YLE/Ajantasa 1.6.2006

Itä-Timorin uusi murhenäytelmä

Hannu Reime

Ja sitten on vuorossa Ajantasan torstai-iltapäivän kolumni. Hannu Reime pohdiskelee Itä-Timorin viimeaikaisia levottomuuksia.

”Surullista” on varmaan laimea ilmaus kuvaamaan suhtautumista Itä-Timorin viimeaikaisiin levottomuuksiin ja väkivaltaan. Pääkaupungissa Dilissä kymmenettuhannet ihmiset ovat paenneet kodeistaan kaupunkia ympäröiville vuorille, jotka ovat tarjonneet heille suojan ennenkin. Levottomuuksissa on loukkaantunut ja menehtynyt ihmisiä, ja taloja on ryöstetty ja poltettu, kun nuorisojengit ovat riehuneet kaduilla. Sitä ennen armeijan osastot ja niihin liittyneet poliisit taistelivat toisiaan vastaan. Väkivalta alkoi siitä, kun armeijan vahvuutta supistettiin noin kolmanneksella.

Maailmassa tapahtuu tällä hetkellä pahempiakin asioita kuin se, mistä Dilistä tulleet uutiset ovat viime päivinä kertoneet. Surullista asiassa on ennen kaikkea se, että timorilaiset ovat, millä tahansa mitalla mitattuna, saaneet enemmän kuin kohtuullisen osan kaikista niistä vitsauksista, jotka ihmiset aiheuttivat toisilleen päättyneellä vuosisadalla. Jos 1900-luku oli tässä mielessä väkivaltaisimpia aikakausia lajimme olemassaolon aikana, niin Itä-Timor ja Kambodža olivat ne kaksi maata, joitten historia vuosisadan lopulla hyvin kuvaa koko päättynyttä satavuotiskautta.

Itä-Timor on pieni maa, mutta sen vaiheet kolmenkymmenen viime vuoden aikana kertovat paljon toisaalta suurpolitiikan kyynisyydestä, toisaalta siitä, että aktiivisella kansalaistoiminnalla asioihin voidaan myös vaikuttaa. Viime joulukuun seitsemäntenä päivänä oli kulunut kolme vuosikymmentä siitä, kun Itä-Intian saariston jättiläisvaltion Indonesian armeija, laivasto ja ilmavoimat hyökkäsivät entiseen Portugalin Timoriin, joka viikkoa aikaisemmin oli julistautunut itsenäiseksi Itä-Timorin Demokraattiseksi Tasavallaksi.

Indonesialaisten sodankäynti oli täysin häikäilemätöntä ja hyökkäyssodaksikin poikkeuksellisen raakaa. Vain tunteja ennen sotatoimien alkua olivat Yhdysvaltojen presidentti Gerald Ford ja ulkoministeri Henry Kissinger päättäneet diktaattori Suharton isännöimän valtiovierailun. Myöhemmin Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja muut länsimaat toimittivat Indonesialle sen tarvitsemia aseita, sillä timorilaisten vastarinta osoittautui odotettua paljon sitkeämmäksi. Kansainvälisen oikeuden mukaan Itä-Timor kuului vielä Portugaliin, joten Indonesiaa aseistamalla Yhdysvallat itse asiassa tuki hyökkäystä Naton jäsenmaan aluetta vastaan.

Myöskään silloinen itäbokki ei halunnut tehdä Itä-Timorista kylmän sodan kysymystä. Timorilaiset jäivät kansainvälisen politiikan kentällä taistelussaan yksin lukuun ottamatta juuri itsenäistyneitten Portugalin afrikkalaisten siirtomaitten heille antamaa tukea. Vuosia myöhemmin myös Portugali asettui puolustamaan Itä-Timorin itsenäisyystaistelua, jossa jouduttiin etsimään uusia, aseettoman taistelun muotoja sen jälkeen, kun Indonesia oli saanut alueen enemmän tai vähemmän hallintaansa noin kolme vuotta hyökkäyksen alkamisen jälkeen. Portugalilaisilla oli kenties huono omatunto timorilaisten hylkäämisestä, jos sellaiset asiat nyt mitään valtioitten politiikassa merkitsevät.

