YLE/Ajantasa 13.7.2006

Israelin kahden rintaman sota

Hannu Reime

Sitten on vuorossa torstai-iltapäivän kolumni. Hannu Reime pohdiskelee uutta väkivallan ja sodan kierrettä Lähi-idässä.

Israelin uuden johtavan puolueen Kadiman vaaliohjelmassa keväällä oli ulko- ja turvallisuuspoliittisena pääkohtana irrottautuminen. Se tarkoitti lähtemistä Gazasta ja osasta miehitettyä Länsirantaa samalla, kun Israel piirtäisi yksipuolisesti omat tulevat, pysyväksi ajatellut rajansa. Palestiinalaiset jätettäisiin omiin oloihinsa, kantoneihin tai oikeastaan reservaatteihin, joitten rajoja kontrolloisi ulkoapäin pääasiassa Israel.

Irrottautuminen oli Kadima-puolueen perustajan Ariel Sharonin ajatus. Kun Sharon vuodenvaihteessa sairastui vakavasti, hänen seuraajalleen Ehud Olmertille jäi ohjelman toteuttaminen maaliskuisen, odotettua tosin hieman pienemmäksi jääneen vaalivoiton jälkeen.

Irrottautumisella haluttiin ratkaista niin sanottu palestiinalaiskysymys, se, että Israelin valvonnassa on niin paljon Palestiinan arabeja, joita ei haluta etnispohjaisen juutalaisvaltion kansalaisiksi. Näin palautuisi rauha Pyhään maahan.

Viime kuussa alkanut tapahtumasarja on nyt johtanut siihen, että irrottautumisen ja olojen rauhoittumisen sijasta Israel käy kahden rintaman sotaa alueilla, joitten rajojen sisäpuolelta se kernaimmin haluaisi pitää armeijansa poissa: Gazassa ja Libanonissa. Kolme israelilaista sotilasta on nyt vihollisen vankina, yksi Gazassa ja kaksi Libanonissa, ja juuri heidän vapauttamisellaan on perusteltu sotatoimia Gazaa ja Libanonia vastaan.    

Ajatuksen neuvotteluista ja vankien vaihdosta pääministeri Olmertin hallitus on ainakin julkisissa lausunnoissaan torjunut ehdottomasti. Käydäänkö niitä jossakin vaiheessa ja jossakin paikassa salassa, on tietenkin toinen asia, mutta ainakin juuri nyt raskaat aseet puhuvat. Lähi-itä on taas liekeissä.

On helppoa ymmärtää — hyväksyminen on tietenkin eri asia — syyt, miksi Israel kieltäytyy ainakin virallisesti neuvottelemasta: neuvotteleminen olisi heikkouden osoitus, sillä Israelin armeija Tzahal on Lähi-idän vahvin. Se, että paljon heikommin aseistetut arabitaistelijat onnistuvat sieppaamaan Tzahalin sotilaita, on perin juurin nöyryyttävää. Monet Israelissa ajattelevat myös niin, että neuvottelut palestiinalaisen Hamasin ja libanonilaisen Hizbollahin kanssa, antaisivat legitimiteettiä eli laillista hyväksyttävyyttä näille terroristijärjestöiksi luokitelluille poliittisille liikkeille. Tällaisissa on tietenkin enemmän kysymys julkisuuskuvasta kuin todellisuudesta, mutta nykyisessä mediamaailmassa ne menevät helposti läpi.

Voimapoliittisten kysymysten lisäksi Israelin hallituksella onkin ongelmanaan taas kerran julkisuuskuva. Massiivinen sotavoiman — ennen kaikkea raskaitten aseitten — käyttö kolmen sotavangin vapauttamiseksi on jo nyt tuottanut kymmenittäin uhreja — heistä monet siviilejä — ja tuottaa lisää joka päivä, jos sotatoimet jatkuvat eikä kriisi ratkea jollakin muulla tavalla.

