YLE/Ajantasa, 9.2.2006

Islam ja suurvaltapolitiikan kyynisyys     

Hannu Reime

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kirjoitti tällä viikolla Hufvudstadsbladetissa, että profeetan pilakuvista nousseella kohulla ei enää ole mitään tekemistä tanskalaislehden piirrosten kanssa. Tuomiojan mielestä kysymys on radikaalin islamismin ja niin sanotun länsimaailman välisestä jännityksestä. Ennemmin tai myöhemmin mikä tahansa asia olisi voinut toimia mellakoinnin sytykkeenä. Radikaalia islamismia ja sen syntyä pohtii nyt Hannu Reime kolumnissaan Maailman viikko.

Poliittinen muisti on tunnetusti lyhyt. Nykypäivän nopeassa, oikeastaan reaaliaikaisessa joukkotiedotuksessa se tuntuu vain lyhenevän lyhenemistään. Viime päivinä on kuultu paljon korkealentoisia puheita sivilisaatioiden, kulttuureiden ja uskontojen yhteentörmäyksestä. Jyllands-Postenin pilapiirrosten nostattama kohu mellakoineen on nähty törmäyksen ensi oireena, ellei suorastaan esijäristyksenä. Meidän arvomme ja heidän arvonsa ovat erilaisia: meidän kaikkien on vain opittava ymmärtämään toisiamme, kunnioittamaan toistemme arvovalintoja ja perinteitä, sanovat kuin yhdestä suusta vapaamieliset piispat, akateemiset islamin tuntijat ja maltilliset poliitikot.

Poliittinen islam, islamismi, josta ulkoministeri Tuomioja kirjoitti, on tosiasia, samoin sen piirissä siinnyt terrorismi. Ilman sitä, ilman syyskuun 2001 terrorihyökkäyksiä, ilman presidentti Bushin niitten jälkeen julistamaa terrorisminvastaista ”sotaa” ja hyökkäystä Irakiin, ilman Balin, Casablancan, Madridin ja Lontoon terrori-iskuja ja ilman kansainvälistä joukkotiedotusta pilakuvakiista olisi varmaan jäänyt Tanskan sisäiseksi asiaksi. Ei käy kieltäminen, että radikaalin islamismin ja länsimaailman välillä vallitsee jännitys. Poliittista islamia pidetään nykyisin lännen leppymättömänä vihollisena. Sitä se ei kuitenkaan ole aina ollut, eikä sana ”radikaali” välttämättä ole oikea adjektiivi kuvaamaan islamismin sisältöä ja luonnetta, jos sanalla ”länsi” tässä tarkoitetaan länsimaisten valtioitten hallituksia.

Kylmän sodan vuosina ja vielä jonkin aikaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin johtavat länsivallat ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen hallitukset presidentistä ja hänen puoluekannastaan riippumatta tukivat uskonnollisia, siis islamilaisia, poliittisia voimia arabimaailmassa ja muissa muslimimaissa. Konservatiivisena liikkeenä islamismi oli jyrkästi kommunisminvastaista, ja se sopi kylmään sotaan. Kommunisteja sinänsä oli islamilaisissa maissa perin vähän. Irakia, Irania ja ennen kaikkea Indonesiaa lukuun ottamatta kommunistipuolueet olivat yleensä pieniä, vainottuja ryhmiä, joitten aktivistien joukossa usein oli pääväestöön nähden suhteettoman paljon vähemmistötaustaisia ihmisiä: kristittyjä, juutalaisia, armenialaisia, kurdeja tai Indonesiassa kiinalaisia. Konservatiivisten hallitusten oli helppo leimata heidät islamille vieraaksi ainekseksi, jumalankieltäjiksi, ateisteiksi, sulkea heidät vankilaan tai provosoida jumalattomien vastaista joukkoväkivaltaa.

