YLE/Ajantasa 23.2.2006

Uskonto ja politiikka

Hannu Reime

Viime kuussa valittu palestiinalaisten parlamentti on järjestäytynyt, ja vaalien voittaja, islamistinen Hamas-liike, on noussut palestiinalaisten itsehallintoalueitten johtoon. Hamasin voitto rehellisissä vaaleissa on tyrmistyttänyt Israelia ja länsimaita, jotka nyt uhkaavat palestiinalaisia vastatoimilla. Hannu Reime pohdiskelee kolumnissaan uskonnon paluuta päivänpolitiikkaan Lähi-idässä ja muualla.

Karl Marxin kuuluisaa ajatusta, että ”uskonto on oopiumia kansalle”, on usein saatettu pitää rienaavana; uskontoon myönteisesti suhtautuvat ihmiset ovat länsimaissa kokeneet sen ehkä yhtä loukkaavana kuin muslimit profeetan pilakuvan konsanaan. Harvemmin kuitenkin siteerataan lausetta, joka tuota kuuluisaa ajatusta edelsi: uskonto on sorretun olennon huokaus, sydämettömän maailman sydän, sieluttomien olosuhteitten sielu; se on oopiumia kansalle. Lukija oivaltaa nyt, että kirjoittaessaan kritiikkiään vuonna 1844 nuori Marx ei niinkään arvostellut uskonnollisia uskomuksia, niitten sisältöä, vaan oloja, jotka hänen mielestään ovat luoneet uskonnon.

Marx oli kiistakirjoittaja ja vallankumouksellinen; hän oli kiinnostunut ihmisten yhteiskunnasta, ei olemassaoloa koskevista perimmäisistä kysymyksistä. Uskonnolle on varmaan muitakin kuin yhteiskunnallisia selityksiä, sellaisia kuin vaikkapa kuolemanpelko, tietoisuus oman elämän päättymisestä, joka koskee yhtä lailla rikasta ja köyhää, porvaria ja proletaaria.

Ei käy kuitenkaan kiistäminen, että Marx oli oikeilla jäljillä, kun hän omasta yhteiskunnallisesta näkökulmastaan tarkasteli uskontoa. Uskontoa on käytetty ja käytetään maallisen vallan oikeuttajana ja välikappaleena. Toisaalta se voi myös antaa toivoa sorretulle, olla sieluna sieluttomissa oloissa, sydämenä sydämettömässä maailmassa.

Tästä näkökulmasta on varmaan myös luontevinta pohtia paljon puhuttua uskonnon ja politiikan sekoittumista, jota viimeksi ovat ilmentäneet pilakuvakiista ja lähes samanaikainen islamistisen Hamasin voitto palestiinalaisten vaaleissa. Itse asia — uskonnon yhdistyminen politiikkaan — ei ole kuitenkaan missään mielessä uusi edes lähimmässä historiassa. Iranin shaahi syöstiin vallasta fanaattisen shiialaisen islamin nimissä jo 26 vuotta sitten, ja maailman pitkäikäisimpiin kuuluneesta monarkiasta tehtiin islamilainen tasavalta. Samalla alkoi kaikkien toisuskoisten ja uskonnottomien säälimätön vaino.   

Keski-Amerikan tuhoisissa sisällissodissa 1980-luvulla merkittävä osa katolista kirkkoa asettui puolustamaan kansanomaisia liikkeitä yläluokkaista harvainvaltaa ja sitä tukenutta armeijaa vastaan. Kirkko itsekin jakautui kahtia kuten koko yhteiskunta. Näitten hyvin väkivaltaisten, itse asiassa luokkasotien alkutapahtumia oli El Salvadorin arkkipiispan Óscar Romeron murha alttarille kesken messun. Arkkipiispa sai maksaa hengellään siitä, että oli valinnut puolensa, asettunut muutosta ajaneitten liikkeitten suojelijaksi yläluokkaa, armeijaa ja viime kädessä Yhdysvaltojen politiikkaa vastaan.

Uskonto ja politiikka sekoittuivat samalla vuosikymmenellä — 1980-luvulla — myös toisessa sen ajan suurvaltablokissa. Katolisella kirkolla oli tärkeä osa, kun Puolassa perustettiin itäblokin ensimmäinen vapaa ammattiyhdistys. Se sai aikaan paniikin Kremlissä, ja Puolan kriisi enteili koko neuvostoblokin romahdusta saman vuosikymmenen lopulla.

