YLE/Ajantasa 18.5.2006

EU Yhdysvaltojen talutusnuorassa

Hannu Reime

Vuorossa on torstai-iltapäivän kolumni. Hannu Reime pohdiskelee Euroopan Unionin vaikeuksia ja Unionin vaikutusvallan heikkenemistä maailman asioissa.

Touko-kesäkuun vaihteessa tulee vuosi siitä, kun ensin ranskalaiset ja heidän jälkeensä hollantilaiset hylkäsivät kansanäänestyksissä Euroopan Unionin perustuslakisopimuksen, jonka mahdollisesta ratifioinnista nyt keskustellaan meillä samalla, kun Suomi valmistautuu olemaan puoli vuotta EU:n puheenjohtajamaa heinäkuusta alkaen. Maanosamme poliittinen yhdentyminen on ollut selvästi pysähdyksissä kuluneen vuoden aikana, ja EU:n jäsenmaitten hallitukset ovat yhdentymiskysymyksessä neuvottomia. Vaikuttaa vahvasti siltä, että Unionin asiat ovat jääneet taka-alalle yhdessä jos toisessakin jäsenmaassa ja esillä ovat taas pääasiassa ”kansalliset kysymykset.”  

Historia on epäkiitollinen tiede, sillä siinä ei voida toistaa kokeita. Ei voida vaihdella yhä tai kahta muuttujaa, alkaa kaikki alusta ja sitten katsoa, mitä tapahtuu, kun tehtiinkin hieman toisin. Jos kansalaisten enemmistöt Ranskassa ja Alankomaissa olisivatkin hyväksyneet perustuslakisopimuksen ja koko hanke nyt etenisi suopeassa myötätuulessa kautta Unionin, mitä muuta silloin olisi vuoden aikana tapahtunut? Tai kysymyksen voisi esittää niin, että olisiko maailma nyt erilainen, jos Euroopan yhdentyminen edistyisi hyvää vauhtia. Ranskan ja Alankomaitten äänestyksethän osoittivat, että jotakin koko hankkeessa on mennyt pahasti vinoon.

Kun historiaa ei käy toistaminen, mahdollisia vaihtoehtoja on mukavaa ja vaaratonta pohdiskella. Oma käsitykseni on, että EU:n tämänhetkinen neuvottomuus — tila, joka saattaa kestää kauan — on vahvistanut ja vahvistaa Yhdysvaltojen valtaa maailmassa vanhaan Eurooppaan verrattuna. Voi esimerkiksi kysyä, puhuttaisiinko nyky-Suomessa Nato-jäsenyydestä niin paljon kuin nyt puhutaan, jos EU:n perustuslakisopimuksen kohtalo olisi ollut toisenlainen, jos se näyttäisi olevan tulossa voimaan eikä menossa pölyttymään arkistojen hyllyille muitten toteutumattomien hankkeitten vierelle.

Tuskin erehtyy kovin paljon, jos sanoo, että suuri osa — vaikkeivät välttämättä kaikki — niistä ihmisistä, jotka ainakin meillä Suomessa riemuitsivat ranskalaisten ja hollantilaisten äänestyksistä, myös vastustavat Natoa ja maamme jäsenyyttä siinä. Poliittisessa kielenkäytössä tällaiselle ajattelulle on oma nimityksensäkin: puhutaan ”länsisuuntauksen” torjumisesta.

Mutta jos EU:n vaikeudet ja yhdentymisen kompurointi ja kaatuilu itse asiassa vahvistavat Yhdysvaltojen johtamaa Natoa, silloin ei ole mitään mieltä puhua yleisesti jostakin ”länsisuuntauksesta”. Tällaisissa puheissa kaikuu geopolitiikan roskatynnyreistä ja kylmän sodan bunkkereista periytyvä ajattelutapa, käsitys, että ilmansuunnat ja maantieteelliset koordinaatit kertoisivat jotakin maailmankatsomuksista, poliittisista mielipiteistä ja ennen kaikkea yhteiskunnallisesta asemasta työn ja pääoman suhteen.