Itä-Timorin historia 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä valaisee paljastavalla tavalla kansainvälistä politiikkaa ja nostattaa mielessä terveen epäilyn, kun viime vuosina on puhuttu demokratian ja ihmisoikeuksien puolustamisesta ja ”länsimaisesta arvoyhteisöstä”. Mutta Itä-Timor kertoo myös, kuinka pientenkin ryhmien kansalaisaktivismi voi tuottaa tulosta. Eri puolilla maailmaa muodostettiin solidaarisuusjärjestöjä tukemaan itätimorilaisia ja pitämään heidän asiaansa yllä julkisuudessa.

Tärkeimpiä olivat tietenkin niissä maissa toimineet ryhmät, joitten hallitukset aseistivat Indonesiaa. Virallinen Australia jopa tunnusti Itä-Timorin liittämisen Indonesiaan ja solmi Suharton diktatuurin kanssa sopimuksen merenalaisten kaasu- ja öljyvarojen jakamisesta Timorin merellä. Sen sijaan monet Australian kansalaiset ottivat Itä-Timorin asian omakseen ja olivat tässä asiassa aivan eri mieltä kuin maan hallitus.

Yhdysvalloissa vaikuttanut Itä-Timor-ryhmä ETAN — East Timor Action Network — oli erityisen aktiivinen. Ryhmä toimii edelleen, mutta on nyt lisännyt nimensä sanan ”Indonesia”. Se seuraa alueen tapahtumia ja toimii myös sen puolesta, että pahimpiin rikoksiin syyllistyneet saataisiin oikeuteen.

Aasian finanssikriisi vuonna 1998 oli se isku, joka kaatoi Suharton diktatuurin Indonesiassa. Indonesian armeija järjesti vielä seuraavan vuoden syyskuussa väkivaltaisen loppuhuipentuman Itä-Timorin miehitykselle, kun se päästi aseistamansa joukkiot terrorisoimaan väestöä. Tämän jälkeen muuttui myös johtavien suurvaltojen politiikka. Itä-Timor siirtyi YK:n hallintaan ja itsenäistyi neljä vuotta sitten, toukokuussa 2002.

Tämän kevään levottomuuksien yleisenä taustana on Itä-Timorin äärimmäinen köyhyys. Erityisen surullista on se, että nyt samoin kuin syksyllä 1999 on australialaiset joukot jouduttu kutsumaan maahan suojelemaan väestöä. Paitsi, että Australian aikaisempi käyttäytyminen ei ole ollut kovin kunniakasta, se on myös riidellyt Itä-Timorin kanssa maiden välisen merialueen öljy- ja kaasuvarojen omistuksesta. Tšekkiläis-amerikkalainen toimittaja-kirjailija Andre Vltchek kirjoittaa, että Australian Itä-Timorille antama kehitysapu, josta se ylpeilee, on suuruudeltaan vain kymmenen prosenttia niistä voitoista, jotka australialaiset energiayhtiöt ovat saaneet hyödyntäessään riidanalaisia luonnonvaroja.

Australialla on erityinen kunniavelka timorilaisille myös siksi, että toisen maailmansodan aikana nämä puolustivat Australiaa ja koko brittiläistä maailmanvaltaa taistelemalla saarelleen tunkeutuneita japanilaisia vastaan yhdessä australialaisten joukkojen kanssa. Näin Australia mahdollisesti välttyi siltä, että sotaa olisi käyty sen omalla alueella. 

Itä-Timorin itsenäistyessä neljä vuotta sitten toiveikkuus maassa oli varsin suurta, vaikkei mahdollisista vaikeuksista tietenkään vaiettu. Henkeä kohti lasketuissa kansantulotilastoissa Itä-Timor taitaa olla juuri nyt maailman köyhin maa. Työttömyysprosentiksi mainitaan 40, eikä mikään viittaa siihen, että asiat olisivat paranemassa. Arvostettu presidentti ja itsenäisyystaistelun johtaja Xanana Gusmão on nyt ottanut poikkeusvaltuuksin maan suoraan hallintaansa. Ei ole vaikeaa arvata, että hän joutuu turvautumaan koko arvovaltaansa, jotta kriisistä selvittäisiin. Helppoa se ei ole, sillä vaikka olot saataisiinkin nyt rauhoittumaan, ei se poista taustalla olevia perimmäisiä syitä, köyhyyttä ja sosiaalisia jännitteitä.     
   

Ks. myös:

Arkistosta löydät lisää Hannu Reimen juttuja

[home] [archive] [focus]