29.11.2010 **** Front Page

Stubb ja Naton "yhteishenki"

Tapani Lausti

Reipas ulkoministerimme Alexander Stubb palasi Lissabonin hiljattaisesta Nato-”huipparista” innostuneena kokouksen ”vahvasta yhteishengestä”: ”Kokouksessa todettiin, että Afganistania ei jätetä yksin. Vastuunsiirron aloittaminen ei tarkoita vetäytymistä, vaan kansainvälisten joukkojen keskittymistä enemmän neuvontaan ja koulutukseen.” Stubb totesi, että haasteita ”ei vähätellä, mutta edistystä on tapahtunut monella sektorilla. Tästä on hyvä jatkaa.” (Nato-huipparin antia, 22.11.2010)

Ministerin kommentit osoittivat jälleen kerran, että hän viettää paljon aikaa kuvitellussa ”todellisuudessa”. Eikä Stubb ole yksin. Suomessa uskotaan aika yleisesti, että kyseessä on kriisinhallintaoperaatio Afganistanin turvallisuustilanteen vakauttamiseksi. Totuus on jotakuinkin päinvastainen. Ulkomaalaisten joukkojen toiminta on vain pahentanut maan turvallisuustilannetta. Tuhansia afganistanilaisia siviilejä on kuollut miehityksen aikaisina väkivallan vuosina. Köyhyys ja ahdistus ovat vain syventyneet.

Yhdysvaltojen otteet Afganistanissa lisäävät koko ajan väestön vihamielisyyttä miehitysjoukkoja kohtaan. Maata tunteva veteraanitoimittaja Eric Margolis kirjoittaa, että samaan aikaan, kun Lissabonissa toisteltiin latteuksia ja teeskenneltiin optimismia, Yhdysvaltain jättiläismäiset puskutraktorit ja tykistö tuhosivat taloja laajalla alueella Kandaharissa.

Margolis toteaa: ”Suurten alueiden tuhoaminen Kandaharissa osoittaa Yhdysvaltain kasvavaa turhautuneisuutta. Sodan häviämistä aavistellaan. Menettelytavat tuskin saavat paikallisten asukkaiden mieliä kääntymään suosiollisiksi, vaikka Yhdysvaltain prokonsuli, kenraali David Petraeus sitä haluaisi.” (What If NATO Is Defeated In Afghanistan?, Information Clearing House, 21.11.2010)

Yhdysvallat on taas alkanut turvautua enenevässä määrin ilmapommituksiin. Maan pinnalla taas yölliset yllätyshyökkäykset siviilien taloihin herättävät ihmisissä pelkoa ja vihaa. Vastarinta ulkomaalaisia joukkoja kohtaan on leviämässä. Kaikki aseisiin turvautuvat afgaanit eivät ole Talibanin kannattajia, he vain haluavat vieraat joukot maasta pois.

Toistelut ”kansakunnan rakentamisesta” ja ”hyvästä hallinnosta” eivät ole vakuuttavia. Pakistanilais-brittiläinen kirjailija-aktivisti Tariq Ali toteaa: ”Yleisesti ottaen 'kansakunnan rakentaminen' on tähän menessä tuottanut tulokseksi ulkomaalaisten palkkasoturien suojeleman nukkepresidentin, korruptoituneet ja häikäilemättömät poliisivoimat, toimintakyvyttömän oikeuslaitoksen, kasvavan rikollisuuden sekä syvenevän sosiaalisen ja taloudellisen kriisin.” (The Duel: Pakistan on the Flight Path of American Power, s. 234)

Eräät kommentaattorit ovat halunneet painottaa Nato-joukkojen ja YK:n valtuuttaman ISAFin (International Security Assistance Force) eroa. YK:n turvallisuusneuvosto valtuutti ISAFin varmistamaan YK:n henkilökunnan ja muiden siviilityöntekijöiden turvallisuutta. Tämä erottelu on jäänyt kuitenkin sodankäynnin jalkoihin. Brittiläinen historioitsija Mark Curtis kirjoittaa, että ISAFin oma luottamuksellinen raportti elokuussa 2009 totesi näiden joukkojen sotilasstrategian aiheuttavan tarpeettomia siviiliuhreja. Afganistanilainen siviiliväestö tuskin näkee eroa Naton ja ISAFin välillä, ja onhan ISAF sittemmin ollut Naton komennuksessa.

Curtis muistuttaa myös, miten brittipolitiikot ovat avoimesti myöntäneet, että Afganistanissa on viime kädessä kysymys strategisista eduista ja Aasian luonnonvarojen hallitsemisesta. Curtis kirjoittaa myös, että niin britit kuin amerikkalaiset näkevät tappion Afganistanissa vaarana maittensa kansainväliselle vaikutusvallalle. (Secret Affairs: Britain's Collusion with Radical Islam, s. 334-340)

Ulkopoliittisen instituutin hiljattaisen raportin mukaan Suomen eduskunta näyttää edelleen tukevan suhteellisen vahvasti ISAF-operaatioon osallistumista: ”Suomi kouluttaa ja tukee vain yhden osapuolen joukkoja ja kyselyn perusteella kansanedustajat tukevat vahvasti tätä koulutustehtävää. Tämä luo vaikutelman siitä, että he ovat hyväksyneet Suomen olevan osapuolena Afganistanin tilastojen valossa eskaloituvassa konfliktissa. Päättäjien ristiriitaisia tunteita kuvaavat kuitenkin huomattavasti vähäisempi tuki asevoimien kuin poliisin kouluttamiselle sekä selvä haluttomuus osallistua ääriryhmien taltuttamiseen sotilaallisin voimakeinoin. Ristiriitaiset kannat saattavat heijastella sitä, että ISAF-operaatio koettelee monen mielestä suomalaisen kriisinhallintatoiminnan hyväksyttävyyden rajoja.” (Charly Salonius-Pasternak: Kriisinhallinnan rajamailla: Kansanedustajat varauksellisia Afganistanin operaation nykytilanteesta, 5.10.2010)

Alexander Stubbin mukaan ollaan kuitenkin tilanteessa, josta on ”hyvä jatkaa”. Ministeri ei ole pannut merkille Länteen levinnyttä epäuskoa "voittoon" Afganistanissa, voittoon, jonka määritteleminen näyttää käyvän yhä vaikeammaksi. (Usein tuntuu kuin ulkoministeriössä oltaisiin jotakuinkin tietämättömiä todellisesta maailmanmenosta.) Suomi on lähtenyt mukaan seikkailuun, jolla ei ole mitään tekemistä suomalaisten turvallisuuden (tai muunkaan maailman turvallisuuden) kanssa. Yhdysvallat kamppailee Afganistanissa (ja muualla) maailmanvaltansa säilyttämiseksi Britannian avustamana. Yhdessä joidenkin muiden maiden kanssa ne horjuttavat maailman oloja tavalla, joka saattaa viime kädessä uhata maailmanrauhaa. Kriisinhallinnasta puhuminen on joko tietämättömyyttä tai kyynistä valehtelua.



Vieraile arkistossa: Afganistan, Hannu Reime, Tariq Ali, Noam Chomsky, Phyllis Bennis, Mark Curtis, Robert Fisk

 

[home] [archive] [focus]