Sadankomitean juhlakirja **** 20.8.2013 Sadankomitean juhlakirja **** 20.8.2013
Hannu Reime
Otsikon termi ”60-luku” viittaa yhteiskunnallisen ja kulttuuri-ilmapiirin vapautumiseen tunkkaisesta ja poroporvarillisesta konservatiivisuudesta, joka oli vallinnut 1950-luvun Suomessa ja varmasti muuallakin. ”Lähi-itä” on tässä artikkelissa lyhennys ilmaukselle ”Israelin ja arabien konflikti Lähi-idässä.”
Kun Sadankomitea perustettiin brittiläisen esikuvansa mukaisena suurvaltablokeista riippumattomana rauhanjärjestönä ja Bertrand Russellin ajatusten ja toiminnan inspiroimana vuonna 1963, Lähi-idässä elettiin näennäisen hiljaista vaihetta. Israelin valtio oli ollut olemassa 15 vuotta. Sen rajat kulkivat pitkin vuoden 1948 sodassa muodostunutta aselepolinjaa (”vihreä linja”). Näiden rajojen sisäpuolella olevan Israelin tunnusti YK:n jäsenmaiden enemmistö. Alue oli suurempi kuin se, mikä oli määritelty Palestiinan juutalaisten valtioksi YK:n yleiskokouksen jakopäätöksessä vuodelta 1947.
Jerusalem oli Berliinin tavoin jaettu kaupunki, jonka läntistä sektoria hallitsi sitä pääkaupunkinaan pitävä Israel. Itä-Jerusalem, jossa Vanha kaupunki ja uskontojen pyhät paikat sijaitsevat, oli Jordanian hallinnassa. Itä-Jerusalemin lisäksi Jordania oli liittänyt alueeseensa koko Länsirannan. Egyptiläisten miehittämä Gaza odotti virallisen arabinäkemyksen mukaan koko Palestiinan ”vapauttamista”, eikä aluetta siitä syystä ollut liitetty Egyptiin. Huomattava osa Gazan asukkaista oli vuoden 1948 sodan pakolaisia.
Arabimaailman ulkopuolella Palestiina maantieteellisenä käsitteenä oli hävinnyt uutisjulkisuudesta ja näytti siirtyneen historiaan. Palestiinalaisia pidettiin ”vain” pakolaisina, ei omana kansallisuutenaan, joka samalla kuuluu osana suurempaan arabien kansakuntaan. Palestiinan vapautusjärjestö PLO (perustettu vuonna 1964) ja sen suurin poliittinen ryhmä Fatah mainittiin harvoin uutisissa.
Kesäkuussa 1967 käyty ”kuuden päivän sota” muutti jyrkästi kaiken edellä mainitun. Israel valtasi koko entisen brittiläisen Palestiinan, Siinain ja Golanin ylängön. Siinai palautettiin myöhemmin Egyptille, mutta Syyrialta vallattu Golan sekä Länsirannan ja Gazan palestiinalaisalueet ovat yhä Israelin miehittämiä tai tiukkaan kontrolloimia. Yli puoli miljoonaa Israelin juutalaista on asutettu siirtokuntiin palestiinalaisille kuuluville maille.
Sodan tärkeimpiä seurauksia oli palestiinalaisten paluu osapuoleksi tapahtumien keskelle. Konflikti näyttäytyi jälleen alkuperäisessä muodossaan, siionistisen asuttajakolonialismin ja Palestiinan arabiväestön välisenä vastakkainolona. Palestiinalaisista tuli taas kansakunta, tosin kansakunta vailla itsemääräämisoikeutta.
Vuoden 1967 sodan edellä Lähi-idän konfliktin osapuoliksi käsitettiin Israel ja sitä ympäröivät arabimaat, joista voimakkain oli Egypti, viralliselta nimeltään siihen aikaan Yhdistynyt arabitasavalta. Israel näytti (tai ainakin oli helppo saada näyttämään) pieneltä ja heikolta, arabimaailma suurelta ja vahvalta. Arabimaiden propaganda antoi ulkopuolisille karkean ja vulgaarin vaikutelman. Israelista ei edes käytetty maan omaa nimeä, vaan ilmausta ”siionistinen entiteetti”, jota kuvattiin ”arabien sydämeen isketyksi tikariksi.”
Yleinen mielipide kahtia jakautuneessa työväenliikkeessä (”vanhassa” vasemmistossa) ja myös 60-luvulla syntyneessä uusvasemmistossa ja uudessa rauhanliikkeessä näytti kallistuneen pikemminkin Israelia kuin arabimaita ymmärtäväksi ennen vuotta 1967. Israelin valtion toimien hyväksymistä pidettiin holokaustin jälkeisessä Euroopassa varsin yleisesti sympatian osoituksena juutalaisia kohtaan. Näin epäilemättä perustelivat ”Israel-mielisiä” käsityksiään täällä Suomessa sellaiset tunnetut työväenliikkeen aktivistit kuin K. A. Fagerholm ja Arvo Salo sosialidemokraateista tai kirjailija ja Folktidningen - Ny Tidin päätoimittaja Atos Wirtanen kansandemokraateista. Erinomaisen kuvan tällaisen ajattelutavan taustalla vaikuttaneista tunteista saa amerikkalaisen tutkivan journalistin I.F. Stonen reportaasikirjasta Underground to Palestine, joka ilmestyi vuonna 1946. Juutalaissyntyinen Stone [Isidor Feinstein (1907-1989)] kuvasi osallistuvana reportterina natsien kuolemanleireiltä selvinneiden Euroopan juutalaisten matkaa kohti Palestiinaa kyynisten brittien yrittäessä sitä laivastollaan estää.
Israelin politiikan hyväksymiseen vasemmistolaisissa ja vapaamielisissä kansalaispiireissä oli myös paikallisia, Lähi-idästä itsestään johtuvia syitä. Israel oli demokratia juutalaiselle enemmistölleen ja jossain määrin myös arabivähemmistölleen, kun taas arabimaat olivat joko äärimmäisen takapajuisia öljyntuottajamonarkioita tai tasavaltalaisia diktatuureja, joissa vasemmistolaiset istuivat kidutettavina vankityrmissä. Näiden valtioiden rinnalla siionistisen työväenliikkeen hallitsema Israel saattoi näyttäytyä monien silmissä lähes sosialistisena yhteiskuntana.
Vuoden 1948 sodassa Britannia tuki arabimaiden autoritaarisesti johdettuja armeijoita, kun taas Palestiinan juutalaisten demokraattinen miliisi Haganah sai Stalinin siunauksella aseita Tšekkoslovakiasta. Vielä 50-luvun alkuvuosina tšekkiläistä kivääriä käytettiin Israelin armeijan standardiaseena. Neuvostoliitto oli myös kuulunut ensimmäisiin Israelin tunnustaneisiin valtioihin, ja vaikka maan Lähi-idän politiikka myöhemmin muuttuikin, ei Moskovassa koskaan kyseenalaistettu Israelin olemassaoloa. Neuvostoliitto kannatti aina kahden valtion ratkaisua.
Niinpä Israelin perustaminen oli helppo esittää kansallisena vapautussotana brittien imperiumin vallasta ja rinnastaa se vaikkapa Ho Chi Minhin sissien samanaikaiseen taisteluun ranskalaista kolonialismia vastaan Indokiinassa. Vielä vuonna 1967 Israelin salamasota saatettiin esittää itsepuolustuksena varsinkin, kun PLO:n silloinen johtaja Ahmed Šuqairy julisti Kairon radiossa, että ”juutalaiset tullaan pian heittämään mereen.” Israelin siviili- ja sotilasjohdon kannalta tilanne oli ihanteellinen: maa näytti olevan heikko, mutta tiesi olevansa vahva. Vihollinen näytti vahvalta ja uhosi verenhimoisesti, mutta oli tosiasiassa heikko ja luultavasti tiesikin sen.
Vielä 60-luvulla vallinneeseen yksinkertaiseen ja todellisuutta vääristävään kuvaan on sittemmin tullut paljon uusia sävyjä. Palestiinalaisalueiden miehityksen jatkuminen ja Israelin kieltäytyminen rauhanomaisesta ratkaisusta (”maan vaihtamisesta rauhaan”) ovat palauttaneet keskusteluun myös Israelin ”synnit” menneisyydessä: palestiinalaisille aiheutetun katastrofin (al-nakba), liittoutumisen ranskalaisten ja brittiläisten imperialistien kanssa vuonna 1956 sekä asettumisen Yhdysvaltojen maailmanvallan puolustajaksi Lähi-idässä ja muuallakin.
Vietnam, Tšekkoslovakia ja sosialismi
Palataan kesäkuuhun 1967, kun Lähi-idästä tuli hetkessä kansainvälisen politiikan ykkösuutinen. Olin siihen aikaan 22-vuotias toimittaja ja samalla opiskelija, jonka mielipiteisiin Yhdysvaltojen yhä raaemmaksi muuttunut sota Vietnamissa oli vaikuttanut voimakkaasti. Ihailin vietnamilaisten vastarintaa sekä sitä kasvavaa amerikkalaisten joukkoa, siviilejä ja myös varusmiehiä, jotka asettuivat vastustamaan oman maansa hallituksen käymää sotaa ja Vietnamin tuhoamista.
