Kolmannen maailman puheenvuoroja/Yle Radio 1, 12.4.2017 **** 19.4.2017 **** Etusivulle Kolmannen maailman puheenvuoroja/Yle Radio 1, 12.4.2017 **** 19.4.2017 **** Etusivulle
Hannu Reime
Kolmannen maailman puheenvuorona kuullaan libanonilaissyntyisen tutkijan ja kirjoittajan Gilbert Achcarin ajatuksia terrorismista, uskonnollisesta fundamentalismista ja geopolitiikan tuottamasta kaaoksesta Lähi-idässä ja muualla. Lontoossa työskentelevän Achcarin ajatuksia esittelee Hannu Reime. Näytteet [ lihavoitu ] lukee Juha Kulmanen.
Viime joulukuun lopulla mieleen jäi katkera vaikutelma siitä, että jälleen yksi annus horribilis, kauhea vuosi, oli takanapäin. Kun tammi- ja marraskuun terroriattentaatit olivat šokeeranneet Ranskaa edellisenä vuonna, nyt šokki näytti maailmanlaajuiselta. Muukalaiskammoinen oikeisto juhli Brexit-äänestyksen tulosta Britanniassa; Ranskan kansallispäivän terroriteko Nizzassa antoi uutta puhtia islamofobialle; ultrataantumuksellinen kansankiihottaja Donald Trump valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi; Syyrian Alepposta tuli marttyyrikaupunki Vladimir Putinin voiton myötä. Tämä kaikki herätti syvää kuvotusta ja toi mieleen painajaismaisen kysymyksen: olemmeko palanneet viime vuosisadalle, maailmansotien väliseen aikaan?
Tällaisin miettein aloittaa libanonilaissyntyinen tutkija ja kirjoittaja Gilbert Achcar joulukuuhun 2016 päivätyn uuden esipuheen ranskankieliseen versioonsa kirjastaan Barbarioiden yhteentörmäys: Terrorismit ja maailmanlaajuinen kaaos. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen, toinen painos vuonna 2005, kun Yhdysvallat oli hyökännyt Irakiin, ja kolmas viime vuoden lopulla, jolloin Donald Trump valmistautui astumaan Valkoiseen taloon ja Itä-Aleppon kapinalliset Syyriassa antautuivat Venäjän tukemille hallituksen joukoille.
Gilbert Achcar on syntynyt Libanonissa vuonna 1951 ja asunut 1980-luvulta lähtien Pariisissa, Berliinissä ja kymmenen viime vuotta Lontoossa. Nykyisin hän toimii professorina Lontoon yliopistoon kuuluvassa School of Oriental and African Studies -korkeakoulussa, joka perustettiin ensimmäisen maailmansodan aikana vahvistamaan Britannian poliittista, kaupallista ja sotilaallista asemaa Aasiassa ja Afrikassa, toisin sanoen tuottamaan päteviä virkamiehiä imperiumin palvelukseen.
Achcar ei kuitenkaan palvele mitään valtakeskusta. Hän vastustaa amerikkalaista ja länsimaista imperialismia, mutta ei myöskään hyväksy Venäjän suurvaltapyrkimyksiä. Maailmankatsomukseltaan Achcar on marxilainen sosialisti. Hän ei kuulu niihin vasemmistolaisiin, joiden mielestä nousevasta Venäjästä on muodostumassa myönteinen vastavoima maailman kansoille niin paljon tuhoa tuottaneelle länsimaiden ylivallalle. Bashar al-Assadin äärimmäisen brutaalin hallituksen sortamat syyrialaiset tuskin pitävät Kremlin toimia heidän maassaan rakentavana vaihtoehtona millekään.
Termin 'barbarioiden yhteentörmäys' Gilbert Achcar määrittelee näin:
Uusliberalistisen talouspolitiikan tuhoisat yhteiskunnalliset vaikutukset ja imperialistinen ahneus, jota Yhdysvallat osoitti voitettuaan kylmän sodan, loivat yhdessä suotuisan maaperän niille barbaarisen ajattelun suuntauksille, joita löytyy kaikista kulttuuripiireistä, mutta jotka oli tungettu marginaaliin, omiin koloihinsa, toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä. Nyt ne ovat mönkimässä näkyviin, ja siitä on päässyt syntymään taantumuksen dialektiikka, jossa vastakkaiset barbariat lietsovat ja vahvistavat toisiaan.
Hyökättyään Irakiin George Bushin hallinto antoi sotilailleen vapaat kädet toimia barbaarisesti, mikä vahvisti al-Qa'idaa ja loi pohjan Isisin kuolemankultille. Isis, arabiaksi Da'esh, valtasi suuria alueita Irakista ja Syyriasta ja julisti kalifaatin, uuden islamilaisen valtion, perustetuksi. Sunnilaista fundamentalismia Irakissa vahvisti myös Iranin manipuloimien shiia-miliisien toiminta.
Paljon muutakin on tapahtunut alkaneella vuosisadalla, sellaista, mikä tällä toisella vuosikymmenellä nyt kätevästi kiteytyy muutamaan nimeen:
Puolentoista vuosikymmenen aikana on myös nähty uustsaristisen Venäjän nousu johtajanaan Vladimir Putin, jonka brutaali ja machomainen kyynisyys on herättänyt pelkkää ihailua kautta koko populistisen ja nationalistisen oikeiston kirjon, sellaisten hahmojen kuin Silvio Berlusconi, Marine Le Pen, Donald Trump, François Fillon, Beppe Grillo, Nigel Farage, Viktor Orbán, Benjamin Netanjahu, Recep Tayyip Erdogan, Rodrigo Duterte ja monet muut, näitä pahemmatkin. Maailmanlaajuinen taantumuksellinen purkaus huipentui siihen, että natsismia vastaan aikoinaan taistelleen USA:n presidentiksi valittiin henkilö, jota arvaamattomampaa ja pelottavampaa ei ole nähty suurvallan johdossa Adolf Hitlerin jälkeen. Malttia ja ”kultaista keskitietä” maailmanpolitiikassa edustaa nyt Angela Merkelin Saksa, jonka sana ei kuitenkaan paljoa paina amerikkalaista hypervaltaa vastaa. Eikä Saksankaan tilanne ole sisäisesti täysin vakaa.
Gilbert Achcar on kirjoittanut paljon uskonnosta ja islamilaisen fundamentalismin taustoista ja pohtinut niiden nuorten mentaliteettia, joita terrorismi, myös itsemurhaterrorismi, vetää puoleensa. Hän muistuttaa ironisesti kuuluisasta Pascalin vedonlyönnistä, jolla 1600-luvulla elänyt ranskalainen filosofi Blaise Pascal esitti, miksi kannattaa uskoa Jumalaan: jos Jumala on olemassa, häneen uskominen tuottaa ikuisen elämän taivaassa, ellei usko, saa kärsiä päättymätöntä piinaa helvetissä. Jos Jumalaa taas ei ole, häneen uskomalla menettää vain joitakin ohikiitäviä maallisia iloja.
Achcar kirjoittaa, että itsemurhaterroristien vedonlyöntiin sisältyy riskejä paljon enemmän kuin niihin vaihtoehtoihin, jotka ranskalaisfilosofi aikoinaan esitti. Jotta heidän vedossaan voittaisi, täytyy kahden ehdon täyttyä: Jumalan on oltava olemassa, ja hänen on hyväksyttävä hyvin erikoinen islamin tulkinta, jota terroristien järjestö kannattaa. Terroristien todellisia intressejä siis palvelisi paljon paremmin se, että Jumalaa ei ole eikä myöskään viimeistä tuomiota.
Pascalin laskelmoiva uskonnollinen rationalismi tuskin kuitenkaan motivoi Isisiin liittyneitä nuoria Lähi-idässä ja Euroopassa, vaikka lupauksena olisivatkin neitsyet paratiisissa. Pikemminkin kyseessä on vihan kultti ja siihen kiinteästi kuuluva viehtymys väkivaltaan. Eivät Hitlerinkään kannattajat välittäneet Führerin groteskeista puheista, joissa tämä hyökkäsi valistuksen perintöä vastaan. Natsismissa heitä viehätti sen tarjoama mahdollisuus väkivaltaiseen toimintaan, jonka uhreiksi joutuivat vihattaviksi valittuihin ryhmiin kuuluvat ihmiset. Tällainen mentaliteetti on myös jihadistien terrorismin taustalla.
Mutta pienten ryhmien terrorismi ei synny tyhjiössä ja kasva itsestään. Tarvitaan sopivia olosuhteita:
Al-Qa'idan barbarian synnyttivät paljon isomman mittakaavan barbariat: Neuvostoliiton miehitys Afganistanissa, Saudi-Arabian propagoima obskurantti kulttuuri ja Pakistanin sotilasdiktatuuri, jonka kautta Yhdysvallat kanavoi massiivisen materiaalisen tukensa Afganistanin jihadistiryhmille. Sitä ruokki lisää Irakia vastaan julistettu rikollinen saarto Yhdysvaltojen vuonna 1991 johtaman ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen. Suuren luokan barbaria huipentui vuonna 2003, kun USA hyökkäsi uudelleen Irakiin ja syöksi Saddam Husseinin vallasta aiheuttaen sanoinkuvaamattoman verisen ja tuhoisan kaaoksen. Kaiken tämän kruunasi Syyrian hallituksen viime vuosina osoittama äärimmäinen julmuus, jolla se pyrkii murskaamaan demokraattisen kansannousun.
Gilbert Achcar on kirjoittanut paljon uskonnosta ja sen osuudesta Lähi-idän väkivaltaan. Päättävästi hän torjuu käsityksen, jonka mukaan islam muodostaisi jonkinlaisen erottamattoman osan – olemuksen – kulttuurista niissä maissa, joissa siitä on historiallisista syistä tullut valtauskonto. Achcar hylkää länsimaisen orientalismin, perinteellisen ajattelutavan, jossa mystinen ja salaperäinen ”itä” – orientti – kuvitellaan valistuksen valaiseman rationaalisen ”lännen” vastakohdaksi.
Mutta Achcar ei myöskään hyväksy monien arabi-intellektuellien kannattamaa käänteistä orientalismia, jossa myyttiseen ajatukseen ylittämättömästä kuilusta idän ja lännen välillä kyllä uskotaan, mutta jossa etumerkit vain vaihtuvat. ”Itä” edustaa jotakin myönteistä, jotakin sellaista, jota kylmän rationaalinen ”länsi” ei koskaan kykene ymmärtämään.
Termin 'käänteinen orientalismi' antoi tälle ajatussuunnalle viime joulukuussa kuollut merkittävä syyrialainen filosofi ja eurooppalaisen valistuksen tuntija Sadiq Jalal al-Azm, joka kritisoi sitä terävästi arabiaksi ja englanniksi kirjoittamassaan esseessä. Gilbert Achcar esittelee al-Azmin ajattelua vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassaan Marxismi, orientalismi, kosmopolitismi. Libanonilainen Achcar ja syyrialainen al-Azm kannattavat lämpimästi Syyrian demokraattista oppositiota al-Assadin perheen dynastista diktatuuria vastaan.
Vuonna 2006 Gilbert Achcar kävi pitkän keskustelun tunnetun amerikkalaisen yhteiskuntakriitikon ja lingvistin Noam Chomskyn kanssa Lähi-idästä. Keskustelu julkaistiin kokonaisena kirjana nimellä Vaarallista valtaa. Siinä Achcar muistuttaa asiasta, joka helposti unohtuu pikaruokamaisessa uutistarjonnassa:
Monet ihmiset lännessä eivät ymmärrä sitä, että uskonnollisen fundamentalismin näkyvässä asemassa islamilaisissa maissa nykyisin ei ole mitään ”luonnollista”, historian yläpuolelle nousevaa. Monet eivät tiedä tai unohtavat, että vain muutamia vuosikymmeniä sitten maailman suurin ei-hallitseva kommunistinen puolue, joka aatteensa mukaan oli ateistinen, toimi maailman suurimmassa muslimimaassa Indonesiassa. Puolue murskattiin verisessä sotilasvallankaappauksessa, jonka armeija pani toimeen Yhdysvaltojen tuella vuonna 1965. Ja toisen samanlaisen esimerkin antaakseni, Irakin suurin ja parhaiten organisoitu poliittinen järjestö 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa oli niin ikään kommunistinen puolue, joka oli erityisen vahva shiia-muslimien alueilla maan eteläosissa.
Muissa arabimaissa vaikutti kommunisteja paljon vahvempana suuntauksena vasemmistosävyinen nationalismi, jonka tunnetuin edustaja oli laajaa kansansuosiota kautta arabimaailman nauttinut Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser. Toinen arabinationalismin suuntaus, Ba'ath, pääsi monimutkaisten, osin veristenkin vaiheiden jälkeen valtaan Irakissa ja Syyriassa. Arabinationalismi julisti imperialisminvastaisuutta, mitä läntisissä suurvalloissa ja Israelissa pidettiin potentiaalisena strategisena uhkana: Nasser kansallisti Suezin kanavan ja lähestyi poliittisesti Neuvostoliittoa. Sekulaari, maallinen, nationalismi ajautui kuitenkin kriisiin 1960-luvun lopulla. Gilbert Achcar kuvailee tapahtumia amerikkalaisen vasemmistolehden haastattelussa viime joulukuussa:
Ratkaisevaa oli se, mitä tapahtui vuonna 1967. Israel voitti Nasserin Egyptin ja Ba'ath–puolueen hallitseman Syyrian asevoimat kesäkuun sodassa. Jordanian kuningas Hussein murskasi palestiinalaiset sissit omassa maassaan vuonna 1970, ja baathistien radikaali fraktio syöstiin vallasta Syyriassa. Pian Nasser kuoli. Näin arabinationalismi kärsi massiivisen tappion, ja tila aukeni Muslimiveljeskunnan paluulle.
Muslimiveljeskunta on 1920-luvulla perustettu järjestö, joka on vaikuttanut vahvana erityisesti Egyptissä. Egyptin nykyinen johtaja, kenraali Abdel Fattah al-Sisi on kieltänyt veljeskunnan, joka voitti vaalit sen jälkeen, kun presidentti Hosni Mubarak oli syösty vallasta kevään 2011 kansannousun jälkeen.
Muslimiveljeskunta edustaa poliittisen islamin maltillisempaa kantaa. Jyrkempää suuntaa Gilbert Achcar kutsuu islamilaiseksi fundamentalismiksi. Fundamentalismin vahvuus johtuu Achcarin mukaan vasemmiston heikkoudesta arabimaissa:
Vasemmiston heikkous on kääntäen verrannollinen islamilaisen fundamentalismin vahvuuteen. Niiden välillä vallitsee nollasummapeli. Tässä islamilainen maailma eroaa täysin Latinalaisesta Amerikasta. Siellä vapautuksen teologia kuuluu merkittävänä osana vasemmistolaiseen ajatteluun, ja kristinuskoa edistyksellisesti tulkitsevat ihmiset toimivat uskonnottomien kanssa samoissa järjestöissä, sellaisissa kuin esimerkiksi Brasilian työväenpuolue PT silloin, kun se oli vahvimmillaan. Lähi-idässä vasemmistolla on vastustajinaan kaksi taantumuksellista voimaa: islamilainen fundamentalismi ja vallassa istuvat hallitukset.
Islamilaisen fundamentalismin ja vasemmiston nollasummapeli selittää Gilbert Achcarin mukaan myös sen umpikujan, johon kuusi vuotta sitten alkanut arabikevät on ajautunut. Demokraattisia muutoksia sekä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa ajaneet kansannousut törmäsivät kahteen vastavallankumoukselliseen voimaan: hallituksiin ja niiden sortokoneistoihin sekä islamilaiseen fundamentalismiin. Joissakin tapauksissa ne ovat toimineet jopa yhteistyössä kansannousujen edistyksellisiä pyrkimyksiä vastaan.
Gilbert Achcar on myös kirjoituksissaan painottanut sitä, kuinka sisällissotaan ajautuneesta Syyriasta on tullut osa geopoliittista kamppailua. Venäjä, Iran, Yhdysvallat, Saudi-Arabia, Israel ja muut valtakeskukset pelaavat syyrialaisilla. Vuoden 2017 alkupuolella ei millään taholla ole käsitystä siitä, kuinka peli saataisiin päättymään.
Arkisto: Hannu Reime, Lähi-itä, Syyria, Egypti, Phylis Benis, Jean Bricmont, Noam Chomsky, Patrick Cockburn, Robert Fisk, Robert Parry