YLE/Ajantasa 23.3.2006

Dahrendorf, Said ja antisemitismi

Hannu Reime

Israelissa valmistaudutaan ensi tiistain vaaleihin, ja Lähi-itä on esillä taas uutisotsikoissa. Torstai-iltapäivän kolumnissaan Hannu Reime pohtii israelilaisten ja palestiinalaisten pitkää riitaa ja sen suhdetta antisemitismiin.

Tunnettu saksalais-brittiläinen sosiologi ja Saksan entinen EU-komissaari Ralf Dahrendorf kirjoitti kuluvalla viikolla Helsingin Sanomissa (21.3.2006) antisemitismistä, juutalaisvihasta, ja sen viimeaikaisesta uudesta esiintulosta. Dahrendorf yhdisti uuden antisemitismin Lähi-itään.

Ralf Dahrendorf on kokenut julkisen elämän tarkkailija. Hän on varmasti oikeassa siinä, että juutalaisvihan ilmenemät nykypäivän maailmassa imevät ravintonsa Israelin ja palestiinalaisten ratkaisemattomasta riidasta. Palestiinalaisten nöyryyttäminen myrkyttää ilmapiiriä ei vain pyhäksi kutsutulla maalla, vaan myös muualla. Ikivanhat, jo kuolleiksi luullut uskomukset ja aatehirviöt alkavat kummitella uudelleen. Jos israelilaisten ja palestiinalaisten kesken vallitsisi oikeudenmukainen sopu, antisemitismi olisi ehkä historiaa. Dahrendorf on varmasti oikeilla jäljillä, kun hän etsii uuden antisemitismin juuria Lähi-idästä. Artikkeliin sisältyy kuitenkin kaksi väittämää, joista rohkenen olla eri mieltä arvostetun kirjoittajan kanssa.

Dahrendorf kirjoittaa, että ”lännessä vallitsee erikoinen ilmiö, jota voi kutsua palestiinalaisuuden romantisoimiseksi. […] Romantisoijat ylistävät palestiinalaisia Israelin vallan uhreina, sanovat Israelin puolella asuvia palestiinalaisia kohdeltavan parhaimmillaankin toisen luokan kansalaisina ja korostavat miehitettyjen alueiden sortoa”.

Havainnot, jotka tässä pannaan ”romantisoijien” tekemiksi, ovat tosiasioitten valossa kiistatta oikeita: palestiinalaiset ovat Israelin vallan uhreja. Varsinaisen Israelin alueella asuvinakin heitä kohdellaan parhaimmillaan toisen luokan kansalaisina; ja miehitettyjä alueita tai oikeastaan, jos halutaan olla tarkkoja, niitten arabiasukkaita, sorretaan ankarasti.

Se, mikä kirjoituksessa hämmästyttää, on käsitys, että tällaisten asioitten toteaminen olisi romantisoimista. Myötätunnon ja solidaarisuuden tunteeseen ei tarvitse sisältyä mitään romanttista asennoitumista sorron uhreihin, mitään käsitystä, että he olisivat tavallista parempia ihmisiä. Kyseessä on sivistynyt, inhimillinen reaktio siitä täysin riippumatta, mitä kansallisuutta tai etnistä ryhmää sorron uhrit ovat.

Dahrendorf kirjoittaa, että ”teoriassa on kyllä mahdollista vastustaa Israelin politiikkaa olematta antisemitistinen”, mutta että ”eron tekeminen on silti yhä vaikeampaa.” Jos kirjoittaja todella olisi tässä kohden oikeassa, siitä seuraisi — yksinkertaisen logiikan mukaan — että Israelin hallituksen politiikan arvostelu ja rauhanomainen toiminta sen muuttamiseksi esimerkiksi kansainvälisellä painostuksella olisi käytännössä lähes samaa kuin juutalaisviha. On hyvä muistaa, että Israelin Valtio siionistisen ideologian mukaisesti pitää itseään ei vain kansalaistensa, vaan maailman kaikkien juutalaisten edustajana.

