YLE/Ajantasa, 5.10.2006

Pohjois-Korea uhittelee ydinaseella

Hannu Reime

Ja sitten on vuorossa torstai-iltapäivään kuuluva ulkomaankolumni. Pohjois-Korea ilmoitti tällä viikolla, että se aikoo tehdä ydinkokeen. Hannu Reime pohtii Korean kriisiä. 

Pohjois-Korean ydinhankkeissa yhdistyy merkillisellä tavalla mennyt ja nykyinen maailma, kylmä sota ja tämän päivän uhat. Korean niemimaan jako kahteen valtioon on seurausta tuhoisasta sodasta, joka puoli vuosisataa sitten muutti rauniokasoiksi kaupungit tässä vanhassa, kulttuuriltaan poikkeuksellisen yhtenäisessä maassa.

Korea oli oikeastaan ainoa paikka maailmassa, jossa kylmä sota puhkesi kuumaksi siinä mielessä, että kommunistiarmeijoitten ja länsiarmeijoitten sotilaat ampuivat suoraan toisiaan ilman välittäjiä, ilman sijaisiaan. Tähänkin toteamukseen pitää tosin tehdä se varaus, että neuvostoliittolaisia joukkoja ei Korean taisteluihin osallistunut: koko itäblokin puolesta sotivat kiinalaiset ”vapaaehtoiset” pohjoiskorealaisten rinnalla. Ydinaseita oli silloin vain Yhdysvalloilla ja Neuvostoliitolla. Yhdysvallat oli — ja on edelleen — ainoa maa, joka koskaan on käyttänyt niitä sodassa, toisen maailmansodan loppuvaiheessa Japania vastaan.

Muodollisesti ja teknisesti Korean sota ei vieläkään ole päättynyt. Korean Tasavaltaa ja Korean Demokraattista Kansantasavaltaa ei erota valtioitten raja 38.lla leveyspiirillä, vaan aselepolinja, josta sovittiin heinäkuussa 1953. Se on edelleen maailman suljetuin, maailman vartioiduin raja.

Tämä poliittinen, sotilaallinen ja strateginen perusasetelma on säilynyt Koreassa, vaikka olosuhteet muuten ovat syvällisesti muuttuneet. Stalin ja Mao, Neuvostoliiton ja Kiinan kommunistiset diktaattorit, ovat enää historiallisia hahmoja, eikä Neuvostoliittoa enää edes ole, on vain uusvanha Venäjä. Eurooppalaista fasismia jäljitellyt Etelä-Korean diktatuuri on väistynyt demokraattisen yhteiskunnallisen taistelun tuloksena. Niemimaan eteläinen puolisko on noussut takapajuisesta, lähinnä vain riisiä tuottaneesta köyhästä maatalousmaasta läntiseen Eurooppaan rinnastettavaksi huippumoderniksi teolliseksi työpajaksi.

Pohjois-Korea sen sijaan on pysynyt sisäisesti entisellään. Kun kommunistipuolueitten johtamat yksipuoluejärjestelmät 1980- ja 1990-lukujen taitteessa yksi toisensa jälkeen ja hyvin nopeaan tahtiin romahtivat, on Korean pohjoisosan merkillinen perhediktatuuri pysynyt koko ajan vallassa. Korean Demokraattisen Kansantasavallan perustanut Kim Il Sung kuoli 12 vuotta sitten, mutta hänen poikansa Kim Jong Il johtaa maata edelleen. Mitkään kriisit eivät näytä horjuttavan nyt jo 64 vuoden iän saavuttanutta poika-Kimiä, jota palvotaan samanlaisella uskonnollisella hartaudella kuin isääkin. Hyvin perustein voi sanoa, että Pohjois-Korea on omituisin valtio nykymaailmassa.

Miksi Pohjois-Korean Kimeille ei käynyt niin kuin Itä-Saksan Honeckerille tai Romanian Ceauşesculle? Historialliset selitykset jäävät tietenkin aina hyvin spekulatiivisiksi. On vain yksi historia, se mikä toteutui. Siihen vaikuttaneita syitä ei voi erottaa toisistaan ja toistaa koetta niin kuin laboratoriossa tehdään.

