Euroopan linnake

Juonto: Ja sitten Euroskooppi. Julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan Euroopan yhteisö suunnittelee paitsi siirtolaistulvan hillitsemistä rajoillaan myös EY-maihin asettuneiden siirtolaisten tiukempaa valvontaa. Sosiaalisten jännitystilojen kourissa kamppaileva Eurooppa yrittää linnoittautua vieraita vaikutuksia vastaan, arvelee Tapani Lausti.

Syvät epävarmuuden tunteet ovat leviämässä Euroopassa. Korkeatasoinen ranskalainen kuukausijulkaisu Le Monde diplomatique etsii pääkirjoituksessaan kriisin tunteen syitä vaurauden keskellä kasvaneesta ahdingosta. Miljoonat työttömät, osattomat, asunnottomat ovat osa vauraiden yhteiskuntien skandaalia, yhteiskuntien, jotka talouden nimissä hyväksyvät päivittäin yhä räikeämmiksi käyvät kurjuuden pesäkkeet. Le Monde diplomatique ei pidä näin ollen ihmeenä, että kaunan tunteet ovat leviämässä niiden keskuudessa, jotka kokevat itsensä uhatuksi tällaisen pakkomodernisaation otteessa. Onko hämmästyttävää, että ihmiseen halveksuen suhtautuva taloudellinen ajattelu levittää yhteiskunnallista järjenvastaisuutta, lehti kysyy ja jatkaa.

"Niin monien käsittämättömien mullistusten ja niin monien uhkien edessä lukuisat kansalaiset uskovat todistavansa järjen sammumista. He itse tuntevat houkutusta paeta järjenvastaisen maailman mielikuviin. Onko siis hämmästyttävää, että niin monet ihmiset etsivät keinotekoista paratiisia huumeista, taikauskosta tai hurmahenkisistä uskonmenoista."

Le Monde diplomatique näkee siis yhteyden irrationaalisuuden leviämisen ja voimattomuuden tunteiden välillä. Ihmisten eksyksissä olemisen tunnetta vahvistaa vallitseva ideologia, joka asettaa taloudelliset lainlaisuudet ihmisten tarpeiden edelle, lehti arvelee. Hallitusten palvoessa nöyrinä näitä taloudellisia lainalaisuuksia osa eurooppalaisista etsii syntipukkeja sosiaaliseen ahdinkoon siirtolaisväestöstä, joka on vaeltanut Länsi-Eurooppaan vielä vaikeammista olosuhteista. Kansallismielisyyttä lietsovat poliitikot rohkaisevat tietoisesti tai ymmärtämättömyyttään väkivaltaisuuksiin valmiita ääriaineksia.

Englantilainen kansanedustaja Winston Churchill aiheutti viikonvaihteessa kohua varoittaessaan islamilaisuuden leviämisestä
Britanniassa. Hän vaati siirtolaisten maahanpääsyn katkaisemista.

Ranskassa suunnitellaan siirtolaislainsäädännön tiukentamista. Ranskan kirkkojen edustajat ovat varoittaneet, että siirtolaisten vastaiset toimet lisäisivät jännitystä siirtolaisghetoissa ja syventäisivät niiden asukkaiden vieraantumisen tunteita.

Pakolaistulvan käytännön ongelmien kanssa kamppailevan Saksan parlamentti on juuri tiukentanut maan turvapaikan myöntämismenettelyä.

Euroopassa on kohonnut huutoja kansallisten kulttuurien säilyttämisen. Kansanedustaja Winston Churchill puhui brittiläisestä elämäntavasta.

Mutta Euroopassa kuuluu myös ääniä, jotka ennustavat Euroopan kansallisen ja kulttuurisen luonteen ajan mittaan mullistuvan, haluttiinpa sitä tai ei. Italialaiselta kirjailijalta ja teoreetikolta Umberto Ecolta kysyttiin Irlannin television haastattelussa, voisiko tämän suosittelema avoimien rajojen politiikka edesauttaa monien identiteettien ja kielten sekoittumisen kautta myönteistä kehitystä Euroopassa. Umberto Eco vastasi:

"En pidä tällaisesta ehdollisesta kysymyksenasettelusta, joka viittaa tietynlaiseen tahtoon ja aikomukseen. On täysin irrelevanttia, mitä Eurooppa haluaa tai ei halua. Edessämme on kansainvaellus, joka on verrattavissa varhaisiin indoeurooppalaisiin kansainvaelluksiin idästä länteen tai barbaarien tunkeutumiseen Rooman imperiumiin, jolloin syntyivät roomalais-saksalaiset kuningaskunnat. Edessämme ei ole vain Kolmannesta maailmasta tulevan siirtolaisuuden pieni ongelma; jos olisi vain tästä kysymys, ongelma voitaisiin jättää poliisien ja tulliviranomaisten hoidettavaksi. Uusi kansainvaellus muuttaa radikaalilla tavalla Euroopan kasvot. Sadassa vuodessa Euroopasta tulee värillinen maanosa. Tämä on toinen syy, miksi meidän on oltava kulttuurisesti ja henkisesti valmiita hyväksymään monimuotoisuutta ja rotujen sekoittumista, hyväksymään sekavuudenkin. Muuten edessä on täydellinen epäoonnistuminen."

Samassa Irlannin television eurooppalaisuutta koskeneessa haastattelusarjassa esiintynyt, pitkään Ranskassa asunut, bulgarialaissyntyinen kielitieteilijä Julia Kristeva sanoi tehneensä älyllisen päätöksen, jonka mukaan kansallinen alkuperä ei ole oleellista, alkuperän korostaminen on reaktiota tuskaan ja siitä voi tulla vihan myrkyllinen sekoitus.

"Ihmiset, jotka kääntyvät juurilleen ovat ihmisiä, jotka eivät tiedä, miten muuntaa vihansa hyväksyttävään muotoon. He ovat haavoittuneita ihmisiä, masentuneita ihmisiä. Heillä ei ole enää ihanteita — uskonto ei tyydytä heitä, ei myöskään marxismi, eikä mikään muukaan pelastusideologia voi heitä auttaa — siksipä he turvautuvat vanhakantaiseen ajatukseen kansallisista juurista."

Julia Kristeva sanoi, että meidän on suhtauduttava vakavasti identiteetteihin liittyvään väkivaltaan. Hän sanoi, että vaikka taloudellisesti kansallisvaltiot elävät vielä pitkään, meidän on arvioitava valtion ajatuksessa piilevää henkistä väkivaltaa. Hän sanoi nationalismien — ja erilaisten fundamentalismien — olevan verhoja väkivallan edessä, hauraita ja läpinäkyviä verhoja, koska ne vain suuntaavat valtioiden sisällä esiintyviä väkivaltaisia taipumuksia toisiin, naapureihin, kilpaileviin kansallisiin ryhmiin. Kristevan mielestä sivilisaatiomme suuri haaste on tämän vihan vastustaminen — ilman Jumalaa.

Mutta mistä tämä viha kumpuaa. Monet yhteiskuntakriitikot ovat pitkään etsineet selitystä vieraantumisen tunteiden aiheuttamiin väkivallan purkauksiin teollisen kulttuurimme luonteesta. Uusi vihreä ajattelu on auttanut hahmottamaan sitä psykologista vahinkoa, jota kulttuuriimme olennaisesti liittyvä voimattomuuden tunne on ihmismielissä aiheuttanut. Euroopan yhteisössä puhutaan demokraattisesta vajeesta. Tätä syvemmällä piilee vielä paljon vakavampi demokraattinen vaje. Sen juuret ovat tavassa, jolla teollinen tuotanto teki ihmisistä talouden palvelijoita. Joustavan, jokapäiväisen elämän rytmiin suhteutunut työ sai väistyä tehdasmaisen pakkotahdin tieltä. Mahdollisuudet omiin elinolosuhteisiin vaikuttamiseen kapenivat. Työväenliikkeen varhainen kiinnostus elämänlaatua koskeviin kysymyksiin väistyi ajan mittaan pelkkien materiaalisten vaatimusten tieltä. Kulttuurimme alkoi mitata kaikkea rahassa. Eurooppalainen teollinen elämä oli kuin utopia, joka tarjosi lupausta onnellisesta tulevaisuudesta.

