YLE/Ajantasa 11.5.2006

Kilpailukyky on uusi jumala

Hannu Reime

Vuorossa on torstai-iltapäivän kolumni. Hannu Reimen aiheena ovat Ranskan mielenosoitukset aikaisemmin kuluvana keväänä. Niissähän torjuttiin hallituksen esittämä laki, joka olisi lisännyt paljon puhuttuja joustoja työmarkkinoilla. Yhteiskunnallinen liikehdintä rajoittui nyt Ranskaan, mutta samanlaisia ongelmia on myös muissa Euroopan kehittyneissä teollisuusmaissa. 

Ranskalainen ja nykyisin myös kansainvälisesti tunnettu kuukausilehti Le Monde diplomatique julkaisee toukokuun numerossaan mielenkiintoisen artikkelin, jonka on kirjoittanut italialainen Rossana Rossanda. Kirjoittaja on Italian politiikan ja yhteiskunnallisen elämän todellinen veteraani, nainen vasemmalta, jollaiseksi häntä voi aidosti kutsua, tai viime vuosisadan tyttö, ilmaus, jonka hän on pannut nimeksi äskettäin kirjoittamalleen omaelämäkerralle.

80 vuotta jo täyttänyt Rossanda oli mukana vastarintaliikkeessä toisen maailmansodan loppuvuosina ja liittyi sodan jälkeen Italian kommunistiseen puolueeseen. Rossanda innostui 1960-luvun yhteiskunnallisista liikkeistä ja oli mukana pienessä Manifesto–ryhmässä, joka erotettiin puolueesta siitä huolimatta, että IKP oli kommunistipuolueeksi poikkeavan demokraattinen, moniarvoinen ja suvaitsevainen, todellinen joukkopuolue. Manifestolaiset arvostelivat puolueen johtoa vasemmalta, moittivat sen veljeilyä kristillisdemokraattien kanssa, mutta he sanoutuivat myös jyrkästi irti neuvostoliittolaisesta yhteiskuntamallista ja poliittisesta käytännöstä ja tuomitsivat Tšekkoslovakian miehityksen itse asiassa paljon jyrkemmin kuin kommunistipuolueen johto. Ryhmän perustamaa puoluetta ei enää ole, mutta siitä on muistona Roomassa ilmestyvä vireä päivälehti Il Manifesto.   

Kun meillä täällä Suomessa Neuvostoliiton hajoaminen oli yksi tärkeimmistä syistä viime vuosikymmenen alun talouslamaan, merkitsi Italiassa kylmän sodan päättyminen sisäpoliittisten olojen uudelleenjärjestelyä. Kaksi Italian politiikassa vaikuttanutta suurta voimaa, kristillisdemokraatit ja kommunistit, lakkasivat olemasta sellaisina puolueina, jollaisina ne olivat toimineet toisen maailmansodan jälkeen. Kristillisdemokraatit hajosivat pienemmiksi ryhmiksi, ja kommunistien enemmistöstä tuli sosialidemokraattinen PDS, vasemmistodemokraateiksi itseään kutsuva puolue.

Le Monde diplomatique –lehden artikkelissa Rossana Rossanda kysyy, miksi Ranskan keväinen nuorison, vasemmiston ja ammattiyhdistysten kapina uutta nuorisotyölakia vastaan ei levinnyt Italiaan, maahan, jonka asukkaat kieleltään, kulttuuriltaan ja mentaliteetiltaan ovat varsin lähellä ranskalaisia yhteisen Euroopan Unionin sisällä. Italiassa on itse asiassa voimassa työolojen joustoa koskeva laki, joka muistuttaa Pariisin katumielenosoituksiin kaatunutta esitystä. Jos Ranskan hallitus olisi saanut tahtonsa läpi, pätkätyö olisi lisääntynyt siellä määrään, joka koettelee italialaisia jo nyt. Sosiaalisia oikeuksia italialaisella pätkätyöläisellä myös on vähemmän kuin hänen ranskalaisella toverillaan.     

Yksinkertaisin selitys on se, että Italiassa pidettiin vaalit, joissa vasemmisto ja keskusta olivat yhdessä asettaneet tavoitteekseen Silvio Berlusconin oikeistolaisen hallituksen kaatamisen. Tulevan pääministerin Romano Prodin ympärille koottu vaaliliitto oli sisäisesti hyvin hajanainen ulottuen uuskommunistisesta Rifondazione–puolueesta porvarilliseen keskustaan, jolla ei sinänsä ole mitään kilpailukyvyn nimissä ajettavia työelämän joustoja vastaan.