Erityisen ilahtunut olin siitä, että tunnetuimpiin Vietnamin sodan vastustajiin kuului Massachusettsin teknillisen korkeakoulun MIT:n tunnettu professori Noam Chomsky. Olin tutustunut Chomskyn tieteellisiin ajatuksiin ja innostunut niistä vaihdettuani pääaineeni historiasta yleiseen kielitieteeseen, kun alan oppituoli perustettiin Helsingin yliopistoon vuoden 1967 alussa. Joskus kuuluisan vuoden 1968 aikana, kun olin jo tenttinyt Chomskyn teoksen Aspects of the Theory of Syntax enkä oikein edes tiennyt hänen poliittisesta aktivismistaan, löysin Helsingin Pohjois-Esplanadilla sijainneesta pienestä ruotsinkielisestä kirjakaupasta pamfletin De intellektuellas ansvar. Se oli ruotsinnos Chomskyn poliittisesta artikkelista ”The Responsibility of Intellectuals”, joka oli ilmestynyt New York Review of Books -lehdessä vuonna 1967. Muistan ahmineeni sen bussimatkalla Helsingin keskustasta kotiin lähiöön. Kirjoitin pamfletista esittelyn Ydin-lehteen, jonka olemassaolosta sain tietää silloiselta toimittajakollegaltani Pekka Peltolalta. Pekan kautta myös liityin Sadankomiteaan, vaikka jäsenyyteni on aina ollut täysin passiivista.
Maailmankatsomukseni oli suuntautunut vasemmalle jo aikaisemmin, ja pidin itseäni silloin kuten pidän edelleenkin sosialistina. Tšekkoslovakian miehitys seuraavana vuonna rokotti minut pysyvästi sitä kollektiivista hulluutta vastaan, jota alettiin kutsua taistolaisuudeksi. Prahan kevään murskaaminen panssareiden alle pakotti lukemaan ja perehtymään työväenliikkeen radikaaleihin ja samalla antistalinistisiin virtauksiin. Korvaamattomia lähteitä olivat George Orwellin reportaasikirja Homage to Catalonia Espanjan vallankumouksesta ja sisällissodasta sekä puolalaisten sosialistien Jacek Kuronin ja Karol Modzelewskin kuuluisa ”Avoin kirje”, jonka ensimmäisellä sivulla todistetaan, että Puolan (ja vastaavasti Neuvostoliiton ja muiden samanlaisten valtioiden) yhteiskuntajärjestelmällä ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa. Kuron in ja Modzelewskin tšekkoslovakialaiset hengenheimolaiset tiivistivät ajatuksen ytimekkäästi kritisoidessaan Dubcekin ohjelman iskulausetta ”ihmiskasvoinen sosialismi”: sosialismi on ihmiskasvoista tai se ei ole sosialismia. Taistolaisvaikutteisessa kulttuurielämässä, mutta muuten porvarillisessa 1970-luvun Suomessa tällaisten ajatusten kannatus rajoittui hyvin pieneen piiriin, valitettavasti. Puolassa ja Tšekkoslovakiassa Kuron & Modzelewski, Petr Uhl ja muut järjestelmän vasemmistolaiset vastustajat joutuivat maksamaan mielipiteistään ja aktivismistaan pitkin vankilatuomioin.
Lähi-itä?
Israelilaisten ja arabien konflikti alkoi saada mielessäni uusia sävyjä varsin pian vuoden 1967 jälkeen. Mitä pitempään palestiinalaisalueiden miehitys jatkui, sitä enemmän mureni propagandistinen myytti Israelista Daavidina arabien Goljatia vastaan. Israel itse alkoi näyttää Goljatilta ja palestiinalaiset Daavidilta. Valheelliseksi osoittautui myös väite, että Israelin toimien arvostelu olisi antisemitismiä, juutalaisvastaisuutta, tai edes Israelin juutalaisten kollektiivista syyllistämistä. Ainakin itse aloin ajatella niin, että on israelilaisia ja israelilaisia ja on arabeja ja arabeja, aivan samoin kuin on amerikkalaisia ja amerikkalaisia ja venäläisiä ja venäläisiä. Jako ei kulje kansakuntien, vaan palkkatyön ja pääoman välillä. Olennaista on internationalismi, demokratian, sosialismin ja kaiken edistyksen välttämätön ehto.