Yksi selitys voisi olla juuri Korean poikkeuksellinen tilanne, niemimaan jako. Olihan Saksakin Korean tavoin jaettu, mutta Liittotasavallan ja DDR:n keskinäiset yhteydet jopa kansalaisten tasolla olivat muurista huolimatta paljon läheisempiä kuin vastaavat yhteydet korealaisten kesken aselepolinjan yli. Niitä ei yksinkertaisesti ole.

Länsisaksalaiset saattoivat käydä Idässä, ja Idästäkin eläkeläiset saivat muuttaa Länteen asumaan. Mitään vastaavaa ei Koreassa voi kuvitellakaan. Vierailuja Etelästä Pohjoiseen on tehty harvoin, ja nekin ovat olleet kontrolloituja alusta loppuun. Pohjoisesta on Etelään tullut vain loikkareita. Pohjois-Korean kansalaisten käsitys ulkomaailmasta ja varsinkin nykyisestä Etelä-Koreasta on mitä ilmeisimmin perin omituinen kiitos pakotetun eristyksen ja heille syötetyn valtiollisen aivopesun.

Mielenkiintoista on myös se, että Pohjois-Korean nopeaa romahtamista ei kukaan asianosaisista toivo. Etelä-Korean uudet, demokraattiset hallitukset ovat pyrkineet vuoropuheluun Pohjoisen kanssa ja noudattaneet linjaa, jota kutsutaan päivänpaistepolitiikaksi. Toiveena on vähittäinen yhteyksien avaaminen ja olojen helpottuminen aselepolinjan pohjoispuolella. Pohjois-Korean äkillinen romahdus olisi Etelälle katastrofi taloudellisesti ja varmasti myös inhimillisesti.

Pohjois-Korean johtajien tärkein tavoite on vallassa pysyminen ja se vaatii, että heidät otetaan vakavasti, että heitä pelätään. Näin selittyvät myös Pohjoisen ydinasepuuhailut, joissa uhmakkaat puheet ja neuvotteluhalukkuus ovat vaihdelleet ja usein kulkeneet rinnakkain jo toistakymmentä vuotta.

Yhdysvaltojen toimet nuoremman George Bushin virkakaudella ovat tehneet ydinpommin entistä houkuttelevammaksi valtaa pitäville Pohjois-Korean pääkaupungissa Pyongyangissa. Ilman ydinasettakin Pohjois-Korea on sotilaallisesti vahva valtio, jonne ei voi hyökätä niin kuin Irakiin, ja voimasuhteet Korean niemimaalla poikkeavat muutenkin Lähi- ja Keski-idässä vallitsevista.

Uusi sota Koreassa olisi suunnaton katastrofi ennen kaikkea Etelä-Korealle, vaikka se käytäisiin tavanomaisin aseinkin. Sen osoittaa jo vilkaisu karttaan: Etelä-Korean pääkaupungista Soulista on aselepolinjalle vain viitisenkymmentä kilometriä. Soulin metropolialueella asuu kymmenen miljoonaa ihmistä.

Korea ympäristöineen on Lähi-idän ohella kansainvälisen suurpolitiikan kriittisin ja vaarallisin alue. Pohjois-Korean ilmoitus tulevasta ydinkokeesta on otettu tyrmistyksellä vastaan Etelä-Korean lisäksi myös Japanissa. Ilmoitus lisää varustautumishaluja kummassakin maassa, eikä Japanin aseistautumista katsota hyvällä silmällä uutta kansallishenkeä puhkuvassa Kiinassa. Suhtautumista Pohjois-Korean uusimpaan siirtoon ydinkoepelissä kuvaa hyvin eräs kommentti, jossa todettiin, että ilmoituksessa oli vain yksi hyvä puoli: se, että koetta ei ole vielä tehty.

 

Arkistosta löydät lisää Hannu Reimen juttuja

 

 

[home] [archive] [focus]