Tämän utopian johtavia kriitikoita on teoreetikko, jolla kuten parilla edellä lainatulla ajattelijallakin, on monikansallinen tausta. André Gorz syntyi Itävallassa mutta muutti jo nuorena miehenä pian toisen maailmansodan jälkeen Ranskaan. Kirjassaan Metamorphoses de travail — työn muuntumiset — Gorz kirjoittaa, että kaksi sataa vuotta teollisiin yhteiskuntiin vaikuttanut utopia on nyt romahtamassa.

"Teollinen utopia lupasi meille tuotantovoimien kehitystä ja talouden laajentumista tavalla, joka vapauttaisi ihmiskunnan niukkuudesta, epäoikeudenmukaisuudesta ja kurjuudesta. Tämän kehityksen oli määrä antaa ihmiskunnalle kiistaton oikeus hallita luontoa ja samalla lisätä ihmisen kykyä hallita omaa elämäänsä. Työn oli määrä muuntua luovaksi toiminnaksi, jossa jokaisen yksilön ainutlaatuinen täyttymyksen tunne otetaan huomioon sekä oikeutena että velvollisuutena. Tämä palvelisi kaikkien vapautumista."

André Gorz sanoo, että tästä utopiasta ei ole mitään jäljellä. Nyt on hänen mielestään löydettävä uusi utopia. Sillä niin kauan kun olemme ympärillämme romahtavan utopian vankeja, emme kykene näkemään uuden teknologian ja työhön liittyvän uuden ajattelun avaamia mahdollisuuksia toisenlaiseen elämään.

Vaikka nämä ajatukset vaikuttavat teoreettisilta päivänpolitiikan keskittyessä palvemaan talouden tarpeita, tällaiset kysymyksenasettelut ovat alkaneet nousta puheenaiheeksi Euroopan tämänhetkisiä kouristuksia pohdittaessa. Irlannin television Eurooppa-haastattelusarjaan osallistunut ranskalainen filosofi Paul Ricoeur puhui hänkin utopioista.

"Tarvitsemme utopioiden moninaisuutta, erilaisia utopioita. Perustavanlaatuinen utopia on varmasti maailmantalous, jota eivät hallitse tehokkuus ja tuottavuus vaan joka perustuu ihmisten tarpeisiin. Ehkä tämä on ensi vuosisadan ongelma — miten siirtyä markkinalakien hallitsemasta taloudesta maailmanlaajuiseen talouteen, joka perustuu ihmisten todellisiin tarpeisiin. Tämä on Utopia. Olemme nyt vaiheessa, jossa markkinat ovat voitolla ja tarjoavat ainoan tuottavuuden lähteen, mutta tämä tuottavuus ei ole jaettua, koska tuottavuuden menestyksellinen kasvu lisää epätasa-arvoisuutta."

Nämä analyysit palaavat siis tavalla tai toisella modernin ihmisen voimattomuuteen talouden mahtavien rakenteiden edessä. Sosiaalisen ahdingon lisääntyessä Euroopassa ihmiset ovat alkaneet kääntyä eurooppalaisen identiteetin etsimisestä takaisin kansallisiin identiteetteihin. Poliittisen ja taloudellisen voimattomuuden oloisssa kansallisuus luo yhteenkuuluvuudentunnetta. Se on rahan lisäksi ainoa kulttuurissamme yleisesti tunnettu yhteiskunnallisen turvallisuuden tunteen luoja.

Unkarilainen ajattelija Danilo Kis sanoo nationalismin antavan identiteetin tunteen yksilölle, jolta on viety yksilöllisyys,ihmiselle, josta on tehty mitättömyys. Leimautuminen kansan jäseneksi tekee ihmisestä sosiaalisen olennon, lisää hänen omanarvontuntoaan. Näin persoonallisuutta saanut ihminen vahvistaa helposti omanarvontuntoaan muukalaisiin kohdistamillaan ennakkoluuloilla ja vihamielisyydellä.

Eurooppa on tienhaarassa. Sen muuntumista monikansalliseksi yhteisöksi hidastaa se rappeutumassa oleva teollinen kulttuuri, jonka nimeen Euroopan yhteisö vannoo. Jos eurooppalaiset eivät näe tietä tulevaisuuteen, houkutuksena on turvautua sisäänpäin kääntyneisiin kansallisiin identiteetteihin, jopa kansallisiin vihamielisyyksiin.

[home] [archive] [focus]