Noam Chomsky julkaisi vuonna 1974 Lähi-itää käsittelevän esseekokoelman Peace in the Middle East? Reflections on Justice and Nationhood, jossa hän pohtii oikeudenmukaista ratkaisua. Juutalaisessa ja heprealaisessa kulttuurissa kasvaneena amerikkalaisena Chomsky kannattaa kahden kansakunnan sosialistista Israel/Palestiinaa, joka mahdollisesti laajenisi alueelliseksi federaatioksi. Ensimmäisenä realistisena askelena tähän suuntaan voisi Chomskyn mielestä olla todellinen kahden valtion ratkaisu: Israelin on vetäydyttävä kaikilta miehittämiltään alueilta. Ilman miehityksen päättymistä Lähi-itään ei saada rauhaa oikeudenmukaisesta ratkaisusta puhumattakaan.
Suomensin 60-luvun lopulla Arto Häilän kanssa Isaac Deutscherin Lähi-itää koskeneen haastattelun, joka oli tehty elokuussa 1967, ja joka jäi pian sen jälkeen kuolleen marxilaisen historioitsijan viimeiseksi julkiseksi kannanotoksi. Käännös julkaistiin monistetussa Tricont-lehdessä, jota tehtiin 60-luvun vasemmiston yhteisessä kellaritilassa Helsingin Kirkkokadulla. Syntyperältään puolanjuutalaisena Deutscher varoitti israelilaisia vanhaa saksankielistä sanontaa lainaten: man kann sich totsiegen, itsensä voi voittaa kuoliaaksi.
Saman ajatuksen esitti kaksitoista israelilaista toisinajattelijaa, jotka maksetussa ilmoituksessaan päivälehti Haaretzissa syksyllä 1967 totesivat profeetallisesti, että miehitys tekee israelilaisista murhaajien ja murhan uhrien kansakunnan. Äskettäin kuollut israelilainen fyysikko ja oppositioaktivisti Daniel Amit sanoi, että sodan jälkeen ongelmana ovat aina voittajat.
Isaac Deutscherin haastattelun suomennoksen julkaisseessa Tricont-lehden numerossa törmäsin ensimmäisen kerran nimeen Israelin sosialistinen järjestö - Matzpen. Kyseessä oli järjestön kannanotto Lähi-itään. Matzpen (”kompassi”, ryhmän samannimisen hepreankielisen lehden mukaan) oli antisiionistinen ja antistalinistinen ryhmä, jossa toimi pieni joukko Israelin kansalaisia, sekä juutalaisia että arabeja. Matzpen vaati ehdotonta vetäytymistä miehitetyiltä alueilta samalla, kun se esitti oman ohjelmansa, joka johtaisi Israelin juutalaisten ja Palestiinan arabien sovintoon. Tavoitteena olisi Arabi-idän sosialistinen federaatio, jossa alueen ei-arabialaisten kansakuntien (Israelin juutalaiset, Irakin ja Syyrian kurdit) kansalliset oikeudet taataan. Tähän sosialistiseen kansainyhteisöön ei-siionistinen Israel integroituisi kansallisen itsemääräämisoikeutensa säilyttäen, loppujen lopuksihan Lähi-idässä on kysymys israelilaisten tulevaisuudesta keskellä arabimaailmaa. Ohjelman toteuttaminen vaatii vallankumouksellista yhteiskunnallista muutosta sekä Israelissa että arabimaissa. Se, mikä ei tällä hetkellä ole realistista, ei välttämättä ole utopistista.
Matzpen ja joukko arabimaista tulleita sosialisteja muotoili kesäkuussa 1967, kirjaimellisesti sodan aattona, yhteisen kannanoton, josta sovittiin Lontoossa Bertrand Russellin rauhansäätiön välityksellä. Olen suomentanut tekstin, ja se on julkaistu liitteenä kirjassani Israel/Palestiina - kahden kansan luvattu maa. Parasta julkilausumassa on mielestäni horjumaton internationalismi, joka nousee kaikkien ”kansallisten vapautusideologioiden” ylä- ja ulkopuolelle. Israelin ja arabimaiden ”šovinistisille, nationalistisille ja rasistisille” johtajille osoitetussa viestissä todetaan, että ”me, sosialistit Israelista ja arabimaista, puhumme ensi sijassa ihmiskunnan ja vasta sitten tämän tai tuon kansakunnan jäseninä, kun taas teillä asia on päinvastoin.” Nämä sanat ovat vieläkin ajankohtaisempia nyt kuin 46 vuotta sitten.
Ensimmäiset Lähi-itää koskeneet varoittavat äänet siitä, mitä toisen kansan miehittäminen merkitsee, kuultiin siis jo 1960-luvulla. Myöhempi historia ei jätä epäilyä sille, että varoittajat olivat 100-prosenttisesti oikeassa.
Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Lähi-itä, Noam Chomsky, Ramzy Baroud, Moshé Machover, Robert Fisk, Edward Said