3.10.2012 **** Ydin 3/2012

Federalismin aave Euroopan yllä

Hannu Reime

…a Socialist United States of Europe seems to me
the only worthwhile political objective today.

George Orwell (1947)

Kun Euroopan parlamentti kokoontuu Brysselissä, se pitää istuntonsa Altiero Spinelli –nimisessä rakennuksessa kaupungin Eurooppa-keskuksessa. Rakennus on tuttu kaikille EU:n instituutioissa työskenteleville, ja myös TV-uutisia seuraava eurooppalainen yleisö tunnistaa helposti monet näkymät sieltä. Kuka siis on Spinelli, mies, jonka nimi on ikuistettu näin arvokkaaseen rakennukseen?

Altiero Spinelli (1907–1986) oli italialainen poliitikko, jota hyvin perustein voi kutsua eurooppalaisen liittovaltioaatteen, federalismin, isäksi. Spinelli kypsyi federalistiksi niinä lähes 17 vuotena, jotka hän fasismin vastustajana vietti Mussolinin vankiloissa ja karkotuksessa. Sodan jälkeen hän perusti hengenheimolaistensa kanssa Euroopan federalistisen liikkeen.

”Kirottu liittovaltio”

Federalismista on meillä Suomessa, mutta myös muissa EU-maissa tehty demokratiaa ja itsenäisyyttä uhkaava mörkö. Liittovaltiolla pelottelevia löytyy oikealta, vasemmalta ja keskeltä. Perussuomalaisten kaltaisten oikeistopopulistien maailmankuvassa federalismi merkitsisi itsenäisyyden lopullista menetystä. Vasemmalla federalismi samaistetaan usein päätöksenteon etääntymiseen äänestäjistä, demokratian kaventumiseen ja uusliberalistiseen talouspolitiikkaan.

Liittovaltion avoimia kannattajia näyttää olevan harvassa. Tästäkin syystä on hyvä vilkaista historiaan ja katsoa, millaisia yhteiskunnallisia ihanteita Spinelli itse kannatti. Millaisten asioiden ajamiseen eurooppalaisen federalismin isä piti liittovaltiota parhaana poliittisen järjestäytymisen muotona? Liittovaltiohan on vain päätöksentekomenetelmä. Päätösten sisältö on eri asia.

Altiero Spinelli oli yhden sortin sosialisti ilmeisesti elämänsä loppuun saakka. Hän liittyi jo nuorena Italian kommunistiseen puolueeseen, ja puolueen aktivistina hänet vangittiin fasistisessa Italiassa. Stalinismi ja Stalinin irvokas palvonta 1930-luvulla etäännyttivät hänet kuitenkin kommunistipuolueesta. Altierin ajattelu läheni suuntausta, jota Italiassa kutsutaan liberaaliksi sosialismiksi, ja josta tuli osa antifasistista vastarintaliikettä. Liberaalin sosialismin kannattajia lähti myös ensimmäisten italialaisten vapaaehtoisten joukossa Espanjaan taistelemaan sisällissodassa tasavaltalaisten puolella.

Maailmansodan jälkeen Spinelli oli mukana monissa maanosamme yhdentymishankkeissa toimien muun muassa Euroopan komission jäsenenä. Europarlamenttiin Spinelli valittiin parlamentin ensimmäisissä suorissa vaaleissa vuonna 1979 Italian kommunistisen puolueen listalta puolueeseen kuulumattomaan. Hänen merkittävin saavutuksensa oli Euroopan unionin perustamissuunnitelma, jonka europarlamentti hyväksyi vuonna 1984, mutta joka kaatui kansallisissa parlamenteissa. Spinellin ideoita on kuitenkin mukana kaksi vuotta myöhemmin hyväksytyssä yhtenäisasiakirjassa sekä Maastrichtin sopimuksessa vuodelta 1992. Nehän sitten johtivat nykymuotoiseen Euroopan unioniin. 

Ventotenen manifesti

Altiero Spinellin horjumaton federalistinen vakaumus ja sen takana olevat liberaalisosialistiset ihanteet muotoiltiin ensimmäisen kerran Ventotenen saarella, jonne Mussolinin hallitus karkotti fasismin vastustajia. Dokumentti, jonka nimenä on ”Kohti vapaata ja yhdistynyttä Eurooppaa”, kirjoitettiin vuonna 1941, ja se tuli tunnetuksi Ventotenen manifestina. Sen lopullinen versio on vuodelta 1944. Manifesti syntyi kollektiivisena työnä, mutta Spinelli oli kantavin voima sen muotoilussa.

Ventotenen manifesti laadittiin sodan aikana, joten sen tekijöillä ei ollut tietoa siitä, millaiseksi sodanjälkeinen Eurooppa tulisi muotoutumaan. Kirjoittajat vetoavat vahvasti siihen, että sotaa edeltänyttä ja sotaan johtanutta kansallisvaltioiden järjestelmää ei palautettaisi, jottei kansalliskiihko pääsisi uudelleen valloilleen. Sodan runteleman Euroopan raunioille tulisi rakentaa demokraattinen federaatio. Kymmenisen sivua pitkässä tekstissä mainitaan muun muassa Balkanin ongelmat ja Irlannin kysymys kiistoina, jotka voitaisiin paljon helpommin ratkaista liittovaltion sisällä kuin kansallisvaltioiden kesken.

