulle

Syyria ja vasemmisto

Hannu Reime

Syyrian sota on 2010-luvun tuhoisin ihmisten toisille ihmisille aiheuttama katastrofi. Puolet syyrialaisista on joutunut jättämään kotinsa kuluneen kuuden vuoden aikana. Heistä vajaa puolet on etsinyt turvaa Syyrian rajojen ulkopuolelta. Kuolleiden määrä lähenee puolta miljoonaa.

Sota alkoi maaliskuussa 2011 rauhanomaisena, uudistuksia vaatineena kansanliikkeenä osana laajempaa arabikevättä. Muutamassa kuukaudessa kansanliikkeestä kehkeytyi kansannousu ja lopulta vallankumous Bashar al-Assadin ja hänen perheensä johtamaa tyranniaa vastaan.

Kansanjoukot vaativat sekä poliittista demokratiaa että muutosta hallituksen uusliberalistiseen taloudenpitoon, joka oli avannut ammottavan kuilun köyhtyvän enemmistön ja superrikkaan hallitsevan luokan välille. Assadin suku oli ollut vallassa 1970-luvun alusta lähtien Basharin isän Hafiz al-Assadin kaapattua vallan Ba'ath-puolueen sisällä.

Vuosisadan vaihteessa kuollut isä-Assad johti Syyriaa diktatorisesti, mutta onnistui pitämään järjestelmän vakaana repression lisäksi myös eräänlaisen hyvinvointivaltion avulla. Hänen valtansa viime vuosina ja varsinkin Basharin aikana suunta muuttui hillitsemättömäksi hyvä-veli-kapitalismiksi.

Syyrian vallankumouksen tavoitteita kukistamaan nousi kaksi armotonta vastavallankumouksellista voimaa, toisaalta Assadin turvajoukot, jotka käyttäytyivät säälimättömän julmasti, ja toisaalta fanaattinen jihadismi, joka osaksi kaappasi käsiinsä hallituksen vastaisen liikkeen. Hallitus piti jihadisteja paljon parempina vihollisina kuin demokratiaa vaatinutta, alussa täysin rauhanomaista kansanliikettä. Jihadistitaistelijoita jopa vapautettiin vankilasta. Myöhemmin kuvaan ilmestyi Isis ”kalifaatteineen”. Kaikesta huolimatta osassa Syyriaa onnistuttiin pitämään pystyssä paikalliskomiteoihin nojaava demokraattinen hallinto, joka luotiin lähes spontaanisti vallankumouksen alussa.

Syyrian sota on oikeastaan sota, jota ulkopuoliset käyvät syyrialaisilla. Iran ja Venäjä pönkittävät Assadin valtaa, kun taas hallitusta vastaan taistelevan, löyhästi järjestäytyneen Vapaan Syyrian armeijan eri fraktiot ovat saaneet aseita ja apua Turkista, Qatarista, Saudi-Arabiasta ja jonkin verran Yhdysvalloista. Jokainen toimija haluaa vaikuttaa siihen, millaiseksi Syyria muodostuu sodan jälkeen.

Kuinka vasemmisto eri puolilla maailmaa suhtautuu Syyrian sotaan, ”kenen joukoissa se seisoo”? Osa vasemmistoa on kunniansa säilyttäen osoittanut solidaarisuutta Syyrian vallankumouksen alkuperäisille tavoitteille, mutta monet ovat olleet hiljaa. Toiset ovat valinneet Assadin hallituksen pienempänä pahana ja toiset jopa puolustavat sitä ”edistyksellisenä, imperialisminvastaisena” voimana. Yhdysvaltojen sanotaan pyrkivän hallituksen vaihtamiseen Syyriassa.

Tosiasiassa Syyrian sodan ulkoa tulleet osapuolet ajavat kukin omia intressejään, jotka ovat usein ristiriidassa myös liittolaisten tavoitteiden kanssa. Tällä hetkellä Yhdysvallat tukee Syyriassa kaikkein voimakkaimmin pohjoisen kurdijoukkoja siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat tehokkaimpia taistelijoita Isisiä vastaan. Kurdien tavoittelema autonomia olisi Turkille, Yhdysvaltojen tärkeälle Nato-liittolaiselle, pahin mahdollinen seuraus Syyrian sodasta.

Miksi vasemmiston pitäisi olla mukana geopoliittisissa peleissä? Niistä seuraa väistämättä valikoiva solidaarisuus, jossa uhrin arvo määräytyy sen mukaan, kuka hänen sortajansa sattuu milloinkin olemaan.

On mahdotonta ajatella, että vasemmistolaiseksi itsensä määrittelevä henkilö olisi suhtautunut myönteisesti Francisco Francoon 1930-luvulla tai Augusto Pinochetiin 1970-luvulla. Mutta 2010-luvulla näyttää näiden monstereiden syyrialainen hengenheimolainen Bashar al-Assad kelpaavan joillekin ”edistyksellisille” ihmisille.

 

Arkisto: Hannu Reime, Syyria, Lähi-itä, Noam Chomsky, Patrick Cockburn, Robert Fisk

 

[home] [archive] [focus]