Lähi-idässä uskonto on tietenkin ollut koko ajan mukana poliittisten tapahtumien ja kriisien taustalla. Vasta viime vuosina se on kuitenkin tullut entistä näkyvämmin esiin. Palestiinalaisia johtaa nyt ensimmäistä kertaa islamistinen poliittinen puolue. Muutosta korostaa myös se, että Hamas ei päässyt valtaan julistautumalla itse palestiinalaisten etujoukoksi, vaan se valittiin vapaissa vaaleissa.

Israelin ja palestiinalaisten selkkaus ei ole pohjimmiltaan uskonsota, vaan kahden kansakunnan, Palestiinan arabien ja Israelin juutalaisten, kiista samasta pienestä maasta, jota Iso Britannia hallitsi maailmansotien välisen ajan. Israelin valtion synnyttänyt siionistinen liike oli alun perin uskonnoton, ja eräät sen tärkeimmistä pioneereista jopa uskonnonvastaisia.

Israelin rauhanliikkeen tunnettu veteraani Uri Avnery, joka 1940-luvulla taisteli kiihkokansallisessa aseellisessa järjestössä Irgunissa, julkaisi viime viikonvaiheessa artikkelin, jonka otsikkona on ”Uskonsotako? Jumala varjelkoon!” Avnery kertoo, että hän samoin kuin monet muut siionistit olivat aikoinaan sitä mieltä, että juutalaisten uskonto haihtuisi Israelin polttavan auringon alla kuin aamusumu ja parissa sukupolvessa siitä olisi jäljellä muisto vain. Mutta uskonnosta tulikin tärkeä poliittinen vaikuttaja kuuden päivän sodan ja sitä seuranneen asutustoiminnan myötä. Uudet uskonnollispoliittiset liikkeet, sellaiset kuin 1970-luvulla perustettu Gush Emunim, ”Uskovaisten blokki”, olivat etujoukkona, kun juutalaissiirtokuntia perustettiin miehitetyille palestiinalaisalueille. Israelilaisten enemmistö on kuitenkin edelleen enemmän tai vähemmän uskonnotonta.

Myös arabien kansallinen liike oli alun perin maallista eikä sillä ollut mitään läheistä erityissuhdetta islamiin. Monet liikkeen pioneereista 1900-luvun alussa olivat uskonnolliselta taustaltaan kristittyjä. Myös Palestiinan arabien parissa ovat edesmenneen Jasser Arafatin Fatah-puolue ja sen edustama maallinen nationalismi olleet tähän asti hallitsevia suuntauksia.

Hamasin aatteelliset juuret ovat useissa arabimaissa vaikuttavassa Muslimiveljeskunnassa. Hamas perustettiin 1980-luvun lopulla palestiinalaisten ensimmäisen kansannousun aikana, ja Israelin miehityshallinto antoi sille hiljaista tukea, koska se hajotti palestiinalaisten rivejä. Hamasin nykyistä menestystä on selitetty kahdella seikalla: se on ollut korruptoimaton verrattuna hallitsevaan Fatahiin ja päivittäisistä nöyryytyksistä kärsiville palestiinalaisille se on näyttäytynyt pääkilpailijaansa periaatteellisempana miehityksen vastustajana.

Edellä mainitussa tuoreessa artikkelissaan Uri Avneri kirjoitti, että hänen painajaisenaan on vuosikymmeniä ollut se, että israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti muuttuisi kansallisesta selkkauksesta uskonnolliseksi yhteenotoksi. Vaikeassakin kansallisessa riidassa voidaan päästä kompromissiin, esimerkiksi aluejakoon. Uskonnollista kiistaa on paljon, paljon vaikeampi sovittaa, sellaisen riidan luonteeseen kun kuuluu kummankin osapuolen horjumaton usko, että Jumala on antanut juuri minulle ja minun heimolleni oikeuden siihen Pyhään maahan, jonka puolesta ollaan valmiita vuodattamaan verta sukupolvesta toiseen.


Hannu Reimen muita juttuja

[home] [archive] [focus]