Eurooppalaisia puheenvuoroja/Yle Radio 1, 17.9.2016

Demokraattinen Eurooppa tai postmoderni 1930-luku

Hannu Reime

Eurooppalaisissa puheenvuoroissa esitellään Kreikan entisen valtiovarainministerin Gianis Varoufakisin ajatuksia. Ohjelman ”Demokraattinen Eurooppa tai postmoderni 30-luku” on toimittanut Hannu Reime. Näytteet [ lihavoitu ] lukee Pekka Kyrö.

Euroopan unionilla on kaksi mahdollista tulevaisuutta: joko se demokratisoituu tai se hajoaa. Jos jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu ja koko EU-hanke romahtaa, seurauksena on postmoderni 1930-luku.

Tässä ovat vaihtoehdot, jotka taloustieteilijä Gianis Varoufakis on kuluneen vuoden aikana esittänyt Euroopalle lukuisissa kirjoituksissaan ja esiintymisissään. Varoufakis erosi Kreikan valtiovarainministerin tehtävästä kesällä 2015, koska ei suostunut allekirjoittamaan paperia, jota hän kutsui antautumisasiakirjaksi. Varoufakisin mielestä kyseessä oli diktaatti, sanelu, jonka Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, ns. instituutiot, pakottivat kreikkalaisille maan velkakriisissä.

Varoufakisin oman puolueen, vasemmistolaisen Syrizan, johtama hallitus yhtä kaikki allekirjoitti paperin, eikä entinen valtiovarainministeri enää asettunut sen eikä minkään muunkaan puolueen ehdokkaaksi syyskuun vaaleihin. Siitä lähtien on Varoufakis matkustellut ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa saarnaamassa demokraattista muutosta vallitsevaan nykykapitalismiin.

Postmodernin 30-luvun eli oikeistolaisten ja äärioikeistolaisten puolueiden johtaman ”isänmaiden Euroopan” ituja on jo nyt puhjennut näkyviin eri puolilla maanosaa. Populistinen oikeisto on nousussa kaikkialla ja taloudellisesti kehittyneimmissä länsimaissa politiikka on mullistumassa tavalla, jota ei ole nähty 1930-luvun jälkeen:

Oikeistoa elävöittää valtarakenteiden vastainen vimma, joka aivan viime aikoihin asti näytti olevan vasemmiston yksinoikeus. Yhdysvalloissa republikaanien presidenttiehdokas Donald Trump ahdistaa demokraattista vastustajaansa Hillary Clintonia syyttämällä tätä – varsin uskottavasti – läheisistä suhteista Wall Streetiin, innosta hyökätä vieraisiin maihin ja halusta solmia vapaakauppasopimuksia, jotka nakertavat miljoonien työläisten elintasoa. Britanniassa Brexit-äänestys on saanut jopa kiihkeimmät thatcherilaiset puolustamaan innolla julkista terveydenhoitoa.

Gianis Varoufakis muistuttaa, että historiallisesti tässä ei ole mitään uutta:

Populistinen oikeisto on perinteellisesti omaksunut näennäisvasemmistolaisen retoriikan laskukauden vallitessa. Jokainen, jonka vatsa kestää lukea johtavien fasistien ja natsien puheita 1920- ja 1930-luvulla, huomaa heti, että niihin sisältyy aineksia, jotka ensi silmäyksellä näyttävät lähes identtisiltä edistyksellisten tavoitteiden kanssa: silloin Benito Mussolini puolusti sosiaaliturvaa ja Joseph Goebbels arvosteli pisteliäästi pankki- ja finanssimaailmaa. Äärioikeisto turvautuu vanhaan konstiinsa: vastenmielisiä tavoitteitaan ajaessaan se nojaa siihen oikeutettuun suuttumukseen ja turhautumiseen, jonka kapitalismin maailmanlaajuinen kriisi on saanut aikaan.

