YLE/Eurooppalaisia puheenvuoroja, 5.2.2009 **** Etusivulle YLE/Eurooppalaisia puheenvuoroja, 5.2.2009 **** Etusivulle
Esa Aallas
Esa Aallas esittelee brittiläisen lääkärikirjailija Ghada Karmin teosta. (Näytteet luki Minna Korhonen, ne on seuraavassa kursivoitu. Radioitua ohjelmaa oli hieman lyhennetty tästä alkuperäisestä käsikirjoituksesta.)
Vuodenvaiheessa raketit paukkuivat niin Suomessa kuin Lähi-idässä. Meillä koirien kauhuksi, Gazassa lasten ja vanhempien. Yhden uutisen mukaan Israel tappoi Hamas-johtajan kotiinsa, toinen kertoi raunioissa viruvista lapsista.
Israel tappoi Gazassa Hamasin ylimpään johtoon kuuluneen Nizar Rajjan kotiinsa ilma-iskulla kerrostaloon. Iskussa sai surmansa myös kaksi miehen neljästä vaimosta sekä neljä kahdestatoista lapsesta. Kovan linjan johtajan sanottiin kannattaneen itsemurha-iskujen aloittamista uudelleen Israeliin.
Pelastustyöntekijät kertoivat myös Israelin armeijan estäneen noutamasta raunioista neljään päivään lapsia, jotka viruivat kuolleiden äitiensä ruumiiden vierillä ilman ruokaa ja vettä.
Tällaisessa todellisuudessa saattaa tuntua idealistiselta utopialta pohtia, voisiko kaksikansainen valtio korvata nykyisen kuusi vuosikymmentä selkkauksesta toiseen edenneen juutalaisvaltion.
Jerusalemissa syntynyt, tyttönä pakolaiseksi vuonna 1948 Britanniaan lähtenyt Ghada Karmi yrittää kuitenkin osoittaa että tähän maailman ehkä vaarallisimpaan kiistaan voisi löytyä ratkaisu. Lääkäriksi valmistunut Karmi on Britanniassa tunnettu Israel-Palestiina –kiistan kantaaottava keskustelija. Hänen vuonna 2002 julkaisema, osin elämänkerrallinen teos In search of Fatima — Fatimaa etsimässä — tavoitti paljon lukijoita. Karmin uusimman teoksen Married to another man — Naitettu toiselle miehelle — nimeen liittyy tarina.
Kaksi Wienissä Itävallassa elänyttä rabbia vieraili Palestiinassa vuonna 1897. Juutalaiset uskonoppineet kokivat maan kauniiksi kuin morsiamen, joka valitettavasti vain oli naitettu toiselle, väärälle miehelle, siis palestiinalaiselle. Kuten hyvin tiedämme, pian rabbien vierailun jälkeen kuitenkin sionisti-niminen mies asettui taloksi Palestiinaan, jossa jo asuneen arabin mielestä vieras mies tuli taloon.
Karmin kuuluu niihin, joiden mielestä ratkaiseva, kiistaan yhä vaikuttava virhe tehtiin jo viime vuosisadan alkupuolella. Vielä tuolloin rapistumaton siirtomaaimperiumi Iso-Britannia tuki juutalaisen kansallisen kodin perustamista hallitsemalleen mandaatilleen Palestiinaan. Yli 90 vuotta sitten, marraskuussa 1917 Britannian ulkoministeri Arthur Balfour lähetti sionistien liikkeelle kuuluisan kirjeen. Sen ydinkohta kuuluu:
Hänen majesteettinsa hallitus suhtautuu suopeasti ajatukseen että Palestiinaan perustetaan kansalliskoti juutalaiselle kansalle ja tekee kaikkensa tämän päämäärän toteuttamiseksi olettaen, ettei mikään uhkaa Palestiinassa asuvien ei-juutalaisten yhteisöjen kansalais- ja uskonnollisia oikeuksia.
(Suomennos on lainaus Hannu Juusolan muutama vuosi sitten ilmestyneestä, erittäin suositeltavasta Israelin historia-teoksesta.)
