Ulkopolitiikka 4/2017 **** 14.12.2017 **** Etusivulle

Alueiden Euroopasta liittovaltioksi

Hannu Reime

Talouden demokratisointi on edellytys toimivalle liittovaltiolle

Katalonian itsenäisyyspyrkimykset ja Madridin joustamaton ”ei” ovat johtaneet vakavaan kriisiin suuressa EU-maassa. Törmäämässä ovat katalonialainen ja espanjalainen nationalismi, joista jälkimmäiseen näyttää kuuluvan myös annos kansalliskiihkoa, šovinismia, ehkä kaikuna kauan sitten kadonneesta Espanjan suurvalta-ajasta.

Katalonian kuten myös Skotlannin itsenäistymisyritykset ovat oireita siitä, että Euroopan poliittisen yhdentymisen tiellä on muitakin esteitä kuin brexit ja muut mahdolliset erot unionista. Houkutteleva nationalismi saattaa herätä sopivissa oloissa kansallisten vähemmistöjen asuttamilla alueilla monikansallisissa EU-maissa. 

Euroopan unionin laajetessa 1990-luvulla, jolloin Suomikin liittyi siihen, puhuttiin paljon alueiden Euroopasta, kansallisvaltioiden heikkenemisestä ja luonnollisten talousalueiden monenkeskisestä kanssakäymisestä ohi pääkaupunkien. Toinen samanhenkinen iskusana oli EU-dokumentteihinkin kirjattu läheisyysperiaate: päätökset on tehtävä niin alhaalla kuin mahdollista ja niin korkealla kuin välttämätöntä.

Läheisyysperiaate ja federalismi sopivat hyvin yhteen, vaikka niistä jälkimmäistä selvästi karsastetaan julkisessa keskustelussa. Federalismi samaistetaan usein vastakohtaansa, keskitettyyn yhtenäisvaltioon.

Espanjan hallituksen ja itsenäisyysmielisten katalaanien törmäykseen olisi tuskin ajauduttu, jos Francisco Francon (1892–1975) kuoleman jälkeisestä Espanjasta olisi tehty kansallisuuksiensa muodostama todellinen liittovaltio. Diktatuurista samoihin aikoihin vapautuneen Portugalin kanssa tällainen Espanjan tasavalta olisi voinut yhdentyä Iberian federaatioksi, jossa niemimaan kaikilla kansallisuuksilla – espanjalaisilla, katalaaneilla, baskeilla, galicialaisilla ja portugalilaisilla – olisi samat, yhdenveroisiksi tunnustetut kansalliset oikeudet.

Jos mielikuvitusta haluaa kehittää tästä eteenpäin, Iberian federaatio olisi luonteva osa tulevaa yhdistynyttä liittovaltiota, Euroopan yhdysvaltoja. Eurooppa koostuisi täällä asuvien lukuisten kansojen ja kansallisuuksien demokraattisesti hallituista alueista.

Alueiden Eurooppa, läheisyysperiaate ja federalismi ovat kauniita ihanteita. Kannatan niitä lämpimästi ja varauksetta. Niiden siirtäminen platonilaisesta ideoiden taivaasta tähän olemassa olevaan todellisuuteen on kokonaan toinen asia. Perimmäisenä esteenä on kapitalistinen tuotantotapa, ainoa, joka maapallolla nyt lähes täysin vallitsee.

Onko läheisyysperiaatteen mukaista esimerkiksi se, että monikansallinen yhtiö osallistuu Helsingin seudun julkisen liikenteen järjestämiseen, tai se, että kansainväliset sijoittajat paikkaavat rapautettua terveydenhoitoa Suomessa? Ja toisaalta, eikö ilmastoon, ihmiskunnan kohtalonkysymykseen, ratkaisevasti vaikuttava energiapolitiikka tulisi hoitaa keskitetysti kansainvälisellä tasolla?

Käsitykseni mukaan läheisyysperiaate, alueiden Eurooppa ja liittovaltio voivat toteutua ihanteellisessa muodossaan vasta, kun talous on asetettu demokraattisesti palvelemaan ihmisiä eivätkä ihmiset taloutta. Ajatus sisältyy jo kuuluisaan Ventotenen manifestiin, jonka eurooppalaisen federalismin varhaiset lipunkantajat Altiero Spinelli ja Ernesto Rossi muotoilivat vuonna 1941 ollessaan poliittisina vankeina Mussolinin ajan Italiassa.

Yhteiskunnan ja talouselämän demokratisoimista palkkatyöläisten johdolla kutsuttiin sosialismiksi työväenliikkeen alkuaikoina, ennen stalinismin painajaista ja siihen kuulunutta käsitteiden kavallusta. Ajatus kansainvälisestä sosialismista on kieltämättä kaukana tämän päivän reaalimaailmasta. Mutta se, mikä juuri nyt on epärealistista, ei välttämättä ole utopistista.

Kirjoittaja työskenteli Ylen radiouutisissa uutistoimittajana, ulkomaantoimittajana ja erikoistoimittajana yli 40 vuotta ennen jäämistään eläkkeelle.


Arkisto: Hannu Reime, Euroopan unioni

 

[home] [archive] [focus]