4.11.2012 **** Etusivulle

Iivonen, Järvenpää ja Afganistanin todellisuus

Tapani Lausti

Jyrki Iivonen ja Pauli Järvenpää, Kirjeitä Kabulista: Afganistanin toinen todellisuus. Paasilinna 2012.

Kirjan alaotsikko viittaa kirjoittajien lempiteemaan, jonka mukaan joukkotiedotusvälineet liioittelevat Afganistanista tulevia ikäviä uutisia ja ovat sokeita ”sotilaallisen kriisinhallinnan” ja kehitysavun saavutuksille. Jyrki Iivonen on Pauli Järvenpään rauhallisuuteen verrattuna kiivas mies, mutta molempia yhdistää usko Yhdysvaltain ja muiden mukana olevien maiden kykyyn taluttaa Afganistan parempaan tulevaisuuteen. Välillä kyllä tuntuu siltä, että Kabulissa suurlähettiläänä toimivan Järvenpään julkituoma optimismi on viran pakottama julkisivu, siksi suuressa määrin hän tuo esiin masentavia havaintoja.

Iivosen rooli puolustusministeriön viestintäjohtajana tekee hänet perin herkäksi kaikelle mahdolliselle kritiikille. Hufvudstadsbladetin kolumnistin Sture Gaddin teksti on hänen mielestään ”kuin lähes suoraan talebanien verkkosivuilta kopioitu”. (s. 9) Hän ruoskii ”perusänkyröitä”, jotka ”vaativat pikaista vetäytymistä Yhdysvaltain ehdoilla käytävästä sodasta, jossa Suomi on asettunut yhden osapuolen ja korruptoituneen hallinnon tueksi.” (s.103) Professori emeritus Kai Krohn saa kuulla kunniansa, kun hän kirjoitti Hufvudstadsbladetissa, ”että osallistumispäätöksen tehneet joutuvat vielä lailliseen edesvastuuseen...” Krohn kirjoitti ”rikollisesta sodasta”, mikä saa Iivosen tuohtumaan: ”Koeta sitten keskustella rakentavasti näiden ennakkoluuloisten näennäisasiantuntijoiden kanssa.” (s. 138)

Luettuaan ruotsalaisen diplomaatin Pierre Schorin suomeksi ilmestyneen kirjan Tie ulos Afganistanista Iivonen menettää täysin malttinsa: ”Se on poikkeuksellisen asenteellinen totuutta vääristelevä ja itseriittoinen teos, josta puuttuu lähes täydellisesti kaikki lähdekritiikki.” (s. 179-180)

Tosiasiassa Schorin kirja on hyödyllinen panos väittelyyn, josta Iivonen ei selvästikään ole kiinnostunut. Hän pitää omia näkemyksiään lopullisena totuutena. Sekä Iivonen että Järvenpää kirjoittavat täysin irrallaan vuosia meneillään olleesta väittelystä, jossa esiintyneet kriittiset ja arvostetut amerikkalaiset asiantuntijat eivät saa mainintaa miesten kirjassa. Vain Washingtonin haukoille mieluisat kommentaattorit saavat kehua.

Iivonen ja Järvenpää pohtivat, miksi Yhdysvaltoja syytetään omien etujensa ajamisesta Afganistanissa. Heillä on tähän näppärä reaktio: ”Totta kai Yhdysvallat puolustaa Afganistanissa kansallisia etujaan. Mutta sitä tekevät siellä myös kaikki Afganistanin naapurivaltiot sekä Kiina, Intia ja Venäjä.” (s. 269) Iivonen pitää ”loppuun kaluttuna” argumenttia, että Yhdysvallat on kiinnostunut Afganistanin luonnonvaroista.

Brittiläisen tutkijan Mark Curtisin mukaan brittipolitiikot ovat avoimesti myöntäneet, että Afganistanissa on viime kädessä kysymys strategisista eduista ja Aasian luonnonvarojen hallitsemisesta. Curtis kirjoittaa myös, että niin britit kuin amerikkalaiset näkevät tappion Afganistanissa vaarana maittensa kansainväliselle vaikutusvallalle. (Secret Affairs: Britain's Collusion with Radical Islam, s. 334-340) The New York Times -lehtikin on joutunut epäsuorasti myöntämään, ettei kysymys lopultakaan ole ollut afganistanilaisten naisten vapauttamisesta tai demokratian edistämisestä vaan Yhdyvaltain maailmanlaajuisten etujen ajamisesta ja luonnonvarojen haltuun ottamisesta. Lehden muuttunutta arviota analysoinut amerikkalainen kommentaattori Mike Whitney toteaa: "Näiden syiden vuoksi Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin, kaikki muu on propagandaa." (Afghanistan: The Smell of Defeat, CounterPunch, 31.10.2012)

Suurvalloilla on suuret edut puolustettavanaan. Suurten etujen puolustaminen edellyttää häikäilemättömyyttä. Ihmisoikeudet eivät voi mitenkään olla prioriteetti. Iivoselle ja Järvenpäälle tällaiset tosiasiat ovat vieraita. He uskovat amerikkalaisten hyvään tahtoon. He iloitsevat naisten koulutuksen lisääntymisestä tai Suomen ja Afganistanin välisestä musiikkiyhteistyöstä. Iivonen tekee suuren numeron ”mittavista tuloksista, joita naisten terveydenhuollossa on viime aikoin saavutettu.” (s. 10) Mutta suurista avustussummista huolimatta missään muualla maailmassa naisten synnytyskuolleisuus ei ole niin suuri kuin Afganistanissa. Naisiin kohdistuvat väkivaltaisuudet ovat huippulukemissa. Pari vuotta sitten UNICEF ilmoitti, että heidän arvionsa mukaan kaikista maailman maista Afganistan on syntyvälle lapselle huonoin paikka. Ulkomaalaisten joukkojen miehitys on siis saanut perin vähän aikaan, kun ajatellaan, miten monta vuotta Afganistanissa on sodittu ja maata autettu.