Karmin mielestä lännen tuki teki mahdolliseksi sionistien unelman toteutumisen alueella, jonka asukkaista alle kymmenen prosenttia oli juutalaisia. Vaikka sionistien poliittinen liike ei ensin pitänyt välttämättömänä että oma maa löytyisi pyhästä maasta, niin ajan mittaan toiveet kiinnittyivät raamatulliseen Britannian alusmaahan. Enemmistön muodostaneille vasemmistosionisteille riitti pieni, myöhemmin mahdollisesti laajennettava alue juutalaisvaltiota varten. Oikeistosionistit eli ns. revisionistit kannattivat koko pyhää maata, Erets Israelia Jordanjoen itäpuolta myöten.
Karmin mukaan ratkaisevaa nykyiselle kiistalle oli, että sionistien tavoite edellytti toisen miehen karkottamista. Tekijä lainaa teoksessaan tunnetun israelilaisen historijoitsijan Benny Morrisin liekehtivän keskustelun nostattanutta muutaman vuoden takaista haastattelua Israelin johtavana pidetystä Haaretz-sanomalehdestä.
Juutalaisvaltiota ei olisi syntynyt ilman seitsemänsadantuhannen palestiinalaisen karkottamista. Siksi heidän karkottamisensa juutalaisvaltion tieltä oli välttämätöntä. Israelin valtiota synnytettäessä tehtiin kuitenkin virhe siinä, ettei karkotuksia ja väestönsiirtoja toteutettu loppuun saakka. Pääministeri Ben-Gurion taipui siihen, että Gazaan, Länsirannalle sekä Israeliin jäi väestöä. Tämän virheen seurauksena vihamielisen ympäristön keskellä elävä, itsensä uhatuksi alinomaa kokeva Israel joutuu karkottamaan tulevaisuudessakin muuta väestöä.
Mielestäni sionistien hankkeelle ei ollut vuonna 1881 edellytyksiä kestävään menestykseen, ei myöskään vuonna 1948 eikä tänä päivänäkään. Nyt jäljellä on vain kaksi vaihtoehtoa: joko julmuus ja repressio muita kohtaan tai sionistisen unelman häviö. Jälkimmäistä sionistit eivät kykene hyväksymään, mikä on hyvin traagista.
Liberaalit israelilaiset syyttivät kansallisia myyttejä historijoitsijana kyseenalaistanutta Morrisia äärioikeistolaisista mielipiteistä. Eräät toiset israelilaiset katsoivat tutkijan sanoneen ääneen sen, mitä eivät itse tohdi sanoa ääneen.
Kiistan molemmat puolet hellivät omia myyttejään. Israelilainen Morris läheni arabien vaalimaa myyttiä, jonka mukaan juutalaisten tavoite oli ajaa arabit pois. Juutalaismyytin mukaan Palestiina on juutalaisten historiallista ydinaluetta, jonne arabit ovat tunkeutuneet. Tätä myyttiä vaalivat myös Yhdysvaltain kristillinen oikeisto ja monet kristityt eurooppalaiset, täällä Helsingissäkin marssi viime tammikuussa parituhatta Israelin ystävää.
Karmin mielestä poliittiset sionistit ovat kiitollisia uskonnollisen oikeiston tuesta Israelin olemassaololle ja pitävät tekijän pohtimaa yhtä kahden kansan kansallisvaltiota sionismin kieltävänä negaationa.
Lääkäri Karmin neuloisi veriset haavat yhdeksi juutalaisten ja arabien ei-sionistiseksi maalliseksi ja demokraattiseksi liittovaltioksi. Hän kääntäisi vaikka kellot aikaan ennen juutalaisvaltion syntyä, pysäyttäisi ne ja käynnistäisi uudestaan.
Tekijä muistuttaakin kuinka jo 20- ja 30-luvuilla eräät varhaiset kulttuurisionistit kuten Judah Magnes sekä Martin Buber kannattivat kahden kansan yhtä valtiota. Samoin kuin Karmin brittien alaisessa opetushallinnossa Palestiinassa työskennellyt isä, joka toimi arabien ja juutalaisten yhteistyötä ajaneessa Brit Shalom-liikkeessä.