Niinpä voi täysin hyvin olla EU-mielinen, kannattaa lämpimästi Euroopan yhdentymistä, olla avoimesti häpeilemätön federalisti ja samaan aikaan vastustaa Natoa kylmän sodan järjestönä, jonka olisi kuulunut kadota Varsovan liiton mukana. Ellen ole aivan väärässä, niin näin ajatteli Suomen Kommunistisen Puolueen entinen pitkäaikainen puheenjohtaja, edesmennyt Aarne Saarinen elämänsä viimeisinä vuosina Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen: hän kannatti Euroopan Unionia ja liittymistä siihen, mutta vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä. Saarinen oli se sodanjälkeinen poliitikko, joka aikoinaan yritti taiteilla suomalaisille kommunisteille itsenäistä elintilaa Moskovan puristuksessa.

On totta, että Euroopan yhdentymispyrkimyksistä tuli toisen maailmansodan jälkeen yksi ainesosa idän ja lännen vastakkainolossa. Nyky-EU:n edeltäjät, Euroopan yhteisöt, olivat kuitenkin myös paljon muuta kuin vain kylmän sodan organisaatioita. Pelkästään niitten perustaminen ja vuoden 1957 Rooman sopimus todistivat eurooppalaisten rauhantahdosta kahden tuhoisan sodan ja fasismin jälkeen. Yhdentymisellä oli myös taloudellinen perusta: kehittynyt kapitalismi ja sen tarve kansainvälistyä. Yhdentymistä voi tietyssä mielessä kutsua ”objektiiviseksi prosessiksi”, jos tällaisen aika lailla mahtipontisen ilmaisun käyttö sallitaan.  

EU:n ja Yhdysvaltojen suhteista on tärkeää puhua muutenkin kuin vain yleisellä tasolla. Silloin ei juuri kiireellisempää asiaa voi olla kuin Iranin ydinhankkeet ja suhtautuminen niihin. Kokenut brittiläinen EU-tarkkailija ja yhdentymisen lämmin kannattaja, aito federalisti, John Palmer arvosteli viime kuun lopulla Guardian-lehdessä EU:n nykyhallituksia lähes täydellisestä mukautumisesta Yhdysvaltojen politiikkaan tässäkin asiassa. (It is time to talk to Tehran, The Guardian, 26.4.2006)

Palmer kirjoittaa, että Yhdysvaltojen painostuksesta EU on päättänyt olla sanomatta mitään vähänkään merkittävää kriisissä, joka saattaa pahimmillaan johtaa todella maailmanlaajuiseen katastrofiin. Palmerin mielestä EU:n tulisi yrittää parhaansa mukaan painostaa Yhdysvaltoja suoriin neuvotteluihin Iranin kanssa. Tavoitteena niissä pitäisi olla ydinaseeton Lähi-itä sekä Israelin ja palestiinalaisten välisen selkkauksen ratkaiseminen lopultakin. Mistään sellaisesta ei ole merkkiäkään. Sen sijaan EU on Yhdysvaltojen painostamana katkaissut talousavun palestiinalaisten vapaissa vaaleissa valitsemalta hallitukselta. Päätös hyödyttää pelkästään palestiinalaisia itsemurhapommittajia ja kovan linjan israelilaisia.

Palmer pitää itsestään selvänä ja oikeana käsitystä, että iranilaiset ansaitsisivat hallituksen vaihdoksen. Teheranin patataantumuksellisten vallanpitäjien kaataminen on kuitenkin iranilaisten itsensä eikä George Bushin hallituksen asia. Irakin katastrofin jälkeen ei eurooppalaisilla ole mitään syytä tukea Washingtonin uuskonservatiivien uutta jihadia Iraniin, John Palmer kirjoittaa.

Kokeneen tarkkailijan johtopäätös on yksinkertainen: EU-maitten nykyhallituksilta puuttuu täydellisesti kyky mihinkään itsenäiseen aloitteeseen. Ne ovat mukautuneet Yhdysvaltojen politiikkaan. Olisivatko asiat toisin, jos Unionin perustuslakisopimus olisi toteutumassa, jos Euroopan yhdentyminen kulkisi eteenpäin eikä seisoisi paikallaan? Sitä kannattaa pohtia.


Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Euroopan Unioni  

[home] [archive] [focus]