YK:n järjestöt varoittavat, että Gazaa uhkaa humanitaarinen katastrofi. Sveitsi, jolta harvoin kuulee kannanottoa polttaviin maailmanpoliittisiin kysymyksiin, arvostelee Israelia suhteettomasta voimankäytöstä vastatoimena oman sotilaansa vangitsemiseen tai palestiinalaisten Israelin puolelle ampumiin raketteihin. Sveitsi on niitten Geneven sopimusten valvojamaa, jotka toisen maailmansodan jälkeen solmittiin säätelemään sodankäyntiä, ja kannanotto on EU:n antamaa lausuntoa tiukempi. Israelilla on Gazassa ja nyt myös ja Libanonissa edessään ongelma, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan sitä, mistä käytetään nimitystä hasbara.

Heprean kielen substantiivi hasbara merkitsee sanakirjan mukaan selittämistä. Israelin ja palestiinalaisten pitkässä selkkauksessa sana on saanut aivan oman poliittisen merkityksensä, muuttunut eräänlaiseksi tekniseksi termiksi, jolla tarkoitetaan Israelin toimien esittämistä myönteisessä valossa. Kysymys on propagandasta, mutta koska tämä sana on saanut huonon kaiun totalitaaristen diktatuurien sortumisen jälkeen, ei propagandaa nykyisin enää kernaasti mainita muuten kuin kielteisessä mielessä. Hasbara taas ymmärretään myönteiseksi vaikuttamiseksi. Se on toisen osapuolen poliittista tiedottamista kiistassa, joka perimmältään koskee yhden pienen maa-alueen omistusta Välimeren itäisessä pohjukassa.

Hasbara on taas joutumassa kovalle koetukselle. Ei ole helppoa selittää parhain päin kollektiivista rangaistusta, joka kohdistuu lähes puoleentoista miljoonaan ihmiseen Gazassa: voimalaitoksen pommittamista ja sähkön katkaisemista puolelta alueen asukkaista, mistä on seurauksena uhkaava vesipula kuuman maan kuumimpaan vuodenaikaan. Yhtä vaikeaa on myös selittää parhain päin vaikkapa ohjuksen ampumista taisteluhävittäjästä asuintaloon kuten tapahtui toissa yönä. Palestiinalaiset lääkintähenkilöt kertovat, että hyökkäyksessä kuoli yhdeksän ihmistä, eikä näitten joukossa ollut iskun kohdetta, palestiinalaista terroristia.

Tunnettu israelilainen rauhanaktivisti Uri Avnery toteaa Gazan tapahtumista, että ”sota” on kansainvälisessä laissa määritelty tila vihollisten välillä, vihollisten, joitten on yhtä kaikki noudatettava toimissaan määrättyjä sääntöjä. Yli 80-vuotias Avnery haavoittui ensimmäisessä Israelin ja arabien sodassa 1940-luvun lopulla, ja hän siis tietää henkilökohtaisten kokemusten kautta, mitä on sota ja sodankäynti.

Tuoreessa artikkelissaan Gazan tapahtumista Avnery huomauttaa, että sotaan liittyy sellainenkin termi kuin ”sotavanki”. Korpraali Gilad Shalit otettiin sotavangiksi viime kuussa, ja sotavankeja ovat myös palestiinalaiset taistelijat Israelin vankiloissa. Kuitenkin Israelin hallitus määrittelee asiat niin, että Shalit kidnapattiin, ja että toisaalta palestiinalaiset vangit ovat rikollisia.

Uri Avnery kirjoittaa johtopäätöksenään, että Israelin hallitus on yksipuolisen irrottautumisen ja rajojen yksipuolisen piirtämisen lisäksi ottanut käyttöön kolmannen yksipuolisen asian: yksipuolisen sodan. Siinä vahvemmalla on kaikki sotaa käyvälle osapuolelle kuuluvat oikeudet, kun taas heikommalla ei ole mitään oikeuksia, Avnery kirjoittaa.  

Oikeudet eivät tietenkään ratkaise sotaa eivätkä ainakaan määrittele voimasuhteita. Sen tekevät aseet, ja Israel on siinä ylivoimainen. Uudet sotatoimet Libanonissa osoittavat kuitenkin, että palestiinalaiset eivät ole aivan yksin. Heillä on aseistettuja liittolaisia, joitten on taas kerran onnistunut viedä Israelin ja palestiinalaisten selkkaus entisen brittiläisen Palestiinan rajojen ulkopuolelle.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Robert Fisk, Moshé Machover

 

[home] [archive] [focus]