Isäni piti arabien ja juutalaisten yhteistyötä mahdollisena ja toivottavana. Hän tuki arabien ja juutalaisten yhtenäisvaltiota ja vastusti erillistä juutalaisvaltiota. Hänen kertomansa mukaan Brit Shalom -liikettä kiinnostivat niin Sveitsin kuin Suomen mallit, jotka perustuvat kahden tai useamman kansan yhtenäisvaltioon. Isäni uskoi, että juutalaiset olisivat voineet elää arabimaissa oman kulttuurinsa säilyttäen uskontoaan myöten. Vuonna 1948 kaiken menettänyt isäni oli katkera ennen kaikkea briteille. Sionistien juutalaisvaltiota hän piti pelon tuotteena. Tämä pelko ympäristöä kohtaan tulee pitämään Israelin aseissa hampaita myöten, alituisessa valmiustilassa.
Kun Israel syntyi, haave ja idea yhdestä kaksikansaisesta valtiosta painui horisonttiin vuosikymmeniksi. Niin Jugoslavian hajoaminen, Kyproksen kriisi sekä kurdien taistelu asemastaan Turkissa eivät ainakaan rohkaisseet. Palestiinalaiset keskittyivät ajamaan itselleen vahvempaa itsemäärämisoikeutta ja poliitikot suosivat puheissa kahden valtion mallia, jota niin YK kuin EU ovat vuosikausia tukeneet.
Oikeastaan vasta Oslon sopimus vuonna 1995 sisälsi Karmin mielestä myös aineksia yhdestä kansalaisvaltiosta, koska sopimus jakoi vastuuta kahden etnisen yhteisön kesken. Sopimuksen mukaanhan Länsiranta ja Gaza jaettiin palestiinalaisten kokonaan hallitsemiin a-alueisiin, yhteishallinnon b-alueisiin sekä Israelin hallitsemiin c-alueisiin.
Kun työskentelin lääkärinä Länsirannalla Ramallahin leirisairaalassa 2000-luvulla, niin osallistuin myös kahden kansan yhtenäisvaltiota kannattaneeseen keskustelupiiriin. Israelilaiset bi-nationalistit tulivat paikalle Ramallahiin, mutta kun he puolestaan kutsuivat palestiinalaisia puolelleen jatkamaan keskustelua, palestiinalaisten pääsy estettiin. Tällaisia ryhmiä on tietysti helppo vähätellä mutta ne ovat kuitenkin merkki muutoksen toivosta verenvuodatuksen keskellä. Monia toki ärsyttää kun kirjoitan tai puhun aiheesta. Kun kerran pidin puheen Lontoossa Israelin sotatoimia vastustavassa mielenosoituksessa, niin eräät vihaiset osallistujat sanoivat minulle: ”Jos haluatte päästää miehittäjät kotiinne, se on teidän valintanne mutta älkää tarjotko sitä meille."
Keskustelu yhdestä valtiosta, jossa etniset yhteisöt omaisivat kieli-, opetus- sekä kulttuuriautonomian virisi uudelleen. Nimekkäitä virittäjiä ovat olleet niin Edward Said (1935-2003) kuin Noam Chomsky, he ovat kannattaneet yhtä kahden kansan valtiota. (Ks. Thinking of Edward Said by Tariq Ali, CounterPunch, 24 December 2007; On the Future of Israel and Palestine: An Interview with Ilan Pappé and Noam Chomsky by Frank Barat, CounterPunch, 6 June 2008.) Suomen mallin sijasta esille nousi niin Kanadan kuin Belgian valtiomallit. Eräät israelilaiset binationalistit toivat myös julki epäilynsä nykyisen juutalaisvaltion sopivuudesta nykyiseen monikulttuurisuutta korostavaan moderniin demokratiaan. Karmin lainaa myös brittijuutalaisen Tony Judtin kohua herättänyttä artikkelia vuodelta 2003.
Juutalaisvaltio on vanhentunut valtiomalli nykyisessä monikulttuurisessa maailmassamme. Nationalismin uskontoon sitonut Israel on vieläpä erityistapaus. Voimassaolevan perustuslakinsa mukaan maa on juutalainen ja demokraattinen valtio. Aikamme demokraattisissa valtioissa yksilöt ovat kuitenkin lain mukaan tasavertaisia kansalaisuutensa perusteella, eivät rodun, uskonnon tai etnisyyden takia. Monissa maissa kuten Britanniassa tai Yhdysvalloissa valtio ja uskonnolliset yhteisöt ovat toisistaan erillään. Jo kun Israelia synnytettiin, oli aika ajamassa kansallisvaltioiden ohi läntisessä maailmassa. Mielestäni kahden erillisvaltion ratkaisu on huonompi ja vanhentuneempi malli yhden, kaikkien kansalaisten valtion sijasta.
