Arabikansojen ystävyysseura, AKYS 2/2013 **** 20.11.2013 **** Etusivulle

Egypti, Syyria ja Palestiina – Lähi-itä syyskuussa 2013

Hannu Reime

Ei ole helppoa hallita imperiumia ja maailmaa. Sen on Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama saanut todeta kesän ja alkusyksyn aikana 2013, kun poliittinen väkivalta ja kaaos näyttävät vain jatkuvan Lähi-idässä. Arabimaiden vallankumoukset ovat luoneet tilanteen, jonka hallinta on vaikeaa jopa maailman vahvimmalle valtiolle.

Heinäkuun lopulla Egyptin armeija syrjäytti vallasta presidentti Mohamed Mursin, islamistin, joka edusti maailmansotien välillä perustettua Muslimiveljeskuntaa. Syyskuussa korkein oikeus julisti veljeskunnan laittomaksi järjestöksi ja määräsi sen varat takavarikkoon.

Mursi oli valittu presidentiksi demokraattisissa vaaleissa Hosni Mubarakin diktatuurin kaaduttua kevättalven 2011 kansannousussa. Vaalin ratkaisevalla äänestyskierroksella, viime vuoden kesäkuussa, Mursi sai vähän yli puolet äänistä.

Islamistiehdokkaan voittoa verraten maallistuneessa Egyptissä on selitetty kahdella seikalla. Muslimiveljet ovat olleet Egyptin parhaiten järjestäytynyt poliittinen liike, jolla on takanaan vuosikymmenien kokemus niin laillisesta kuin maanalaisestakin poliittisesta toiminnasta. Muslimiveljien rinnalla muut puolueet ovat pelkkiä harrastelijoita.

Toinen syy Mursin valintaan oli se, että vastaehdokkaana oli asevoimien tukema entinen ilmavoimien komentaja Ahmed Shafiq, jonka sotilaat yrittivät nostaa armeijaan niin ikään nojanneen Mubarakin seuraajaksi. Hänen äänestämisensä oli vaikeaa monille niistä, jotka olivat olleet kaatamassa pitkäaikaista diktaattoria.

Mursin vastaista sotilaskaappausta helpotti se, että presidentin yksinvaltainen ja poliittista islamia suosinut vallankäyttö oli herättänyt laajaa vastustusta ja mielenosoituksia. Kaappauksen jälkeen muslimiveljet järjestivät omia joukkokokouksiaan, jotka armeija hajotti säälimättä. Yllättävän monet ”liberaalit” näyttivät hyväksyneen sotilaiden häikäilemättömän veriset otteet.

Egypti on neljänkymmenen vuoden ajan ollut Saudi-Arabian ohella Yhdysvaltojen tärkein arabiliittolainen. Niinpä presidentti Obama ei suostunut kutsumaan Mursin syrjäyttämistä vallankaappaukseksi, mikä amerikkalaisen lainsäädännön mukaan olisi pakottanut lopettamaan Egyptin saaman mittavan sotilasavun.

Egyptin armeijan pönkittäminen miljardein dollarein on hinta, jonka Yhdysvallat maksaa siitä, että rauhansopimus Israelin kanssa pysyy voimassa. Israelille on ensiarvoisen tärkeää, että Amerikan apu Egyptin armeijalle jatkuu, että mikään ei muutu, vaikka suurimman arabimaan presidentti onkin vaihtunut.

Muslimiveli Mursin vuoden mittainen presidenttikausi ei kyllä sekään missään vaiheessa uhannut yli kolmenkymmenen vuoden takaista Camp Davidin rauhansopimusta. Mursin ajasta koitui Israelille jopa hyötyä, sillä Gazaa hallitseva Hamas, Muslimiveljeskunnan palestiinalainen haara, on nyt katkaissut välinsä Syyrian hallitukseen ja Libanonin shiia-muslimien aseelliseen järjestöön Hizbullahiin.

Syyrian vallankumous militarisoitiin

Hamasin ja Hizbullahin erimielisyys johtuu Syyrian sisällissodasta. Tässä konfliktissa Hizbullah tukee reaalipoliittisista syistä presidentti Bashar al-Assadia , kun taas Assadin Ba'ath–puolueen hallintoa pitkään vastustaneet Syyrian muslimiveljet taistelevat oppositiossa. Syyrian sota on pakottanut myös Hamasin valitsemaan puolensa, ja niinpä se kannattaa syyrialaisia uskonveljiään ja hengenheimolaisiaan.