Kommunisteja paljon merkittävämpiä ryhmiä islamin piirissä olivat viime vuosisadalla kansallismieliset poliittiset liikkeet ja niitten toisinaan hyvinkin suositut keulahahmot, sellaiset kuin Iranin Mohammed Mossadegh ja Egyptin Gamal Abdel Nasser. Heidän edustamaansa nationalismia pidettiin Lontoossa ja Washingtonissa hyvin vaarallisena suuntauksena. Nasser ei ollut kommunisti — päinvastoin, egyptiläiset kommunistit istuivat vankilassa hänen johtaessaan maata. Mutta Nasser oli kansallismielinen arabijohtaja. Hän ajoi arabimaailman yhtenäisyyttä ja nationalismia, jota läntisten suurvaltojen pääkaupungeissa, ennen kaikkea Washingtonissa, pidettiin vaarallisena suuntauksena. Kolmannen maailman kansallismieliset liikkeet ja hallitukset saattoivat flirttailla Neuvostoliiton kanssa, pyrkihän Moskovakin samaan aikaan lisäämään vaikutusvaltaansa maissa, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan suurvaltablokkiin. Britannia ja johtavaksi maailmanvallaksi noussut Yhdysvallat tukivat Lähi-idässä takapajuisia monarkioita, perhedynastioita, sellaisia kuin Saudi-Arabia, jotka olivat kummajaisia 1900-luvun maailmassa, mutta joitten riippuvuus ja kapea kotimainen pohja takasivat sen, että alueen valtavien öljyvarojen kontrolli viime kädessä pysyi ulkomaitten käsissä. Ja Saudi-Arabia, jos mikä, oli ja on edelleen todella fundamentalistinen islamilainen valtio. 

Amerikkalainen tutkiva journalisti Robert Dreyfuss on juuri kirjoittanut reportaašikirjan Yhdysvaltojen hallituksen antamasta tuesta kiihkoislamistisille liikkeille Lähi- ja Keski-idässä. Kirjaansa varten Dreyfuss on haastatellut useita mukana olleita hallituksen virkailijoita, entisiä CIA:n agentteja ja muita. Hän korostaa, että kyse ei ole mistään salaliitosta, ja että poliittinen islam olisi noussut ilman amerikkalaista apuakin. Mutta yhtä kaikki, vuosikymmenten ajan ennen syyskuun yhdettätoista kovan linjan muslimiaktivisteja pidettiin liittolaisina kahdesta syystä: he vastustivat sekä kommunismia että maallista nationalismia.

Amerikkalaisten kansalaisaktivistien radioaseman Democracy Now! haastattelussa Dreyfuss sanoi, että esimerkiksi arabimaissa toimiva Muslimiveljeskunta oli eräänlainen maanalainen voima, joka oli löyhästi liittoutunut kaikkien Yhdysvaltojen paikallisten asiakashallitusten kanssa. Veljeskunta tuki kuningas Husseinin joukkoja, kun nämä murskasivat Palestiinan Vapautusjärjestön PLO:n Jordaniassa niin sanotun Mustan syyskuun aikana vuonna 1970. Ja veljeskunnan palestiinalaisesta haarasta syntynyt Hamas, jonka tuoretta vaalivoittoa nyt on kauhisteltu, sai Israelin viranomaisilta hiljaista tukea ensimmäisen kansannousun, intifadan, aikana 1980-luvun lopulla. Israel piti päävihollisenaan maallisempaa PLO:ta.

Rahallisesti suurinta apua Yhdysvallat antoi islamisteille Afganistanissa, kun nämä taistelivat Neuvostoliittoa ja sen tukemaa Kabulin hallitusta vastaan. Presidentti Jimmy Carterin silloinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski oli päästrategi tässä politiikassa, jonka tavoitteena oli Neuvostoliiton heikentäminen ja itäblokin hajoamisen jouduttaminen. Tuossa samassa radiokeskustelussa Robert Dreyfuss sanoi, että Brzezinski uskoi, että islamilainen kumous saattaisi levitä Afganistanista rajan taakse Neuvostoliiton silloisiin Keski-Aasian tasavaltoihin. Brzezinski oli aluksi jopa vakuuttunut siitä, että Iranissa valtaan tullut shiiamuslimien johtaja ajatollah Khomeini ja hänen islamilainen tasavaltansa olisivat suurempi uhka Neuvostoliitolle kuin Yhdysvalloille.

Afganistanin tämänhetkinen sekasorto on seurausta äärimmäisen kyynisestä suurvaltapolitiikasta molemmin puolin. Afganistanissa myös kirjoitettiin Al-Qa’idan esihistoria, ja siellä alkoi Osama bin Ladenin aktivismi. Yhdysvaltojen hallituksen kannalta katsoen on islamin uskoon nojaava fundamentalismi ja sen piirissä kasvanut terrorismi siis ainakin osaksi kuin tohtori Frankensteinin rakentama hirviö, joka kääntyi tekijäänsä vastaan. Tanskalaisten pilapiirrosten aikaansaaman myrskyn taustalla on muutakin kuin paljon puhuttua arvojen ristiriitaa.


Ks. Hannu Reimen muita juttuja arkistossa

[home] [archive] [focus]