Brittipalestiinalaisen Karmin mukaan eräät amerikanjuutalaiset uhkasivat brittijuutalaisen Judtin henkeä artikkelin julkaisun jälkeen syyttäen häntä itseään vihaavaksi juutalaiseksi.
Kriisin ytimessä on kuitenkin palestiinalaisten asema Israelin miehittämillä alueilla sekä Israelin valtiossa, jonka kansalaisista viidennes on palestiinalaisia. Karmin mukaan palestiinalaisten sukupolvien turhautuminen näkyy nyt aiemman nationalistisen vastarinnan muuttumisena paikoin islamistiseksi. Äärimmäisryhmät haluaisivat muuttaa juutalaismaan muslimimaaksi.
Kahden valtion ratkaisua puoltavat korostavat usein että ensin tulisi päästä irti nykyisestä apartheidia muistuttavasta käytännöstä ja vasta sitten joskus tulevaisuudessa ehkä pyrkiä yhtenäisvaltioon.
Karmin pitää jatkamista joko nykyisellään tai jakoa Israelin valtioon ja palestiinalaisten itsehallinnollisiin alueisiin pitkällä tähtäyksellä kestämättöminä ratkaisuina. Molemmat vaihtoehdot pitävät yllä rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta hänen mukaansa. Yksi kaikkien kansalaisten ei-sionistinen valtio takaisi kulttuurisionismin, koska juutalaiset voisivat säilyttää kulttuuri-identiteettinsä raamatullisessa kotimaassaan.
Mielestäni utopistisilta kuulostavia ajatuksia tulee pitää esillä ja uskoa niihin. Pidettiinhän sionistisen poliittiseen liikkeen perustajankin Theodor Herzlin haaveita alussa utopistisina, hulluinakin. Sionistit päättivät silti lähteä ajamaan hankettaan. Samoin on meidän jaksettava kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.
Nykyisellään yhtä kahden kansan valtioliittoa vastustetaankin jyrkästi, koska se merkitsisi sionismin loppua poliittisena ideologiana. Kaksikansaisen valtion kannattajat ovat pieni mutta sitkeä vähemmistö, joka uskoo järjen vielä joskus voittavan.
Lännen Israelille antaman moraalisen ja aineellisen tuen kirjaileva brittipalestiinalainen Ghada Karmi arvioi vahingoittaneen koko Lähi-itää. Hän pitää länttä ikään kuin juutalaisvaltion vankina, jonka ylle holokaustin varjo yhä lankeaa. Samoin Israel on sionistisen mallinsa vanki: puolustaakseen sionismia sen pitää taistella jatkuvasti ylivaltaisena ja etuoikeutettuna säilyttääkseen itsensä etnisesti erillisenä valtiona. Siksi maa tarvitsee muurin, sen täytyy näännyttää ja karkottaa palestiinalaisia. Muutoin saattaisi aueta liian täyteen ahdettu Pandoran lipas.
Pandoran lippaasta vapautuisi kysymyksiä, joihin ei ole haluttu vastata. Miksi piti perustaa poikkeava valtio Lähi-itään? Miksi israelilaiset ylenkatsovat palestiinalaisia? Miksi he pelkäävät että lähentyminen merkitsee Israelin arabisoitumisen vaaraa? Minun mielestäni sionisteilla on yhä ratkaisematta seuraava ongelma: miten voi kehittää ja ylläpitää juutalaisvaltiota maassa, josta toinen mies — palestiinalainen — ei ole hävinnyt maisemasta tai muuttunut merkityksettömäksi. Päinvastoin toisia on entistä enemmän.
Lue Esa Aallaksen muita juttuja.
Vieraile arkistossa: Lähi-itä, Robert Fisk, Hannu Reime, Moshé Machover, Noam Chomsky, Edward Said