Sisällissota alkoi arabikevään innostamina mielenosoituksina Assadin diktatuuria vastaan. Hallitus reagoi niihin ankaralla repressiolla ja väkivallalla, jolloin konflikti militarisoitui. Samalla myös islamistien vaikutusvalta opposition riveissä kasvoi. Paikalliset fanaatikot saivat rinnalleen ulkomaisia al-Qa'idan taistelijoita, joita Syyria veti puoleensa aivan samoin kuin Afganistan ja Irak olivat tehneet aikaisemmin.

Oppositio sai ensimmäiset aseensa hallituksen joukoista loikanneilta sotilailta. Myöhemmin Turkki, Saudi-Arabia ja Qatar alkoivat toimittaa aseita Assadin vastustajille länsivaltojen hiljaisella siunauksella. Paljon raskaammin aseistettua hallitusta tukevat Venäjä ja Kiina.

Damaskoksen esikaupungissa elokuussa tehty myrkkykaasuhyökkäys ajoi presidentti Obaman ansaan, josta hänet pelasti venäläinen kollega Vladimir Putin. Obama oli ilmoittanut, että kemiallisten aseiden käyttö on se ”punainen viiva”, joka pakottaa Yhdysvallat puuttumaan Syyrian sotaan. Risteilyohjukset Välimerellä olivat jo melkein laukaisuvalmiina, kun asia ratkesi diplomaattisesti. Putin ilmoitti taivuttaneensa Syyrian presidentin luopumaan taistelukaasuista YK:n valvonnassa.

Vain yksi kukko tunkiolla

Palestiinassa mikään ei ole muuttunut. Israel jatkaa Länsirannan ja Itä-Jerusalemin laitonta asuttamista ja Gazan saartoa nimellisistä neuvotteluista, ”rauhanprosessin” jatkumisesta, huolimatta.

Israel on epäilemättä pettynyt siitä, että Obama ei laukaissutkaan ohjuksiaan Syyriaan. Israel ei kannata Syyrian sodan kumpaakaan osapuolta ja pitää parhaana sisällissodan jatkumista, kuten eräs entinen israelilainen diplomaatti sanoi. Tappakoot arabit toisiaan!

Eniten Israelin hallitusta huolestuttaa se, että Yhdysvaltojen ja Iranin suhteissa on nähtävissä varovaisia merkkejä paranemisesta Iranin uuden presidentin Hassan Rouhanin astuttua virkaansa. Iranin ydinohjelmakiistan rauhanomainen ratkaisu ei lainkaan miellyttäisi Israelin johtoa, joka on vuosien ajan ollut enemmän kuin innokas iskemään Iraniin. Lupaa amerikkalaisilta ei ole tähän mennessä saatu hyvistä yrityksistä huolimatta.

Kuten kuluneet vuosikymmenet ovat osoittaneet, Israel on pienestä koostaan huolimatta Lähi-idän voimakkain sotilasmahti. Se ei voi sietää riippumattomia kilpailijoita Lähi-idän geopoliittisella tunkiolla, jonne mahtuu vain yksi kukko.

Kenties Israelissa on myös haaveiltu siitä, että hyökkäys Iraniin loisi kaaoksen, jonka puitteissa ”palestiinalaiskysymys” voitaisiin ratkaista karkottamalla palestiinalaisia massiivisin joukoin Jordanin itäpuolelle. Näin saatettaisiin päätökseen vuoden 1948 etninen puhdistus.

Toivottavasti sellainen pysyy vain kansalliskiihkoisen myrkyn tuottamana hallusinaationa. Niin olisi parasta, ei vain palestiinalaisille, muille arabeille ja iranilaisille, vaan myös israelilaisille, Lähi-idän uudelle heprealaiselle kansakunnalle.

Israelilaisten oman turvallisuuden välttämätön ehto on, että heidän maansa lakkaa olemasta siirtokunta-asuttajavaltio ja merentakaisen imperialismin vahtikoira. Vain sitä kautta Israel voi integroitua tasaveroisena osapuolena ympäristöönsä, Lähi-itään.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Noam Chomsky. Robert Fisk, Moshé Machover

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter