YLE/Maailmanpolitiikan arkipäivää, 3.7.2005

Eurooppa, maailma ja Euroopan juuret                                         

Hannu Reime

Maailmanpolitiikan arkipäivässä jatketaan Euroopan nykytilan ja historian pohdiskelua EU:n kriisin valossa. Ranskalaiset ja hollantilaiset hylkäsivät Euroopan Unionin perustuslain, eivätkä Unionimaiden johtajat päässeet sopuun yhteisten rahojen käytöstä. Yhdentymispyrkimysten historiaa sekä entisiä ja nykyisiä vaikeuksia tarkastelee Hannu Reime ohjelmassa ”Eurooppa, maailma ja Euroopan juuret”.  

Historia on huono tiede, jos sillä halutaan ennustaa tulevaa. Maailmaa vuoden 2005 puolivälissä olisi ollut mahdotonta ennakoida sata vuotta sitten, jolloin vallankumouksen ensimmäinen myrsky pyyhkäisi yli Venäjän tuoden myötään muun muassa yleisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan Suomeen. Yhtä vaikeaa olisi ollut aavistaa tulevia muutoksia kuin myöskään sitä, mikä siitä ajasta on säilynyt julkisessa elämässä. Harvoin muistetaan, että useimmat nykyiset eduskuntapuolueet toimivat tai perustettiin aikana, jolloin Suomi oli vielä suuriruhtinaskunta ja Venäjän valtakunnan osa hallitsijanaan tsaari Nikolai II.  

Sata vuotta sitten, vuonna 1905, jolloin Albert Einstein julkaisi ensimmäiset maailmankuvaa muuttaneet tieteelliset tutkimuksensa, olisivat myös ajatukset Euroopan valtiollisesta yhdistymisestä kuulostaneet aika oudoilta ainakin sen aikaisten kruunupäiden ja ministereiden lausumina. Niinä aikoina koottiin kansainvälisessä politiikassa suuria ja pieniä liittoutumia toisia liittoutumia vastaan, ja hyvin pian, vähemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin, silloisten suurvaltojen taistelu vallasta, kiistat siirtomaista, merien herruudesta ja muusta sellaisesta, kaikki ne yhdessä saivat aikaan ensimmäisen maailmansodan.

Myöskään kansainvälisyyden aatetta saarnannut ja tunnetuimmassa taistelulaulussaan ylistänyt sosialistinen työväenliike ei pitänyt kiinni vakaumuksistaan, vaan pieniä vähemmistöjä lukuun ottamatta asettui kussakin maassa oman isänmaansa puolelle toisia isänmaita vastaan. Suuret, palkkatyöläisiin nojanneet puolueet hyväksyivät keskinäisen teurastuksen Eurooppaa jakaneissa juoksuhaudoissa tai ainakaan eivät asettuneet sitä aktiivisesti vastustamaan.

Loppu on historiaa niin kuin amerikkalaisilla on tapana sanoa. Se, mitä viime vuosisadan toisella vuosikymmenellä tapahtui, antoi suunnan kaikelle myöhemmälle kokemukselle, kaikelle sille, mitä Euroopan ja maailman historia noista vuosista aina tähän päivään saakka sisältää. Kokemus on julkista, mutta sillä on myös yksityinen ulottuvuutensa. Sen oivalsi hienosti Helsingin runoilija Arvo Turtiainen runossaan ”Jäähyväiset lapsuuteni Rööperille.” Turtiainen kirjoittaa entisen työläiskaupunginosan naisista, jotka ”puskivat läpi sotien, vallankumousten, nälän ja pulan vuosikymmenten” :

”lapsivuoteiden murjomina,
pesutupien lipeän parkitsemina,
aviomiesten nyrkkien kovettamina
he kiskoivat perässään jokapäiväisen leivän ja
maksamattoman vuokran
alituisesti uppoamassa olevaa lotjaa, aavistamatta
että meri jota he ylittivät, myrsky jota vastaan
taistelivat,
oli nimeltään maailmanhistoria.” 