”Palestiinalaisuuden romantisointi” ja Israelin politiikan vastustaminen muokkaisivat siis Ralf Dahrendorfin käsityksen mukaan maaperää uudelle antisemitismille. Yhtenä ”romantisoijana” kirjoittaja mainitsee New Yorkin Columbia -yliopiston edesmenneen professorin, palestiinalais-amerikkalaisen Edward Saidin.

Said oli ahkera kirjoittaja ja julkinen keskustelija, joka otti rohkeasti kantaa Israelin ja palestiinalaisten selkkaukseen palestiinalaisten oikeuksia puolustaen. Mutta minkäänlaista juutalaisvihaa hänen kirjoituksistaan on turha hakea, ei myöskään ”palestiinalaisuuden romantisoimista”. Päinvastoin, Said oivalsi jo varhain — varhemmin kuin monet muut palestiinalaisen sivistyneistön edustajat — että palestiinalaisten ja israelilaisten oikeudet ovat sidoksissa toisiinsa: oikeudenmukaisen ratkaisun perustana Lähi-idässä voi olla ainoastaan se, että samat kansalliset oikeudet tunnustetaan sekä Palestiinan arabeille että Israelin juutalaisille.

Lisäksi Said ei pelkästään puhunut ja kirjoittanut näin, vaan myös toimi sen puolesta yhdessä lukuisten juutalaisten ystäviensä kanssa Israelissa, Yhdysvalloissa ja muualla. Eurooppalaisen klassisen musiikin tuntijana hän piti yhteyttä israelilaiseen pianistiin Daniel Barenboimiin ja perusti tämän kanssa yhdistyksen, joka edistää israelilaisten ja palestiinalaisten välistä kulttuuriyhteistyötä. Sen tunnetuin saavutus on juutalaisista ja arabimuusikoista koottu sinfoniaorkesteri. Said oli myös järjestämässä Barenboimille konsertteja palestiinalaisalueilla, ja niistä ensimmäinen pidettiin Bir Zeit –yliopistossa lähellä Ramallahia vuoden 1999 alussa. Tällä kaikella Said ja hänen israelilainen ystävänsä Barenboim halusivat osoittaa, että toiseen kansallisuuteen voi suhtautua muutenkin kuin kollektiivisella vihalla.

Edward Said oli myös kriittinen palestiinalaisten johtoon ja katkaisi lopulta kokonaan välinsä Jasser Arafatin kanssa. Hänen ihanteenaan oli rauhanomainen vallankumous, kansanliike, joka toisi palestiinalaisille näiltä puuttuvat kansalliset oikeudet ja samalla olisi valmis yhteistyöhön kaikkien miehitystä ja alistamista vastustavien israelilaisten kanssa.

Said oli myös realisti, eikä hänellä ollut mitään illuusioita, harhakuvitelmia, siitä, että Israelin ja palestiinalaisten selkkaus olisi helppo ratkaista. Hän myönsi sen, että eurooppalaisen antisemitismin ja sen hirvittävän huipentuman, natsien toimeenpaneman juutalaisten teollisen murhaamisen, holokaustin, pitkä raskas varjo vaikuttaa myös Lähi-idän selkkauksessa. Kuolleitten sukupolvien paino lepää lyijynraskaana elävien päällä, niin kuin kuuluisa vallankumouksellinen 1800-luvullla totesi.

Elämänsä viimeisinä vuosina Edward Said kypsyi ajatukseen, että kahden valtion ratkaisun mahdollisuus Lähi-idässä on kuollut ja kuopattu. Hän uskoi, että todelliseen sovintoon voidaan päästä vain kaksikansallisessa Israel/Palestiinassa, jossa molemmilla kansoilla on samat luovuttamattomat oikeudet, jossa toisen oikeus ei merkitse toisen sortoa. Tällaisiin käsityksiin ei sisälly minkäänlaista ”palestiinalaisuuden romantisoimista”, jota Ralf Dahrendorf kritisoi, eikä juutalaisvihaa niistä paljastu mikroskoopillakaan. 


Hannu Reimen muita juttuja


Ks. myös arkiston Lähi-itä- ja Edward Said -sivuja

[home] [archive] [focus]