Keskustaoikeisto ja keskustavasemmisto menettävät kannatustaan Trumpin pelottelulle, Marine Le Penin muukalaiskammolle ja Brexitiä ajaneiden haaveille siitä, kuinka Britannia vielä kerran palaa hallitsemaan valtamerten aaltoja. Näin on maailmaan syntymässä kaksi suurta poliittista blokkia:

Toinen blokki nojaa kolmiyhteyteen, jonka muodostavat uusliberalistinen ideologia, talouden kansainvälistyminen ja finanssimaailma. Blokki hallitsee maailmanlaajuisessa mitassa, mutta se on heikkenemässä ja sen suosio laskee kovaa vauhtia. Siitä todistavat David Cameronin Brexit-romahdus Britanniassa sekä eurooppalaisten sosialidemokraattien, Hillary Clintonin, Euroopan komission ja jopa Kreikan Syrizan suosion lasku, viimeksi mainittu sen jälkeen, kun puolue antautui sanelun edessä.

Toinen blokki sitä vastoin on nousussa. Sitä edustavat jo mainittujen Trumpin, Le Penin ja Brexitin oikeistolaisten kannattajien lisäksi muun muassa Puolan ja Unkarin nykyhallitukset sekä Venäjän presidentti Vladimir Putin, jonka johdolla Venäjä pyrkii ottamaan mittaisensa paikan geopolitiikan auringossa. Varoufakis ei tässä yhteydessä erikseen mainitse seuraan hyvin sopivaa Turkkia ja sen nykyistä vallantäyteistä presidenttiä Recep Tayyip Erdögania. Eräässä haastattelussaan hän kutsui häpeälliseksi pakolaissopimusta, jonka EU solmi itsevaltaisesti hallitun Turkin kanssa.

Edellä lainatussa artikkelissaan viime heinäkuulta Kreikan entinen valtiovarainministeri kirjoittaa, että näiden kahden blokin – uusliberalistisen keskustan ja populistisen oikeiston – näkeminen toistensa vastustajina vastaa tietenkin todellisuutta. Samaan aikaan se on kuitenkin myös harhakuva. Clinton ja Trump käyvät todellista kamppailua vallasta samoin kuin kävivät Euroopan unioni ja Brexitin kannattajat. Mutta samalla ne toimivat myös eräänlaisina kumppaneina keskenään toinen toistaan vahvistaen:

Ainoa tie ulos tästä poliittisesta ansasta on edistyksellinen internationalismi, joka perustuu suuren enemmistön keskinäiseen solidaarisuuteen kautta maailman, enemmistön, joka on valmis koko planeetan käsittävään demokraattiseen politiikkaan. Tämä kuulostaa utopistiselta, mutta kannattaa muistaa, että ainekset muutokseen ovat jo käsillä.

Varoufakis viittaa tässä yhteydessä Bernie Sandersin yllättävään menestykseen Yhdysvaltojen esivaaleissa sekä Jeremy Corbynin valintaan Britannian työväenpuolueen uudeksi johtajaksi vuosi sitten. Molempien saama pohjattoman nuiva, jopa aggressiivinen kohtelu osoittaa, että valtaapitävät ottavat tosissaan demokraattisen kansanliikkeen näiden uudenlaisten poliitikkojen takana ja ovat huolissaan sen kannatuksen noususta.

Kolmantena muutoksen airuena Gianis Varoufakis mainitsee Demokratia Euroopassa eli DiEM25-liikkeen, jota hän itse oli perustamassa Berliinin Volksbühne – teatterissa viime helmikuussa. Liikkeen tunnuslauseena on ajatus, että EU hajoaa, ellei sitä demokratisoida. DiEM25:n englanninkielisen nimen lyhenteestä muodostuu myös latinan kielen sana, joka tarkoittaa päivää: carpe diem , tartu päivään eli nykyhetkeen. Luku liikkeen nimilyhenteessä viittaa vuoteen 2025, jolloin esitetyn ennustuksen sanotaan viimeistään toteutuvan. EU:lla olisi siis kymmenen vuotta aikaa muuttua perin pohjin tai hajota.

DiEM25 ei usko, että Euroopan unionia voidaan muuttaa uusilla hallitustenvälisillä sopimuksilla, mutta se ei myöskään halua EU:n hajoavan. Varoufakis ja liikkeen kannattajat ovat sitä mieltä, että EU:n rakennelma romahtaa väistämättä, ellei sitä demokratisoida eikä vallitsevaa ja katastrofaaliseksi osoittautunutta talouspolitiikkaa muuteta. Demokratian tulisi koskea kaikkia tasoja Euroopassa kaupungeista, alueista ja jäsenvaltioista unionin huipulle saakka.