Iivosen halveksima Schori valitti kirjassaan, että avustustoimintaa on yhdistetty vaarallisella tavalla sotilaallisiin tavoitteisiin. Afganistanissa työskennellyt kokenut avustustyöntekijä Conor Foley kirjoitti niinikään hiljattain, että hänen kollegansa joutuivat Talibanin murhaavien hyökkäysten kohteiksi, koska lännen hallitukset päättivät yhdistää avustusjakelut Taliban-sissien vastaisen sodankäynnin strategiaan. (The lies about aid and Afghanistan, The Guardian, 28.9.2012)

Iivonen väittää, että Schorin “on kovin vaikea myöntää, että Nato on Afganistanissa YK:n pyynnöstä ja sen antaman mandaatin pohjalta.” (s. 180) Tässä Iivonen käsittelee tosiasioita suuripiirteisesti. Vaikka YK on sittemmin Yhdysvaltain painostuksesta vedetty mukaan konfliktiin, Afganistanin pommitukset aloitettiin lokakuussa 2001 ilman maailmanjärjestön mandaattia. Turvallisuusneuvosto itse asiassa rikkoi omaa mandaattiaan, kun se ei etsinyt rauhanomaista ratkaisua konfliktiin pommitusten alettua. Ei ole myöskään mitään turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa, joka olisi oikeuttanut sotilaallisen hyökkäyksen Afganistaniin.

Hyökkäys oli räikeästi YK:n peruskirjan vastainen sotatoimi, joka vaati tuhansien viattomien siviilien hengen. Monet afganistanilaiset Talibanin vastaiset poliitikotkin vastustivat hyökkäystä. Maailman yleinen mielipide Yhdysvaltain ja sen liittolaisten ulkopuolella oli pommituksia vastaan. Washingtonin puheet ”itsepuolustussodasta” olivat naurettavia. Amerikkalaisten joukkojen tuomittava käyttäytyminen on sittemmin aiheuttanut kohun toisensa jälkeen. Iivonen ja Järvenpää eivät ole huomanneet afgaanien kasvavaa tyytymättömyyttä ulkomaalaisten joukkojen läsnäoloon. Iivonen on jopa saanut jostain sellaisen käsityksen, että Yhdysvaltain joukkojen maine olisi parantunut. Kirjan ilmestymisen jälkeen tilanne on vain pahentunut. Koulutettavat afganistanilaiset sotilaat ovat alkaneet surmata kouluttajiaan. Tavalliset amerikkalaiset ovat lopen kyllästyneitä Afganistanin sotaan.

Järvenpää kirjoittaa maan sotilaallisesta rauhoittamisesta, mutta itsekin myöntää, että kansainvälisten joukkojen voimankäyttö vain lisää yhteenotttoja. Monet asiantuntijat ovatkin huomauttaneet, että Naton joukkojen pelkkä läsnäolo tekee itse asiassa maan rauhoittumisen mahdottomaksi. Iivonen ja Järvenpää kyllä hokevat, että sotilaallinen ratkaisu Afganistanissa on mahdoton, mutta eivät selitä loppujen lopuksi uskottavalla tavalla, mitä ”sotilaallinen kriisinhallinta” on.

Toinen huomion arvoinen tosiasia on se, että amerikkalaiset olivat valmistautuneet sotaan jo ennen syyskuun 11. päivän iskuja. Brittiläiset, ranskalaiset ja intialaiset joukkotiedotusvälineet lainasivat kesällä 2011 virallisia lähteitä, joiden mukaan amerikkalaiset viranomaiset olivat alkaneet uhata Afganistania sodalla. Talibanien nopea kukistuminen lokakuussa osoitti, ettei sotatoimiin ryhdytty muutaman päivän varoituksella. Sotaan oli ilmeisesti päätetty ryhtyä joka tapauksessa ennen lumen tuloa. Hyökkäys tähän rutiköyhään maahan olisi siis aloitettu ilman New Yorkin terrori-iskujakin. Aiemmin Yhdysvallat oli antanut ymmärtää, että se oli valmis tunnustamaan Taliban-hallituksen, jos tämä suostuu yhteistyöhön Keski-Aasian öljyvarojen hyödyntämisessä. Salaiset neuvottelut kariutuivat kuitenkin elokuussa.

Iivonen ja Järvenpää elävät tällaisten realiteettien ulkopuolella. Heidän maailmankuvansa ei voi sisältää ajatusta, että Yhdysvallat toimii monissa osissa maailmaa täysin piittaamatta kansainvälisestä oikeudesta ja ihmisoikeuksista. Siksi he ovat myös kykenemättömiä ymmärtämään Afganistanin todellisuutta, niin asiantuntijoina kuin itseään pitävätkin. He ovat vähän ihmeissään, miksi Yhdysvallat herättää maailmalla laajalle levinnyttä voimakasta epäluuloa. Tämä kuvastaa suomalaisen diplomatian sokeutta. Sitä muokataan kuvitellussa läntisessä ”arvoyhteisössä”.

 

Vieraile arkistossa: Afganistan ja Pakistan, Yhdysvallat, Tariq Ali, Phyllis Pennis, Noam Chomsky, Mark Curtis, Hannu Reime

 

[home] [archive] [focus]

Site Meter