6.10.2011 **** Etusivulle

Afganistanin 10 vuoden murhenäytelmä

Tapani Lausti

Pierre Schori, Tie ulos Afganistanista. Like 2011.

Arvattavasti entisen ruotsalaisen diplomaatin Pierre Schorin kirjaa luetaan ahkerasti Suomen ulkoministeriössä. Ja hyvä niin, sillä siellä näyttää vallitsevan kaikenlaisia väärinkäsityksiä Afganistanin sodasta.

Suurlähettiläs Kimmo Pulkkinen kirjoitti viime vuoden joulukuussa tavoitteista Afganistanissa: “Hallintoa on vahvistettava, korruptiota kitkettävä ja oikeusvaltion toteutuminen taattava. Taloutta on monipuolistettava, jotta kaikilla on työtä. Sosiaalisektorilla on taattava tasa-arvo, turvattava peruspalvelut ja kaikkien – varsinkin tyttöjen – oikeus päästä kouluun.” (“Millä ehdoilla pois Afganistanista”, Suomen Kuvalehti , 10.12.2010)

Schorin todellisuudentaju on huomattavasti kehittyneempi. Hän laskee epärealistisiin tavoitteisiin sitä, “että täyden sodan aikana voidaan luoda jalansijaa demokratialle ja ihmisoikeuksille, kuten esimerkiksi naisten yhteiskunnallisen aseman parantamiselle, vähentää köyhyyttä, taistella oopiuminviljelyä vastaan ja rakentaa toimiva ja tehokas poliisikunta vailla korruptiota. Harvat uskovat, että ulkoapäin ja ulkomaisin esikuvin voidaan luoda maahan näitä toivottavia asioita kestävällä tavalla.” (s. 143)

Vaikka siellä täällä olisikin havaittavissa parannuksia, Schori lainaa hyväksyvästi ruotsalaista pääkirjoitustoimittajaa Olle Svenningiä, jonka mielestä sodan lopputulos on humanitaarisesti katastrofaalinen. Kukaan ei näytä olevan selvillä, mihin sodalla tähdätään. Schori viittaa ihmettelyihin, miksi sotaa piti laajentaa, kun CIA:n mukaan maassa oli vain satakunta al-Qaidan taistelijaa, eikä talibaneja kyettäisi kukistamaan. Schori ei juuri analysoi Yhdysvaltain geostrategisia etuja alueella.

Schori kirjoittaa Dag Hammarskjöldin ja Olof Palmen hengessä ja valittaa Ruotsin etääntyneen noiden aikojen liittoutumattomuuden politiikasta, jolla olisi niin haluttaessa edelleen käyttöä tämän päivän mielettömässä maailmassa. Näin Schori: “Pienen maan, jolla on rajalliset voimavarat, on laitettava asiat arvojärjestykseen ja valittava roolinsa maailmassa. Sotilaallinen liittoutumattomuus on auttanut meitä toimimaan välittäjän roolissa vaikeasti ratkaistavissa konflikteissa, ja ruotsalaiset sinibaretit ovat siksi aina olleet ja ovat yhä haluttuja. Poliitttinen ja diplomaattinen työ, siviiliapu ja pitäytyminen YK:n päätöksissä ovat Ruotsin rooli ja vahvuus maailmassa, ja niin pitää olla myös tulevaisuudessa.” (s. 155)

Schori arvostelee nykyistä ulkoministeriä Carl Bildtiä, joka on mennyt niin pitkälle, että puhuu “aseveljeydestä” Yhdysvaltain kanssa. Ruotsalainen puolustuseliitti samaistuu yhä enemmän Natoon. Afganistanissa Ruotsi on sopeutunut Naton käskyvallan alle “ilman mitään virallista keskustelua”, kuten Schori huomauttaa. (s. 153) Uudenlaista sotaintoa kuvastaa myös Ruotsin silloisen puolustusministerin Björn von Sydowin tunnustus, että “puolustusvoimat kaipasi suuresti kansainvälisiä operaatioita saadakseen nykyaikaisessa sodassa tarvittavia kykyjä.” (s. 130) Kiinnostus rauhanturvaamista kohtaan on hiipunut. Hammarskjöldin perustamien sinibarettien joukossa ei ole enää ainoatakaan aseistettua ruotsalaista sotilasta.

Hyökkäyksellään Yhdysvallat on aiheuttanut Afganistanissa mittaamatonta kärsimystä. Kymmeniä tuhansia ihmisiä on kuollut. Yhä useammat amerikkalaisetkin asiantuntijat varoittavat, että konfliktilla ei ole sen onnellisempaa lopputulosta kuin aikoinaan Neuvostoliiton hyökkäyksellä. Turvallisuus maassa on vain heikentynyt. Schori tölväisee Alexander Stubbia, joka puhuu “kriisintorjunnasta”. Schorin kirjaansa kokoaman aineiston valossa kriisi on vain syventynyt, sitä ei kukaan ole onnistunut torjumaan.

Schori valittaa, että avustustoimintaa yhdistetään vaarallisella tavalla sotilaallisiin tavoitteisiin. Maassa 30 vuotta toiminut Ruotsin Afganistan-komitea torjuu väitteen, että sotaväkeä tarvitaan suojelemaan siviilejä ja avustustyöntekijötä. Schori huomauttaa, että jo ennen sotaa Ruotsin apu on ohjattu sellaisten organisaatioiden kautta, jotka ovat kunnioittaneet paikallisia asukkaita. Ruotsalaisilla organisaatioilla on 10 000 afganistanilaista työntekijää ja koko maan laajuinen verkosto. Nyt avustustoiminta uhkaa vaikeutua. Ruotsalaisia on epäilemättä alettu samaistaa yleisesti vihattuihin ulkomaalaisiin miehitysjoukkoihin.

Schori haluaa Ruotsin sotilaallista vetäytymistä Afganistanista, keskittymistä siviiliavustukseen ja palaamista YK:n lipun alle. Nykyisellä menolla “Maailmanjärjestölle niin tärkeä kansojen tuki on vaarassa vakavasti rapistua Naton ja Yhdysvaltojen käydessä sotaa “YK:n nimissä”.” (s. 107)

Tarkkanäköisyydestään ja kriittisyydestään huolimatta Schori paljastuu välillä tavalliseksi läntiseksi diplomaatiksi, mikä tarkoittaa samaistumista läntisiin eliitteihin. Hän puhuu “läntisestä arvomaailmasta” ikäänkuin se olisi jotenkin ongelmaton käsite. Hän luulee Barack Obaman tuntevan kunnioitusta ihmishenkiä kohtaan ja uskoo presidentin tehneen maailman turvallisemmaksi. Tosiasiassa Obama on selvästi täysin piittaamaton afganistanilaisten ja pakistanilaisten fyysisestä turvallisuudesta. Lisäksi hän on turvautunut terroristeiksi epäiltyjen ihmisten murhiin. Miehittämättömien lennokkien pudottamat pommit eivät häiritse hänen yöuniaan.

Obama ei ole myöskään osoittanut minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän olisi etääntymässä amerikkalaisen eliitin halusta — ja tarpeesta — hallita maailmaa, tarvittaessa asein. Syvän talouskriisin haavoittamanakin Yhdysvallat on vaaraksi koko maailman turvallisuudelle. Sen sotastrategit luulevat — historian opetuksista piittaamatta — valtavan sotilaallisen voiman lannistavan vastarinnan. He eivät Afganistanissakaan juuri piittaa ihmishengistä. Schori lainaa tanskalaista kirjailijaa ja Palmen palkinnon saajaa Carsten Jenseniä, jonka mielestä Afganistanin sodan melskeessä maan kansaa on pidetty pelkkänä “häiriötekijänä”. (s. 125)


Vieraile arkistossa: Afganistan ja Pakistan, Yhdysvallat, Tariq Ali, Phyllis Bennis, Jean Bricmont, Noam Chomsky, Robert Fisk, Edward Herman, Diana Johnstone, Gabriel Kolko, John Pilger, Hannu Reime, Howard Zinn

 

[home] [archive] [focus]