Varoufakis on polemisoinut niitä vasemmistolaisia, siis omia hengenheimolaisiaan vastaan, jotka kannattavat EU:n hajoamista ja paluuta kansallisvaltioiden Eurooppaan. Britannian kansanäänestyksessä nämä yrittivät erottautua Brexitiä ajaneesta oikeistosta ja käyttivät tavoitteestaan nimitystä Lexit eli left exit , vasemmistolainen ero EU:sta. Unionin hajoamista tavoitteleviin vasemmistolaisiin kuului muun muassa tunnettu pakistanilaissyntyinen kirjailija Tariq Ali, jonka kanssa Gianis Varoufakis kävi vilkasta, mutta ystävällisesti ja rauhallisesti edennyttä polemiikkia. Lexitin kannattajien ajatuksena oli ikään kuin kaapata populistisen oikeiston ohjelma vasemmistolle. EU:n hajoaminen johtaisi heidän käsityksensä mukaan uuteen internationalismiin. Gianis Varoufakisin mielestä tällainen ajattelu perustuu pelkkiin harhakuvitelmiin:

Voittaaksemme oikeiston ihmisvihan meidän olisi siis tuettava heidän ajamiaan kansanäänestyksiä, joissa jäsenmaa toisensa jälkeen eroaa EU:sta. Mutta tämä ei ole realistista eikä muutenkaan vastaa vasemmiston ihanteita ja periaatteita. On varsin epätodennäköistä, että muukalaisvastaisen oikeiston nousu pystyttäisiin estämään asettumalla tukemaan EU-eroa vaativia kansanäänestyksiä. Edesauttamalla EU:n hajoamista vasemmisto asettuisi myös omia tavoitteitaan vastaan. Uskovatko Lexitin kannattajat todella siihen, että vasemmisto voisi voittaa muukalaisvihamielisyyden asettumalla käytännössä tukemaan uusien aitojen rakentamista Euroopan kansakuntien välille?

Tässä vasemmiston sisäisessä väittelyssä Varoufakisilta kysyttiin myös, miksi Diem25 sitten rajoittaa internationalisminsa Eurooppaan. Varoufakis vastasi tähän, omasta mielestään nenäkkääseen kysymykseen, että liike pyrkii yhteistyöhön kaikkien demokraattisten ja nykykapitalismia vastustavien voimien kanssa ympäri maailman. Niihin kuuluvat muun muassa Bernie Sandersin kannattajat Yhdysvalloissa. Liikkeessä on mukana jäseniä Amerikan mantereen molempia puoliskoja sekä Australiaa ja Aasiaa myöten. Ja lisäksi:

Historia on tuottanut sisäisesti rajattoman EU:n. Vasemmiston, joka määritelmän mukaisesti on internationalistista, tulee puolustaa rajojen puuttumista, yhteistä ilmastopolitiikkaa ja jopa sellaista asiaa kuin Erasmus-ohjelmaa, joka antaa nuorille eurooppalaisille mahdollisuuden opiskella yli valtiollisten rajojen. Ei olisi vasemmiston hengen mukaista kääntyä näitä hienoja saavutuksia vastaan, vaikka ne ovatkin syntyneet taantumuksellista politiikkaa muuten ajavassa EU:ssa.

Olla EU:n sisällä ja samaan aikaan pyrkiä radikaaliin muutokseen – näin voisi tiivistää DiEM25 – liikkeen tärkeimmän strategisen periaatteen.

Millainen olisi Euroopan unionin hajoamisesta seuraava postmoderni 30-luku? Varoufakis arvelee, että Eurooppa kenties jakautuisi Saksan johtamaan eräänlaiseen D-markkavyöhykkeeseen, joka ulottuisi Baltiaan saakka, ja sen ulkopuolelle jääviin Etelä-Euroopan maihin. Tai ehkä EU:n raunioille kohoaisi joukko nationalististen ja äärioikeistolaisten puolueiden johtamia valtioita, joiden suosiosta Yhdysvallat ja Venäjä kilpailevat. Kuka tietää? Mikään idylli ei postmoderni Eurooppa kuitenkaan olisi, ei asukkailleen eikä niille, jotka pakenevat Lähi-idän veristä kaaosta tai Afrikan köyhyyttä.