Liberaalin, ei-dogmaattisen sosialismin ihanne tuodaan manifestissa esille selvin sanoin. Spinellin ja hänen tovereidensa mielestä talouden ei tule hallita ihmistä, vaan ihmisen pitää hallita taloutta aivan samoin kuin ihminen pyrkii hallitsemaan luonnonvoimia. Ajatus sopii hyvin myös nykypäivään. Kapitalistisesta taloudesta on tullut Frankensteinin hirviö, joka kääntyy luojaansa vastaan.

Ventotenen manifestia vaivaa kuitenkin tietynlainen elitismi. Kirjoittajat kyllä myöntävät, että työläiset olivat Italiassa se yhteiskuntaluokka, joka kaikkein vähiten mukautui fasismiin. Eurooppalaisen federalismin luomisessa työläiset eivät kirjoittajien mielestä kuitenkaan kykene irtautumaan luokkapohjaisesta ajattelustaan. Työväenluokkaa johtamaan tarvitaan älymystöä, intellektuelleja, ja tarvitaan myös — uskomatonta kyllä, näin manifestissa todetaan — vallankumouksellisen puolueen diktatuuria (dittatura del partito rivoluzionario). Näin muodostuu uusi valtio ja sen ympärille todellinen demokratia (si forma il nuovo stato, e intorno ad esso la nuova vera democrazia), manifesti julistaa.

Euroopan sosialistiset yhdysvallat

Altiero Spinellillä oli mielenkiintoisia ajatuksia, ja hän oli merkittävä poliittinen toimija. Elitistisistä piirteistään huolimatta Ventotenen manifesti on perushengeltään demokraattinen.

Ventotenea mielenkiintoisempi yhdentymishanke oli mielestäni kuitenkin sodanjälkeinen liike, joka asetti tavoitteekseen Euroopan sosialistiset yhdysvallat (Mouvement pour les Etats-unis socialistes d'Europe). Ajatusta kehitteli sodan aikana Britannian riippumaton työväenpuolue ILP, ja sodan jälkeen liikkeeseen tuli mukaan vasemmistoradikaaleja ja antistalinistisia ryhmiä tai yksittäisiä henkilöitä Ranskasta, Italiasta, Belgiasta, Hollannista, Kreikasta ja Puolasta. Pariisissa pidettyyn perustamiskokoukseen kesällä 1947 osallistui myös Espanjan yhtynyt marxilainen työväenpuolue POUM, jonka miliisissä George Orwell oli taistellut sisällissodassa Francon joukkoja vastaan, ja jota stalinistit olivat raivoisasti vainonneet. Orwell kannatti lämpimästi ajatusta sosialistisesta Euroopasta. Hän piti sosialististen tasavaltojen muodostamaa Euroopan federaatiota ”ainoana kannattamisen arvoisena poliittisena tavoitteena”.

Euroopan sosialistissa yhdysvalloissa työläiset ottaisivat sosialisoidun tuotannon demokraattiseen kontrolliinsa. Sosialistinen Eurooppa ei myöskään olisi mikään uusi suurvalta, vaan ensimmäinen askel kohti koko ihmiskunnan poliittista yhdistymistä. Tällaisen internationalismin hengessä Länsi-Euroopan sosialistiset federalistit yrittivät 1940-luvulla myös suoraan vedota itäeurooppalaisiin, neuvostoliittolaisiin ja amerikkalaisiin työläisiin. Niin ikään he tukivat siirtomaiden vapautumista ja pyrkivät yhteistyöhön niissä toimineiden itsenäisyysliikkeiden kanssa. Ventotenen manifestissa Euroopan siirtomaihin oli viitattu vain ohimennen.

Sosialistinen Eurooppa-liike ei päässyt alkua pitemmälle. Sen tappoi kylmä sota, jossa raaoiksi vaihtoehdoiksi jäivät Yhdysvaltojen maailmanvalta ja stalinismi. Kylmän sodan ensimmäiset taistelut käytiin eurooppalaisen työläisen sielusta. Siinä kamppailussa jäi vallankumouksellinen ja demokraattinen sosialismi toteutumattomaksi ihanteeksi. Olisiko sellaisen aika koittanut nyt?

Ongelmana kapitalismi

EU ja yhteisvaluutta euro ovat taas suurissa vaikeuksissa. Olen vakaasti sitä mieltä, että ongelmana ei ole Euroopan yhdentyminen eikä federalismi, vaan vaikeudet johtuvat kapitalismista ja sen tuottamista toistuvista kriiseistä. Päinvastoin kuin eurokriitikot väittävät, federalismi ei merkitse yhtenäisvaltiota ja päätöksenteon keskittämistä. Nykyisessäkin Euroopan unionissa on sovittu niin sanotusta läheisyysperiaatteesta, jonka mukaan päätökset tehdään niin alhaalla kuin mahdollista ja niin korkealla kuin välttämätöntä.

Voi olla, että liittovaltiohanke kaatuu kapitalismin julmiin realiteetteihin, jotka eivät kunnioita sen enempää federalismia kuin läheisyysperiaatettakaan. Se olisi valitettavaa, sillä en usko, että edistyksellistä politiikkaa voidaan nykymaailmassa enää ajaa kansallisvaltioiden tasolla. Ja jos yhteiskunnallinen taistelu joskus johtaa kapitalismia parempaan yhteiskuntaan, kansainväliseen sosialismiin, silloin federalismi on ainoa mahdollinen päätöksentekomenetelmä. Kertovathan juuri Euroopan historian synkimmät luvut siitä, millaista oli kansallisvaltion ”kansallinen sosialismi”.

 

Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Euroopan unioni

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter