YLE/Ajantasa, 2.3.2006

Ajatuksia amerikkalaisvastaisuudesta

Hannu Reime

Ja sitten vuorossa Ajantasan torstai-iltapäivän kolumni. Hannu Reime pohdiskelee eräitten politiikassa usein käytettyjen sanojen sisältöä.   

Ylen TV-uutiset kertoi tällä viikolla, että presidentti Tarja Halosen jälkimmäisen virkakauden ensimmäisiä tärkeitä ulkomaanmatkoja on käynti Yhdysvalloissa joskus ennen heinäkuuta. Vierailun tarkoituksena on parantaa Suomen suhteita Washingtoniin, koska ne kärsivät kolauksen, kun Halonen YK-puheessaan syksyllä kaksi vuotta sitten arvosteli hyökkäystä Irakiin. Tätä — kuten uutisjutun tekijä sanoi — ”diplomaattista virhettä” yritettiin korjata jo viime vuonna huonolla menestyksellä. Parantamalla viilenneitä suhteitaan Amerikkaan Suomi haluaa uutisen mukaan saada turvaa nousevaa Venäjää vastaan.

Uutista kuunnellessa mieleen tuli havainto talven presidentinvaalien keskusteluista. Ehdokkaat samoin kuin heidän tenttijänsäkin saattoivat käyttää huoletta sellaista ilmaisua kuin ”antiamerikkalaisuus”. Valitettiin, että suomalaiset ovat ”amerikkalaisvastaisia”, ja että jotakin täytyisi ehkä tehdä asiantilan muuttamiseksi. En tiedä, voiko omista reaktioistani keskusteluun päätellä mitään yleisempää, mutta minulle ainakin tuli ahaa-elämys, joka muistutti sitä, mistä psykologit käyttävät nimitystä déjà vu, tämä on nähty tai — täsmällisemmin — tästä on puhuttu ennenkin.

Kylmän sodan aikaan, ”suomettumisen” vuosina — niin kuin nyt sanotaan — kansalaisia varoitettiin ”neuvostovastaisuudesta”. Jotakin samaa, hyvin samanhenkistä tuntuu sisältyvän ilmaukseen ”amerikkalaisvastaisuus”.  Hieman vanhemmat kuulijat muistavat hyvin, kuinka vastuullisessa asemassa olleet poliitikot saattoivat varoittaa ”neuvostovastaisuudesta”. Oli vaarallista arvostella Neuvostoliittoa, koska karhua ei saanut ärsyttää. Viisainta oli vaieta asioista, jotka naapurissa eivät miellyttäneet, ja toistaa ystävyysliturgiaa. Kun poliitikot ja politiikan kommentaattorit nyt, näinä muuttuneina aikoina, varoittavat ”amerikkalaisvastaisuudesta”, taustalla kummittelee jälleen — Venäjä: Yhdysvaltoja ei saa ärsyttää, sillä ehkä joskus tulee aika, jolloin siitä suunnasta tarvitaan apua, jos nimittäin Venäjä alkaisi taas isotella.

Ennen kuin ottaa kantaa edellä kuvattuun geopoliittiseen kannunvalantaan, kannattaa pysähtyä miettimään, mitä sellaiset kielteisiksi ajatellut ilmaukset kuin takavuosien ”neuvostovastaisuus” tai nykypäivän ”amerikkalaisvastaisuus” oikein tarkoittavat. Mitä merkitsee ilmaus ”olla X:n vastainen”, jossa X on muuttuja, jonka paikalle voidaan sijoittaa erilaisia todellisuuteen viittaavia sanoja?

Oliko esimerkiksi Storoževoj –nimisen neuvostolaivaston fregatin poliittinen komissaari Valeri Sablin ”neuvostovastainen”, kun hän marraskuussa 1975 agitoi miehistönsä kapinaan Riian edustalla Latviassa? Kapinallisten tarkoituksena oli purjehtia Suomenlahden kautta Leningradiin ja sytyttää sieltä vallankumous brežneviläistä byrokratiaa vastaan Leninin johtaman lokakuun vallankumouksen hengessä. Laiva sai peräänsä ilmavoimat ja merijalkaväen, jotka nopeasti kukistivat kapinan. Kapteeni Sablin tuomittiin kuolemaan sotaoikeudessa ja teloitettiin.

Kapinayrityksestä kantautui ulkomaille perin pohjin vääristyneitä tietoja, joitten mukaan fregatti olisi yrittänyt purjehtia länteen, ja että kysymyksessä olisi ollut vain banaali loikkausyritys, leirinvaihto kylmässä sodassa. Sanomattakin on selvää, että tällainen nurinkurinen versio kapinallisten motiiveista ja tapahtumien kulusta miellytti myös Neuvostoliiton johtoa, jolle pelkkä ajatus vallankumouksellisesta liikehdinnästä ja vieläpä Leninin nimissä oli painajaisista pahin. Väärinkäsitys fregatti Storoževoin kapinan tavoitteista ulottui muuten jopa kaunokirjallisuuteen: Tom Clancyn romaani Punaisen lokakuun metsästys ja siihen perustuva elokuva saivat innoituksensa tapahtumista marraskuisella Riianlahdella vuonna 1975.

Neuvostolaivastossa ja Suomen lähivesillä tehdyn kapinayrityksen laaja esittely julkisuudessa meillä tuohon aikaan olisi varmasti leimattu ”neuvostovastaisuudeksi”. Pahinta tietenkin olisi ollut myötätunnon ja solidaarisuuden osoittaminen kapinallisille, eikä asiaa olisi ainakaan parantanut viittaaminen siihen tosiasiaan — jos se olisi tiedetty — että kapteeni Valeri Sablin halusi Neuvostoliittoon sen, mitä hän piti oikeana neuvostojen valtana.

Kolmen vuosikymmenen takaiseen ”neuvostovastaisuuden” mörköön on siis syytä suhtautua aika suurella hyppysellisellä suolaa niin kuin ruotsin ja englannin kielissä on tapana sanoa. Eihän sana ”neuvostovastaisuus” aikoinaan merkinnyt mitään muuta kuin Neuvostoliiton johtajien tekemien päätösten arvostelua, olivatpa ne kuinka tuomittavia tahansa kansalaisvapauksien tai kansainvälisen oikeuden kannalta.

Mutta sama pätee — muutettavat muuttaen — nykyisin kuuluviin varoituksiin, kuinka vaarallista on olla ”amerikkalaisvastainen”.  Onko Irakin sodan tai suunnattoman asevarustelun tai Kuuban saarron tai Israelin miehityspolitiikan tukemisen arvosteleminen ”amerikkalaisvastaisuutta”, vaikka lukemattomat Yhdysvaltojen kansalaiset ja kansalaisjärjestöt ovat niiden suhteen yhtä kriittisiä kuin eurooppalaiset? 

On mielenkiintoista, että ”X:n vastaisuus” otetaan vakavasti silloin, kun X viittaa johonkin suureen ja vahvasti ideologiseen valtioon, entiseen Neuvostoliittoon tai Yhdysvaltoihin vieläkin. Jossain määrin se pätee nykyiseen Venäjäänkin, sillä esimerkiksi Tšetšenian sodan tai sananvapauden rajoitusten arvostelu saatetaan leimata ”venäläisvastaisuudeksi”. Mutta jos Vladimir Putinin hyvää ystävää Silvio Berlusconia kutsuu vallanhimoiseksi mediapohataksi, voisiko kukaan täysijärkinen ihminen pitää sitä ilmauksena ”italialaisvastaisesta” asenteesta? Tai kun Jacques Chirac uhoaa maansa ydinaseella, onko ”ranskalaisvastaista” arvostella häntä siitä? Pelkkä kysymyskin on naurettava.

Se, että sellainen propagandistinen termi kuin ”amerikkalaisvastaisuus” voidaan ottaa vakavasti, johtuu luultavasti vain siitä, että Yhdysvallat on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ollut niin vahva valtio, ja että se on siitä syystä voinut viime vuosina toimia hyvin yksipuolisesti maailmassa. Kaikkien propagandististen ilmausten tavoin myös sana ”amerikkalaisvastaisuus” joutaisi kuitenkin jo samaan roskakoriin ”neuvostovastaisuuden” kanssa. Sillä jos sanalla tarkoitetaan Yhdysvaltojen hallituksen päätösten tai sikäläisen yhteiskunnan epäkohtien arvostelua, silloin amerikkalaisvastaisten ihmisten joukko kasvaa todella suureksi. Siihen liittyy komea valikoima amerikkalaisen kulttuurin hienoimpia edustajia kirjailija Mark Twainista kuurosokeaan Helen Kelleriin. Twain vastusti imperialismia Yhdysvaltojen ja Espanjan sodan aikana 1800-luvun lopulla, ja Helen Keller oli sosialisti, joka viime vuosisadan alussa toimi radikaalissa Maailman teollisuustyöläisten liitossa. Myös kaikki se oli Amerikkaa.


Ks. Hannu Reimen muita juttuja

[home] [archive] [focus]