Ydin, 4/2007 (joulukuu)

Afganistan: "Taakkaa keventämässä"

Hannu Reime

"Ota valkoisen miehen taakka", kirjoitti brittiläisen imperiumin runoilija Rudyard Kipling yli sata vuotta sitten. Kirjailijaa oli runoon innoittanut ensimmäinen niistä sodista, jotka tekivät Yhdysvalloista maailmanvallan. Sitä käytiin Filippiinien saarilla, joilla ylivalta vaihtui espanjalaisesta amerikkalaiseen. Kipling runoili siitä, kuinka epäkiitollista taakan kantaminen valkoiselle miehelle on: palkakseen hän saa "holhottaviensa moitteen" ja "myrkyllisen kaunan". Taustalla valittavat surkeasti ne "laumat", joita epäitsekäs valkoinen mies — eurooppalainen tai pohjoisamerikkalainen — vaivoin yrittää johdattaa valoon.

Kiplingin runo on tullut mieleen siitä keskustelusta, jonka Afganistan on viime kuukausina nostattanut Suomessa. Suhtautuminen sotaan vuoristoisessa Keski-idän maassa, jota yksikään ulkovalta ei kolmeensataan vuoteen ole pystynyt kunnolla alistamaan, on meillä noussut ulkopoliittiseksi kysymykseksi, joka näyttää jättäneen Venäjänkin varjoonsa. Afganistanista ollaan tekemässä koetinkiveä siinä, kuuluuko Suomi "länteen" vai ei, kannammeko vastuumme "kansainvälisen yhteisön" jäsenenä.

Kiplingin paatokseen saattoi sisältyä myös ironiaa, ja ellei se ollutkaan tekijän tarkoitus, hänen runoaan voi lukea myös imperialismin kritiikkinä. Mitään ironiaa tai mustaa huumoria ei sen sijaan tunnu sisältyvän ajatukseen, että Suomesta lähettäisiin kehitysapuna Afganistaniin satatuhatta rynnäkkökivääriä maan rajavartiolaitokselle. Ajatus kulkee varmaan niin, että afganistanilaiset rajavartijat ovat samanlaisia ja työskentelevät samanlaisissa oloissa kuin suomalaiset kollegansa: nauttivat valtion pitkää, mutta kapeaa leipää, hoitavat virkaansa kahdeksan tuntia vuorokaudessa ruokatunti ja kahvitauko poislaskettuina ja työpäivän päätyttyä lähtevät kotiinsa kivääri tunnollisesti ja turvallisesti vartiotupaan jätettynä. Näin kohentuisi Afganistanin rajojen vartiointi, ja huumekauppiaat kiroaisivat, kun saisivat tietää, että suomalaisten lahjoituksilla heikennetään heidän liiketoimiaan. Eikä satatuhatta Kalašnikovia sitä paitsi olisi mikään mitätön lahja, niillähän aseistaisi helposti sata divisioonaa.

Valkoisen miehen taakkaa voi kantaa myös tehokkaammin kuin pelkin lahjoituksin. Voi mennä paikan päälle ja osallistua siellä ei vain keittiöhommiin, vaan myös tositoimiin. Se on vaarallista, mutta tärkeää työtä. Jos Afganistan saattaakin arveluttaa, niin aukenevathan näin ovet Valkoiseen taloon ja muihin vallan keskuksiin.

Luulisin, että viimeksi mainittu motiivi selittää parhaiten uuden Afganistan-innostuksen. Huomattava osa valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta kermastamme kannattaa Suomen liittymistä Natoon ja mahdollisimman läheisiä suhteita Yhdysvaltoihin: Afganistanissa voimme näyttää, kenen joukoissa seisomme. Suuntaus on saanut uutta voimaa viime kevään vaalien tuloksesta. Propagandistinen ilmaus "amerikkalaisvastaisuus" vilahtaa aika ajoin poliittisissa puheenvuoroissa, joskin niin tapahtui jo ennen hallituksen vaihtumistakin. Ongelmana on vain se, että kansalaisten enemmistö vastustaa jäsenyyttä sotilasliitossa.

Afganistanissa on sodittu lähes keskeytymättä pian kolmekymmentä vuotta. Neuvostoliiton hyökkäystä maahan vuoden 1979 lopulla pidetään yleensä ensimmäisenä ulkomaisena väliintulona pitkässä konfliktissa, joka on saattanut Afganistanin kaaokseen. Venäläiset eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä. Jo heitä ennen oli Yhdysvallat kanavoinut aseita ja rahaa Afganistanin kansandemokraattisen hallituksen islamistisille vastustajille. Hankkeen isä oli geopoliitikko Zbigniew Brzezinski, joka presidentti Carterin neuvonantajana toimiessaan laski, että näin houkuteltaisiin Neuvostoliitto Afganistanin loukkuun ja epäsuorasti joudutettaisiin koko itäblokin romahdusta. Brzezinski tunnusti tämän avoimesti lehtihaastattelussaan parikymmentä vuotta myöhemmin ja myöhempien tapahtumien valossa piti strategiaansa perin nerokkaana.

Ongelmana oli se, että kommunismin vastustamisella Afganistanissa luotiin islamistinen Frankensteinin hirviö, Al-Qā`ida: Afganistan veti islamistitaistelijoita puoleensa monista maista, ja nämä pitivät vihollisinaan paitsi "ateistista" Neuvostoliittoa myös "kristillistä" Länttä. Seurauksista tunnetuin oli syyskuun yhdestoista, 2001.

Uusin väliintulo Afganistanissa alkoi kuusi vuotta sitten, kun Yhdysvallat ja Britannia ensin syöksivät vallasta maata silloin hallinneen Taliban-liikkeen, erityisen fanaattisen ja taantumuksellisen islamistiryhmän, jonka valtaantuloa muuten oli tukenut kaksi Yhdysvaltojen läheisintä liittolaismaata: Saudi-Arabia ja Pakistan. Hyökkäyksen perusteluna oli aluksi Talibanin yhteys Osama bin Ladeniin ja hänen kansainvälisiin terroristeihinsa, myöhemmin demokratian vienti Afganistaniin eli se kansainvälinen missio, jossa siis Suomikin nyt on mukana.

Yhä useammat tarkkailijat ovat sitä mieltä, että rauhan turvaaminen Afganistanissa on muuttunut sodaksi uudelleen nousevaa Talibania vastaan. Punainen Ristin mukaan humanitaarinen tilanne Afganistanissa pahenee koko ajan ja siviilien kärsimykset yhä likaisemmaksi käyvässä sodassa ovat hirvittäviä. Talibanien teokratia on korvattu häikäilemättömien sotapäälliköiden läänityksillä, ja oopiumin viljelystä ja huumekaupasta on tullut Afganistanin talouden runko, ainoa ala, jolla vapaa markkinatalous kirjaimellisesti toimii. Naiset ja tytöt on tosin vapautettu Talibanin pakkovallasta Kabulissa ja muutamassa muussa kaupungissa, mutta näitä todellisia saavutuksia varjostavat raiskaukset ja väkivalta naisia vastaan kaikkialla maassa.

Afganistanista on tullut "romahdusvaltio" kuten Irakistakin. Kipling on yhtä ajankohtainen kuin sata vuotta sitten.

 

Vieraile arkistossa: Afganistan, Hannu Reime, Yhdysvaltain politiikka, Kansainvälinen politiikka, Media

 

[home] [archive] [focus]