Rossana Rossandan mielestä Italian ja Ranskan välillä on kuitenkin myös syvempiä, historiasta juontuvia eroja, joita ei voi selittää pelkillä vaalitaktisilla laskelmilla. Ranskalla on takanaan Italiaa paljon pitempi historia tasavaltalaisena yhtenäisvaltiona. Siellä on ollut suuri vallankumous, vuosi 1789. Ranskalaiset ovat tottuneet vaatimaan vapauksiaan ja oikeuksiaan, italialaiset sen sijaan osaavat luovia. Ranska nukkuu tai rakentaa barrikadeja. Italia ei nuku, se murisee mielessään, mutta kapinoi harvoin, Rossanda kirjoittaa.

Spekulaatiot historiasta periytyvistä kansanluonteista ovat sellaisia, että niitten paikkansapitävyydestä on tietenkin vaikea sanoa mitään täsmällistä. Ne eivät myöskään ole sen uskottavampia kuin suuret teoriat historian lainalaisuuksista tai ihmisyhteisöjä koskevista tieteellisiksi väitetyistä selityksistä. Tässä liikutaan alueella, josta yksinkertaisesti tiedetään niin vähän.

Artikkelin lopussa on kuitenkin mielenkiintoisia ajatuksia, jotka koskevat koko nykymaailmaa, nykyistä maailmanmenoa, aikaa, jota juuri elämme. Rossanda kirjoittaa, että vasemmisto — varsinkin Italiassa, mutta myös muualla — on sisäistänyt eräänlaisen syyllisyyskompleksin kommunismista ja sen nimissä tehdyistä rikoksista. Syyllisyyden sovittamiseksi se on usein taipuvainen uskomaan ”talouden lakien” kohtalonomaisuuteen, niitten väistämättömyyteen aina uusliberalistisia äärimmäisyyskäsityksiä myöten. Kun talouselämä saarnaa sitä, kuinka välttämätöntä on purkaa ”jäykkiä rakenteita”, on näin välittyvän ideologian taustalla maailma sellaisena kuin se meille näyttäytyy, julmana kilpailuna, jossa firmat voivat vain kasvaa tai kuolla, jossa kilpailukyky on uusi jumala.

Tässä ei ole kysymys vain suurten aasialaisten tuottajien aggressiivisuudesta, vaan myös talouden tilasta länsimaissa itsessään, yritysten selviytymisestä keskinäisessä kilpailussa. Rossana Rossanda kysyy, kuinka tähän voi vastata. Kuinka siihen voivat vastata palkkatyöllä itseään elättävät, ne, jotka ilmeisesti jo nyt muodostavat ihmiskunnan enemmistön? Haave nollakasvusta, jota myös maapallon säilyminen ihmiselle asuttavana saattaa vaatia, on tätä nykyä vailla mieltä, se näet vaatisi nykyistä vielä paljon, paljon homogeenisemman, paljon, paljon yhdentyneemmän maailman, jossa ajatus kansainvälisestä solidaarisuudesta olisi muutakin kuin pelkkä iskulause.

Rossanda ei myöskään pidä ratkaisuna sellaista taloudellista vasemmistonationalismia, joka on taas kerran vahvistumassa Latinalaisessa Amerikassa. Sen merkitys rajoittuu kansainväliseen politiikkaan. Se muuttaa voima-asetelmia, heikentää sitä, mitä kutsutaan ”Washingtonin yhteisymmärrykseksi” ja kenties murentaa Yhdysvaltojen johtoasemaa maailmassa muihin, ei yhtään sen parempiin valtakeskittymiin verrattuna.  

Yhteiskunnalliseen perusongelmaan suurpoliittiset voimasuhteitten muutokset eivät kuitenkaan vaikuta. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että työ on kapitalismissa vuokrattava kauppatavara, ja työntekijä työnantajan käytössä oleva väline, instrumentti. Jälkimmäisen yhtäläisyyden oivalsi jo 1700-luvun suuri valistusfilosofi Immanuel Kant, huomauttaa italialainen Rossana Rossanda ajatuksia herättävässä artikkelissaan. Vastausta omaan kysymykseensä kirjoittaja ei kuitenkaan rohkene antaa. Ehkä sellaista ei olekaan tai ainakaan se ei selviä pelkällä ajatustyöllä kirjoituspöydän ääressä.


Vieraile arkistossa: Hannu Reime, Yhteiskunta, Ranska

[home] [archive] [focus]