Yle/Ykköasaamiun kolumni, 3.1.2018 **** Etusivulle

Ikuinen riita Jerusalemista

Hannu Reime

Kolmen uskonnon pyhä kaupunki Jerusalem nousi loppuvuodesta jälleen kerran kansainvälisen huomion kohteeksi, kun Yhdysvallat ilmoitti pitävänsä Jerusalemia Israelin pääkaupunkina. Kolumnistimme Hannu Reime kertoo tämän ikivanhan kaupungin kiistellystä asemasta.

Presidentti Donald Trumpin isännöimä Valkoinen talo antoi kuukausi sitten tiedotteen, jonka mukaan Yhdysvallat tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja aikoo siirtää suurlähetystönsä sinne. Ilmoitus nostatti heti levottomuuksia: toistakymmentä palestiinalaista kuoli yhteenotoissa Israelin turvallisuusjoukkojen kanssa ilmoitusta seuranneissa mielenosoituksissa. Myös amerikkalaisten liittolaismaat sekä Euroopassa että islamilaisessa maailmassa tuomitsivat päätöksen, jota kutsuttiin bensiinin heittämiseksi tuleen.

Näyttää päivänselvältä, että Trumpin ainoana motiivina Jerusalem-ratkaisussaan olivat sisäpoliittiset kannatuslaskelmat. Trumpin tukijoukkoihin toissavuotisissa vaaleissa kuului Yhdysvaltojen uskonnollinen oikeisto, niin sanotut kristityt sionistit, jotka tulkitsevat Lähi-idän tapahtumia Raamatun kirjoitusten valossa. Vaalikampanjassaan Trump oli luvannut, että presidenttinä hän tunnustaisi Jerusalemin kuuluvan Israeliin ja olevan siis juutalaisvaltion pääkaupunki, ja että sen seurauksena hän myös siirtäisi sinne Yhdysvaltojen lähetystön tähänastisesta asemapaikastaan Tel Avivista.

Ilmoituksellaan Trump halusi osoittaa, että hän, edeltäjistään poiketen, pitää vaalilupauksensa. Käsitystä sisäpoliittisesta laskelmoinnista vahvistaa myös se, että vain muutamia tunteja ilmoituksensa jälkeen ja paljon vähemmällä julkisuudella Trump allekirjoitti asetuksen, jolla suurlähetystön siirron toimeenpanon aloittamista lykätään jälleen puolella vuodella. Yhdysvaltojen presidentit ovat tehneet niin jo vuodesta 1995 lähtien, jolloin kongressi hyväksyi lain suurlähetystön siirtämisestä Jerusalemiin. Niin teki siis nyt myös presidentti Donald Trump.

Trumpin päätöstä seuranneissa kommenteissa on jäänyt vähälle huomiolle se, miksi ulkovallat ylipäänsä pitävät edustustojaan Tel Avivissa eivätkä Jerusalemissa, jonne hallitus, parlamentti Knesset ja muut Israelin valtiolliset toimielimet on sijoitettu. Joissakin kirjoituksissa on mainittu syyksi se, että Israel valtasi Itä-Jerusalemin vuoden 1967 sodassa ja liitti sen alueeseensa julistaen samalla, että yhdistynyt Jerusalem on Israelin ikuinen pääkaupunki. Mikään valtio ei ole tunnustanut tällaista yksipuolista päätöstä. Mutta miksi lähetystöjä ei ole siinä osassa Jerusalemia, joka kuului Israelin hallintaan ennen vuotta 1967?

Syyt siihen, että ulkovallat välttelevät edustustojensa sijoittamista mihinkään osaan Jerusalemia, ovat hieman kaukaisemmassa historiassa, diplomaattisissa tapahtumissa, jotka edelsivät Israelin valtion perustamista ja ensimmäistä sotaa arabimaita vastaan vuonna 1948. Marraskuun lopulla edellisenä vuonna YK:n yleiskokous oli hyväksynyt suunnitelman Britannian hallitseman Palestiinan jakamisesta juutalais- ja arabivaltioon ratkaisuna väkivaltaan ja terrorismiin. Jakosuunnitelmassa Jerusalemista ympäristöineen olisi tullut erillisalue, corpus separatum , jota olisi hallittu kansainvälisesti.