Ajatuksia Euroopan yhdistymisestä alettiin esittää ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tarvittiin kuitenkin vielä toinen, edellistä paljon tuhoisampi ja yleismaailmallisempi sota ennen kuin Eurooppa-aatetta ryhdyttiin varovasti toteuttamaan myös käytännössä.

Winston Churchill mainitaan usein sodanjälkeisen yhtyneen Euroopan ajatuksen isänä. Hän piti kesällä 1946 Zürichissä kuuluisan puheen, jossa esitti ajatuksen ”eräänlaisista Euroopan yhdysvalloista”. Asiaan paremmin perehtyneitten mukaan Churchillin osuutta on kuitenkin liioiteltu, sillä ajatuksella yhtyneestä Euroopasta, Euroopan yhdysvalloista, on paljon mannermaisemmat juuret.

Saksalainen lehtimies Frank Niess kirjoitti muutama vuosi sitten kirjan, jonka nimenä on Euroopan idea. Vastarintaliikkeen hengestä. Kuten jo alaotsikostakin ilmenee, siinä tekijä kertoo, kuinka ajatus sodan repimän Euroopan poliittisesta yhtenäisyydestä ja Euroopan liittovaltion perustamisesta syntyi vastarintaliikkeissä natsimiehityksen aikana. Sen taustalla olivat maailmansotien kauhistuttavat kokemukset, ja niitten nostattama inho kansalliskiihkoa ja militarismia kohtaan. Eurooppa-aatteessa vaikutti kolme maanosassamme syntynyttä maailmankatsomusta ja aatesuuntaa: vapaamielinen kosmopoliittisuus, kristinuskoon sisältyvä yleismaailmallisuus ja sosialistinen kansainvälisyys.

Vastarintaliikkeiden Eurooppa-aate tukehtui kylmään sotaan ja Euroopan jakoon. Frank Niess pitää pelkkänä myyttinä käsitystä, että eurooppalainen federalismi olisi alun alkaen jo sinänsä ollut alisteista Yhdysvaltojen ylivallalle ja hengeltään jotakin sellaista, mitä poliittisessa kielenkäytössä kutsutaan atlantistiseksi. Kirjailija George Orwell antoi 1940-luvun lopulla tukensa kansainväliselle liikkeelle, joka asetti tavoitteekseen Euroopan sosialistiset yhdysvallat. Sanomattakin on selvää, että Neuvostoliiton diktaattori Stalin vastusti kaikkia tällaisia pyrkimyksiä ja yleensä kaikkia ajatuksia sellaisesta yhtenäisestä Euroopasta, joka ei olisi hänen kontrollissaan.   

Kun yhdentymistä alettiin toteuttaa 1950-luvun alussa, siitä tuli tärkeä osa kylmää sotaa. Eikä kysymys ollut alussa mistään federalismista, vaan valtioitten välisestä yhteistyöstä alkaen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamisesta ja päätyen kuuden valtion allekirjoittamaan EEC-asiakirjaan Roomassa vuonna 1957. Ranskan, Italian, Länsi-Saksan, Alankomaiden, Belgian ja Luxemburgin muodostamasta yhteisöstä on vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa kasvanut nykyinen 25:n jäsenmaan EU — Euroopan Unioni hyvässä ja pahassa. EU on jotakin, joka ei ole vielä liittovaltio, federaatio, ja kuitenkin se on enemmän kuin pelkkä kansainvälinen järjestö.

Näinä päivinä ja viikkoina on julkisuudessa keskusteltu paljon EU:sta ja sen tulevaisuudesta. Unionin perustuslaillinen sopimus on romuttumassa, kun ranskalaiset ja hollantilaiset ovat sen torjuneet, eivätkä EU-maiden johtajat ole onnistuneet sopimaan rahojen käytöstä. Euroopan Unioni ei ole kriisissä, vaan se on ”syvässä kriisissä,” sanoi Unionin puheenjohtajamaana alkuvuonna toimineen Luxemburgin pääministeri. Synkät pilvet varjostavat kaikkia EU:n hankkeita.

[mus. ...Django Reinhardt: Nuages …]

Sellaista kommentaattoria ei Ranskan ja Alankomaiden äänestysten jälkeen varmaan löydy, joka ei olisi sitä mieltä, että Euroopan Unioni on vieraantunut kansalaisista. Ei vaadi suurta kansalaisrohkeutta eikä omaperäisyyttä haukkua EU:n komissiota byrokraattiseksi. Tätä mieltä ovat ensi sijassa tietenkin perustuslakisopimuksen vastustajat, Ranskan ja Hollannin EI-äänestäjät, ja samaan suuntaan ajattelevat myös monet, jotka kuitenkin olisivat kannattaneet sopimusta Unionin rakenteita selventävänä asiakirjana.

Politiikka voi myös saada aikaan erikoisia petikaveruuksia, sillä sopimuksen kaatumisesta riemuitsevia on vasemmalla, oikealla ja keskellä, eivätkä perustuslain vastustajat suinkaan ole mitään äärimmäisyysaineksia: perusteluja kielteiseen kantaan on ollut sangen monenlaisia. Kun Helsingin Sanomat julkaisi uutissivullaan kannanottoja Ranskan äänestyksen jälkeen, vierekkäin pääsivät kansalaisjärjestö ATTACin Suomen osaston puheenjohtaja Mika Rönkkö ja Tšekin Tasavallan presidentti Václav Klaus: molemmat iloitsivat EI-äänten voitosta. Ranskassa perustetun ATTACin päätavoitteena on kansainvälisten pääomansiirtojen verotus, jolla hillittäisiin maailmanlaajuista keinottelua; liikettä voisi siis kutsua jollakin tapaa vasemmistolaiseksi. Presidentti Klaus puolestaan on manner-Euroopan tunnetuimpia ideologeja siinä talouspoliittisessa ajattelussa, joka kannattaa valtion mahdollisimman vähäistä puuttumista liike-elämään ja muuhun taloudelliseen toimintaan; Klaus epäilemättä suo kernaasti itseään kutsuttavan oikeistolaiseksi.

Euroopan parlamentin suomalainen jäsen Esko Seppänen ei myöskään peittele iloaan EI-äänten voitosta. Seppänen kirjoittaa Kansan Uutisten Viikkolehdessä otsikolla ”Mitäs me voittajat!”:

”EU:n perustuslain luonnostelu käynnisti federalistisen tsunamin, jonka alle olivat jäämässä EU-maiden omat lait ja niihin kirjoitettu yleinen käsitys oikeasta ja väärästä. Haluttiin yhdenmukaistaa ja samanlaistaa kaikkien EU-maiden kansallinen elämänmuoto. […] Ranskan — ja Hollannin — kansa torjui tämän euronationalistisen projektin.”

”Federalistinen tsunami”, ”euronationalistinen projekti” ja ”kansallisen elämänmuodon samanlaistaminen”, siinä syyt, jotka saivat Esko Seppäsen riemuitsemaan ranskalaisten ja hollantilaisten päätöksestä: federalismi, EU:n kehittyminen liittovaltioksi, on aina ollut suurin mörkö tälle suomalaiskansalliselle vasemmistolaiselle poliitikolle. Seppänen myös todistelee, että Ranskassa oli KYLLÄ-ääntä vastassa kaksi erilaista EI-ääntä: vasemmiston EI ja oikeiston EI. Oman puolueensa, Vasemmistoliiton, johtoa Seppänen moittii ”vakavasta poliittisesta virheestä”, koska se oli asettunut perustuslain puolelle.

Kuunnellaan myös mielipidettä suomalaisten euroedustajien oikealta laidalta. Yleisradion Brysselin kirjeenvaihtaja Jussi Seppälä haastatteli viikko sitten Maailmanpolitiikan arkipäivää – ohjelmassa Kokoomuksen Alexander Stubbia:

[AS: Minun mielestä ensinnäkin markkinoiden vapauttamista pitää jatkaa. Se on se ainoa tapa, jolla me pärjätään tuolla maailmassa. Se on se ainoa tapa, jolla me voidaan kilpailla sitten Venäjää, Kiinaa ja Yhdysvaltoja vastaan.”]

”Kilpailla Venäjää, Kiinaa ja Yhdysvaltoja vastaan”, aikamoisia kilpailijoita ”vanhalle” Euroopalle. EU:n suuria itäisiä kumppaneita Euraasian mantereella, Venäjää ja Kiinaa, sekä valtamerentakaista supervaltaa, Yhdysvaltoja, ei parhaiten tunneta hyvin järjestäytyneestä ammattiyhdistysliikkeestä tai oikeudenmukaisesta sosiaalipolitiikasta. Olisiko perustuslakisopimus lisännyt eurooppalaisten kilpailukykyä tältä kannalta katsoen, on kiistelty kysymys.

Ranskassa ainakin perustuslain vasemmistolaiset vastustajat ovat sitä mieltä, että torjumalla hankkeen he myös vahvistivat barrikadia, joka vielä turvaa sosiaalista Eurooppaa sitä vastaan, mitä EI-puoli kansanäänestyskampanjassa kutsui liberaaliksi Euroopaksi, markkinoitten mielivallaksi. Näin ajattelivat EI-leirin mukana äänestäneet sosialistit sekä kommunistit ja äärivasemmisto, ja poikkeuksia vasemmalla oli hyvin vähän. Oikealla, ennen kaikkea äärioikealla, EI-äänen antamista motivoi ulkomaalaisvastaisuus ja puhdas nationalismi. Ja myös äärioikealla huomioidaan usein sosiaaliset näkökohdat, lisääväthän ne kansallista yhteenkuuluvuutta ja hillitsevät yhteiskunnallista liikehdintää tai luokkataistelua, jos asian haluaa ilmaista hieman vanhakantaisemmin.

Varmaan tunnetuin KYLLÄ-äänen vasemmistolainen puolustaja Ranskassa oli EU:n komission entinen puheenjohtaja Jacques Delors, Eurooppa-aatetta lämpimästi kannattava, nyt jo 80-vuotias julkinen persoona, jota voisi kutsua maltilliseksi kristilliseksi sosialistiksi. Lehtihaastattelussaan keväällä, kuukausi ennen äänestystä, Delors sanoi, että Euroopan yhdentymisestä on Ranskan kansanäänestyksessä väärin perustein tehty syntipukki hillitsemättömälle kapitalismille: jos perustuslaki kaatuu, jäljelle jää Nizzan sopimus vuodelta 2002 ja markkinahenkisempi Eurooppa.  Delorsin mielestä kansanäänestyksessä ei tosiasiassa ollut kysymys mistään muusta kuin siitä, haluaako nykyistä yhdentyneemmän Euroopan vai ei, valinta koski Eurooppaa, ei talous- ja sosiaalipolitiikkaa:

”Jos haluaa yhdistyneen Euroopan, silloin tulee äänestää KYLLÄ. Jos ei halua sitä, silloin tulee äänestää EI. Tästä on kysymys. Ei ole mitään eurooppalaista EI-ääntä. Jos haluaa toisenlaisen Euroopan, siitä on taisteltava sisäpuolella. Todellinen demokraattinen valinta kansanäänestyksessä koskee Eurooppaa. Jokaisella on oikeus äänestää EI, mutta jokaisen kansalaisen tulee myös tietää, että äänestämällä EI hän äänestää Euroopan yhdistymistä vastaan.”

Delors’n kanta jäi vähemmistöön Ranskassa ja Ranskan vasemmistossa. Muissa maissa hänen oli helpompi löytää hengenheimolaisia. Italian kolmen ammatillisen keskusliiton johtajat sanoivat Le Monde –lehden kyselyssä, että he kannattavat perustuslakisopimusta. Liitoista suurimman ja vasemmistolaisimman CGIL:n pääsihteeri Guglielmo Epifani oli sitä mieltä, että ilman perustuslakia ”Eurooppa jää pelkäksi markkinapaikaksi”. Maailmanrauhan kannalta olisi välttämätöntä, että Euroopasta tulee poliittinen kokonaisuus, Epifani kirjoitti.

Italialainen ay-johtaja ei perustellut tarkemmin sitä, miten maailmanrauha ja Euroopan poliittinen yhdentyminen liittyvät toisiinsa. Ei ole vaikeaa arvata, että kysymys on Yhdysvalloista ja sen vallasta maailmassa ja siitä, kuinka Eurooppa amerikkalaisten toimiin suhtautuu. Kuten muistetaan, Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin keväällä kaksi vuotta sitten avasi syvän repeämän Washingtonin ja eräitten tärkeimpien manner-Euroopan pääkaupunkien välille.

Saksa ja Ranska tuomitsivat jyrkästi sodan aloittamisen, ja myöhemmin sodanvastaiseen rintamaan liittyi myös Espanja, kun hallitus maassa vaihtui vaaleissa konservatiivisesta sosialidemokraattiseksi. Hallituksen vaalitappion suurin syy oli Irakin sota, johon Espanja oli lähettänyt osaston. Islamististen fanaatikkojen tuhoisat pommihyökkäykset Madridissa ja hallituksen kömpelö yritys syyttää niistä baskinationalisteja vaikuttivat myös vaalitulokseen, ja Madridin pommeilla oli epäilemättä yhteytensä myös Irakiin.

Jean Bricmont on teoreettisen fysiikan professori belgialaisessa Louvainin yliopistossa. Hän on kirjoittanut joukon erinomaisia artikkeleita fyysikkoja laajemmalle yleisölle tieteestä ja tieteellisestä ajattelusta ja puolustanut tieteellistä maailmankuvaa ja rationaalista, järkiperäistä, maailmankatsomusta. Bricmont on myös yhteiskunnallinen aktivisti, joka pasifistisista lähtökohdista ottaa rohkeasti kantaa länsimaista valtapolitiikkaa vastaan pitäen kaikenlaisia aseellisia väliintuloja ja niin sanottuja humanitaarisia interventioita pelkkänä alastomana uusimperialismina, oli sitten kysymys Balkanista tai Irakista tai mistä tahansa maailmankolkasta. Bricmont kirjoitti ”Euroopan rakentamisesta” CounterPunch –nimisessä verkkolehdessä vähän ennen Ranskan kansanäänestystä riemuiten jo edeltäkäsin EI-ääänten voitosta, sehän vaikutti jo ennakolta melko varmalta. Artikkelin otsikkona on ”Vive la France?”: 

”KYLLÄ-leirin epärehellisin argumentti on epäilemättä se, että vahva Eurooppa panisi vastaan Yhdysvalloille. Ensinnäkin, ei tarvitse muuta kuin lukea amerikkalaisia lehtiä tai kuunnella Yhdysvaltojen johtajia, jotka täysin sydämin tukevat KYLLÄ-puolta, niin huomaa, kuinka hataralla pohjalla tällainen perustelu lepää. Ja toiseksi, sellainen Eurooppa, jonka koulujärjestelmä uhrataan lyhytnäköisen liiketaloudellisen voiton alttarille, ei voi olla muuta kuin toinen USA, ei mikään vaihtoehto sille. Muulla maailmalla on jo tarpeeksi ongelmia yhden tietämättömän, aggressiivisen ja röyhkeän supervallan kanssa. Jos pitää rauhaa parempana kuin sotaa ja turvallisuutta tärkeämpänä kuin kilpailua, silloin on syytä vastustaa Yhdysvaltoja tai ainakin sitä, mitä se edustaa, mutta silloin tulee vastustaa myös ’Euroopan rakentamista’.”

Bricmont on rehellinen kirjoittaja, sivistynyt ja järkiperäisesti ajatteleva kansalainen ja kaikenlaisten akateemisten muotivirtausten kriittinen arvostelija, joka on vilpittömästi huolissaan maailman tilasta ja niistä primitiivisistä piirteistä, joita nykykapitalismiin sisältyy. Bricmont viittaa muun muassa siihen, kuinka ihmisen suurin älyllinen saavutus, moderni tiede, joka on saanut luonnon paljastamaan salaisuuksiaan yhdelle tuottamistaan olioista ainakin hivenen verran, nyt yritetään prostituoida palvelemaan lyhytnäköisiä voitonpyyteitä. Ja kuinka paljon nykyisin julkisessa keskustelussa hoetaan sanaa ”kilpailukyky”! Siitä voisi maapallon ulkopuolinen tarkkailija hyvinkin päätellä, että täällä eletään vielä metsästäjä-keräilijä –yhteisöissä, jotka taistelevat saalistusmaista, samanlaistahan kilpailu markkinoista ja valtioiden välinen sotavarustelu pohjimmiltaan ovat.

Kuitenkaan Jean Bricmont ei saa minua vakuuttumaan siitä, että Euroopan yhdentymisen vastustaminen lieventäisi tai heikentäisi näitä äärimmäisen kielteisiä ja vaarallisia suuntauksia maailmassa. EU:n komission entinen puheenjohtaja Jacques Delors kutsui perustuslakisopimusta markkinoitten Euroopan ja sosiaalisen Euroopan väliseksi kompromissiksi. Yhteiskunnallinen taistelu nykymaailman kielteisiä suuntauksia vastaan tulisi käydä eurooppalaisella tasolla. Italialainen ammattiyhdistysjohtaja oli sitä mieltä, että ilman minkäänlaista perustuslakia Eurooppa on pelkkä markkinatori.

Yhdysvaltojen tai, jos halutaan olla todella tarkkoja, Yhdysvaltojen hallituksen suhtautuminen yhtenäiseen Eurooppaan on mielenkiintoinen ja tärkeä kysymys. Jean Bricmont on oikeassa todetessaan, että Washington ei missään vaiheessa ole osoittanut merkkejä, että se vastustaisi Atlantintakaisten liittolaistensa pyrkimyksiä kohti tiukempaa valtiollista yhdentymistä. Kysymys koskee kuitenkin tulevaisuutta, joten kaikki vastaukset siihen ovat spekulatiivisia, ja niitä voi yhtä hyvin pitää turhanpäiväisenä kannunvalantana.

Yhdysvallat on tyytyväinen yhtenäiseen Eurooppaan — turha sanoakaan — jos Eurooppa ei asetu vastustamaan Washingtonissa tehtyjä päätöksiä, toisin sanoen, ellei amerikkalaisten ja eurooppalaisten välille tule eturistiriitoja. Jos niitä tulee ja eurooppalaiset puolustavat etujaan, Washingtonissa ei siitä tietenkään pidetä, niinhän kävi toissa vuonna ennen hyökkäystä Irakiin, kun Ranska ja Saksa omista syistään vastustivat sotaa. Jussi Seppälän Maailmanpolitiikan arkipäivässä viikko sitten kehiteltiin ajatusta Britannian johtoasemasta EU:ssa nyt, kun perustuslaki on romuttumassa ja Ranska ja Saksa joutuvat keskittymään omiin vaikeuksiinsa. Sellainen kehitys miellyttäisi taatusti Yhdysvaltoja.

Euroopan suhteet Yhdysvaltoihin riippuvat ennen kaikkea siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu lähivuosina, kun uusia valtakeskuksia syntyy tai oikeastaan vanhat vahvistuvat. Kiina ja Venäjä ovat nousevia valtoja ja Euroopan kilpailijoita siinä missä Yhdysvallatkin.  

Tässä kaikessa Euroopan johtajilla on omat valtapoliittiset intressinsä. He eivät he ole periaatteessa sen moraalisempia tai moraalittomampia kuin Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan tai minkään muunkaan valtakeskittymän johtajat, vaikka tällaisista asioista elätellään ja niistä vallitsee kaikenlaisia harhakuvia ja kuvitelmia, varsinkin omahyväisessä puheessa läntisistä arvoista ja arvomaailmasta. Mutta tuntuu vaikealta ymmärtää, kuinka keskenään riitelevien kansallisvaltioitten — nyky-EU:n — muuttuminen demokraattiseksi liittovaltioksi voisi viedä asioita tässä suhteessa ainakaan huonompaan suuntaan.       

[mus. …Bach …]

Kädessäni on kirja jonka löysin sattumalta helsinkiläisestä antikvariaatista joitakin vuosia sitten. Kirja on saksankielinen, nimeltään Die Revolutionen Europas, ’Euroopan vallankumoukset’, kirjoittaja Otto Rühle, painettu Dresdenin kaupungissa vuonna 1927. Kolmessa niteessä kuvataan Euroopan historiaa yhteiskunnallisen taistelun ja vallankumousten näkökulmasta alkaen germaanien ajasta Rooman valtakunnan hajottua ja päättyen Venäjän vallankumoukseen. Rühle, sosialisti, joka kuoli maanpaossa Meksikossa vuonna 1943, aloittaa historiallisen panoraamansa näin:

”Kun roomalaiset ajanlaskumme alussa karkotettiin Reinin oikealta rannalta, he olivat kehittyneemmän kulttuurin edustajia kuin germaanit, jotka olivat vielä barbaareita.

Roomalaisten talous perustui yksityiseen omaisuuteen; siihen kuului tavaroiden vaihto, raha, maailmankauppa. Valtiovaltaa, milloin tasavaltana, milloin monarkiana, piti käsissään pieni, mutta rikas ja mahtava yläluokka, joka suureen sotavoimaan ja kehittyneeseen oikeusjärjestykseen nojaten hallitsi ja riisti orjien, talonpoikien ja ryysyköyhälistön armeijaa.”

Tästä alkaa värikäs kuvaus, johon kuuluu keskiaika, löytöretket, Amerikan valloitus, Keski-Euroopan talonpoikaissodat, uskonpuhdistus, Espanja, Alankomaiden vapautuminen ja Englannin vallankumous. Toinen osa omistetaan kokonaan Ranskan suurelle vallankumoukselle ja 1800-luvun kansannousuille. Kolmannessa osassa päästään Saksaan, Italian yhdistymiseen, Kreikan vapautumiseen, Puolan jakoihin ja lopulta Venäjän myrskyihin uuden vuosisadan 1900-luvun koittaessa..

Useimmista helposti saatavilla olevista Euroopan historioista Rühlen kirjaharvinaisuus poikkeaa siinä, että se yhdistää nerokkaasti poliittiset tapahtumat — valtapelin, juonittelut ja sodat — Euroopan yhteiskuntien taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen — tai kehittymättömyyteen. Juoni etenee germaanien heimoyhteiskunnista vallankumoukselliselle Venäjälle. Kertomus päättyy toteamukseen, että Venäjän tapahtumat ovat vielä liian kiisteltyjä. Historian kirjoittaminen tästä vallankumouksellisesta vaiheesta jää myöhempien aikojen tehtäväksi.

Myöhemmät ajat ovat tulleet. Tiedämme Venäjän historian vaiheet viime vuosisadalla. Meillä on näkökulma, josta voi arvioida vallankumousta kokonaisena historiallisena ajanjaksona. Otto Rühle katsoi Euroopan historiaa näkökulmasta, joka avautui 1920-luvulta taaksepäin, näkökulmasta, jonka tarjosi natsidiktatuuria edeltänyt Weimarin tasavalta Saksassa. Hänen lähes 80 vuoden takainen kertomuksensa antaa vieläkin erinomaisen taustan Euroopan nykytilaa koskeville pohdinnoille. Kirjan sanoma on se, että maanosamme historia ei ole ollut vain sotia, valloituksia, hallitsijasukujen välisiä naimakauppoja ja diplomatiaa. Se on ollut myös yhteiskuntaluokkien, yhteiskunnallisen taistelun, elinkeinojen ja toimeentulon, teknisten keksintöjen, tieteen ja kulttuurin historiaa — ja on sitä edelleen. 

[mus. …Django Reinhardt …]  


Ks. myös:

Käy myös arkiston EU-sivuilla

[home] [focus] [archive]