Erottuaan Kreikan hallituksesta Gianis Varoufakis on julkaissut myös kokonaisen kirjan, jossa hän valottaa kahdeksan vuotta sitten alkaneen kapitalismin maailmanlaajuisen kriisin historiallista taustaa. Se palautuu Yhdysvaltojen silloisen presidentin Richard Nixonin aiheuttamaan shokkiin, kun hän elokuun puolivälissä vuonna 1971 romutti niin sanotun Bretton Woods – järjestelmän, joka oli hallinnut maailman valuuttojen suhteita toisen maailmansodan jälkeen. Järjestelmä luotiin Bretton Woods – nimisellä paikkakunnalla Yhdysvaltojen New Hampshiressa heinäkuussa 1944, muutama viikko Normandian maihinnousun jälkeen.

Varoufakisin kirjan nimenä on And the Weak Suffer What They Must? . Nimi on otettu 400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua eläneen kreikkalaisen historioitsijan Thukydideen kirjoittamasta peloponnesolaissotien historiasta, johon sisältyy kuuluisa Melos-dialogi, poliittisen inhorealismin brutaali tiivistys. Vahvat ateenalaiset sanelevat sen heikoille Melos-saaren asukkaille: väkevä tekee niin kuin tahtoo, ja heikko siihen kärsien myöntyy.

Tähän kylmäävään virkkeeseen viittaamalla Varoufakis havainnollistaa sitä, kuinka maailman mahtavin valtio, Yhdysvallat, on kyennyt sanelemaan tahtonsa muulle maailmalle toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Dialogi kuvaa myös tapaa, jolla instituutiot sanelivat ehtonsa Syrizan johtamalle Kreikan hallitukselle vuonna 2015. Niistä ei neuvoteltu, eikä Kreikan näkökantaa kuultu.

Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble totesi hölmistyneelle kreikkalaiskollegalleen Gianis Varoufakisille heidän ensitapaamisessaan, että vaalit eivät saa vaikuttaa harjoitettavaan talouspolitiikkaan. Varoufakis on kommentoinut lausuntoa huomauttamalla, että Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitea on täsmälleen samaa mieltä. Vaaleja sen ei tarvitse edes järjestää.

Kun Bretton Woods luotiin, Yhdysvallat oli paitsi sodan voittaja myös jälleenrakentamisen luotottaja valtavine dollariylijääminen. Bretton Woodsin kolmea vuosikymmentä on kutsuttu kapitalismin kulta-ajaksi. Nixonin shokki oli alkusoitto uudelle järjestelmälle, jossa sodanjälkeisten vuosien amerikkalaiset ylijäämät muuttuivatkin valtaviksi alijäämiksi:

On merkittävää, että Yhdysvaltojen ylivalta kasvoi Nixonin shokin jälkeen samaan aikaan maan kauppa- ja budjettivajeiden paisumisen kanssa. Pankkiirit ja koko finanssimaailma vapautettiin 1980-luvulla Bretton Woodsin rajoitteista hallinnoimaan suunnattomia pääomavirtoja. Tavoitteena oli finanssisektorin hallitsema talous, ideologisena kaapunaan uusliberalismi. Ajoitus ei olisi voinut olla suotuisampi. Neuvostoimperiumin romahdus ja Kiinan avautuminen tarjosivat maailmankapitalismille miljardi uutta työläistä nostamaan työllään pääoman omistajien voitot pilviin ja pysäyttämään palkkojen kasvun länsimaissa.

Finanssipääoman ylivalta johti suunnattomaan eriarvoistumiseen ja teki palkkatyöläisistä haavoittuvia. Mutta tarjottiinhan heille pysyvien työpaikkojen ja kasvavien tulojen sijaan halpoja lainoja, joilla saattoi ostaa asunnon suuren kysynnän paisuttamaan hintaan. Kupla puhkesi vuonna 2008.

Näin päätyi huomattava osa ihmiskunnasta – Amerikan ja Euroopan palkkatyöläisistä – velallisiksi korviaan myöten, tarpeettomiksi ja syrjäytetyiksi. Heitä on Le Penin, Trumpin ja kumppaneiden helppoa houkutella kannattajikseen. Heitä myös Gianis Varoufakis demokratia-liikkeineen yrittää saada mukaan ajamaan tavoitteita, jotka ovat rakentavampia kuin muukalaisviha ja rajojen sulkeminen.

 

Arkisto: Hannu Reime, Euroopan unioni, Maailmantalous, Kreikka, Espanja

 

 

[home] [archive] [focus]