Palestiinan jako ei koskaan toteutunut YK:n kaavailemassa muodossa. Sitä vastoin Israel ja brittien perustama vasallivaltio Transjordania, nykyinen Jordania, tosiasiassa jakoivat keskenään sen alueen, josta olisi pitänyt tulla Palestiinan arabivaltio. Jerusalemista kyllä myös sodittiin toden teolla. Taistelu pyhästä kaupungista alkoi heti YK:n päätöslauselman jälkeen ja ratkesi vasta seuraavana kesänä.

Sodan seurauksena Jerusalemista tuli kaupunki, joka oli jaettu Israelin hallitsemaan läntiseen ja Jordanian hallitsemaan itäiseen sektoriin. Jerusalemin selvittämättömän aseman johdosta useimmat Israelin tunnustaneet valtiot päättivät sijoittaa edustustonsa Tel Aviviin, uuteen kaupunkiin, jonka Palestiinaan muuttaneet juutalaissiirtolaiset olivat perustaneet viime vuosisadan alussa ikivanhan Jaffan pohjoispuolelle.

Jerusalem, hepreaksi Yerushalayim ja arabiaksi Al-Quds, on kolmen uskonnon pyhä kaupunki, ja siitä syystä sitä koskevat kiistat ovat katkeria. Uskonto yksin ei kuitenkaan selitä kaikkea. Jerusalem oli vuosisatojen ajan Osmanien turkkilaisvaltakuntaan kuulunut syrjäinen ja takapajuinen pikkukaupunki, jossa muslimienemmistö sekä kristityt ja juutalaiset elivät pääosin sovussa keskenään. Viime vuosisadalla sekoitettu politiikan ja uskonnon myrkyllinen cocktail nosti Jerusalemin hallitsemisen kansainvälisen politiikan kiistakysymykseksi.

Jaetussa Jerusalemissa muurien ympäröimä vanhakaupunki, jonka sisäpuolella useimmat pyhät paikat sijaitsevat, jäi Jordanian hallitsemalle itäiselle sektorille. Kun Israelin ja ympäröivien arabimaiden sota puhkesi kesäkuussa1967, Israel oli valmistautunut valtaamaan Itä-Jerusalemin ja mahdollisesti myös koko sen alueen, jota puolueettomat tarkkailijat nykyisin kutsuvat Länsirannaksi, mutta jolle Israel on palauttanut alueen raamatulliset nimet Juudea ja Samaria. Länsiranta vallattiinkin nopeasti, mutta vain Itä-Jerusalem laajennettuine rajoineen liitettiin virallisesti Israeliin.

Niin sanottu ”demografinen ongelma” on estänyt laajemman alueliitoksen. Länsiranta haluttaisiin pitää, mutta siellä asuu lähes neljä miljoonaa Palestiinan arabia ja vain alle 400 000 siirtokuntalaista. Palestiinalaisten karkottaminen ei käy käden käänteessä ja laittomien siirtokuntien perustaminen on hidasta. Demokraattinen ratkaisu, samojen oikeuksien tunnustaminen Palestiinan arabeille kuin hepreaa puhuville Israelin juutalaisillekin, on suljettu pois nationalistis-ideologisista syistä, eikä sellaiseen ole pakkoa Israelin ollessa ylivoimaisen vahva palestiinalaisiin verrattuna. Ollaan umpikujassa.

 

Arkisto . Hannu Reime , Ramzy Baroud , Noam Chomsky , Patrick Cockburn , Robert Fisk , Moshé Machover

 

[home] [archive] [focus]